torstai 6. huhtikuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 3.

Jatkuu...

Juvolan vanhan talon etelänpuolipäässä asuttiin vielä kesällä 1962.

MP: Että oo pihlajasta tehny nuita ojjii?
OJ:  Eee. 
MP: Se on hijasta hommoo se palon kyntäminen. 
OJ:  Kyllä se tuola salola männöö kivettömällä muala. Van tiälä pellossa ei tahok kymmentä aarii päivään suahak kivikkomuala ja kannokossa. 
MP: Männöökö se sinne juuriin alle? 
OJ:  Männööhäs se. Palonkynnössä uatra pietääh hyvij jyrkkään, peltokynnössä luiskaan (‘viistoon’). Jos on luiska uatra, palossa et piäse minnekkää, se on kiven ja kannon alla myötääsä... Niisson omat kontisa tuota, kaikki. 
MP: Sitä kylyvettii se ruis siihen? 
OJ:  Niin tehtiin. Rukkiinpanoaika kun tul tuota, niin kylyvettiin ruista ja kynnettiin, se vaule heitettiin kasvammaan, ei sitä harattu ennee. Ja ruis kun leikattiin sitten se (maa) silustettiin tuas kaurale syksylä valamiiks, ja tulevana kevväänä tuas kaurale kynnettiin. Kyntämällä sillon pantiin kaikki, harala ei (mitään). 
MP: Saiko siitä hyvännii saun (=sadon) siitä semmosesta kaskesta?
OJ:  Toisinnaan sai aika hyvännii saun van toisinnaan tul aika huono. Seun mitenkä sattu. 
MP: Se ol vahvoo muata? 
OJ:  Pittäähän sen ollakkii. Van usseimmij jos vuos ol hyvä ja kevät ol hyvä ja se (vilja) hyvästi talavehti tuota, niin se anto tuota, viljoo. Van jotta se tulenmua - tääkii ruis - kasvaa tuota, sanotaa se leipä ei tule niin valakiita kun peltoviljasta. Mikä kumma siinä lienöö? 
MP: Käsinkö se ruis kylyvettiin? 
OJ:  Käsin. 
MP: Yheläkö vai kahela käilä? 
OJ:  Seun kuka millää. Eihän ne kahela käilä (kylvä) kun nuo muanviljelyskoulun käyneet, niit on vähä, jotka kylyväät kahela (kädellä). Van suap sen yhellää. Miekii kylyvän yhelä. Tuo Yrjö Nousiinen, se näkkyy kahela käilä kylyvävän, tuo joka on Kostamossa. 
MP: Oliko niitä ennen vanhaan niitä semmossii merkkejä joista tiijjettiin, jotta onko nyt kylyvöaika? OJ:  No, kyllähän ne vanhat miehet merkkissii, ja toiset miehet merkkissii päivälleen. Matkalammin Karvonen, Ukko-Karvonen, kevväälä se on yllään noussu ja virkkana: “Hei, pojat! Ylös töihi, tänäpänä on otrankylyvö!” - Niilä ol merkit. 
MP: Mitähän niilä lie ollut (merkkejä)? 
OJ:  Mie en tiijjä, mitä lie ollut. Van sillon ol aina kasvana, ei se ollu pommiin (‘hukkaan’) männyt. MP: Kahtokohan ne mittää nuista kuunajosta? 
OJ:  En mie tiijjä niitä. Mie en ymmärrä sen piäle. 
MP: Millanen se ol se astii mistä kylyvettiin? 
OJ:  Vakka. Se kaulaan pantiin kannatin ja sen kannattimen piäle vakka. Niihän ne miullaa on, ihas samat vehkeet. 
MP: Olko se puusta (se vakka)? 
OJ:  Eee. Tuohesta on vakka. Se kannatin, sanotaan, olko vinnarremmi (‘nahkaremmi’) tähe mikä lankanen. Lankanen on pehmeempi olokapäile ja kaikile. Sillä sitä kylyvettiin. 
MP: Millä sitä suatiin eteinen, jotta jyvät ei tulleet kahesti sammaan paikkaan? 
OJ:  Näkkööhän sen immeinen. Sehän tulloo veikkonen, nii tasanen kylyvämine oppinneela. Ja siihev vällee oppii. Meillää nyt tuo poika - kolomatta vuotta on aikoo kun mie opin annon. Mie tuossa pihasuola kauroo kylyvin, yhen kapaleen (‘saran’) heitin kylyvämätä, sanon jotta männöö ne jyvät muahan siulakkii. Se sano jotta ei miula tule niin hyvä. Sanon jotta otahan tuo vakka. Ja niin hyvän kylyvön tek. Ens kertoja ku viskas se  ei männy ku haran keskele. Mie sanon jotta suap sen tasasennii. Siitä lähtein se on kylyvänä... 
MP: Mitä siinä tuota, pittää olla? 
OJ:  Siinäkö? Ei siinä ku jyvvee otetaak kopra (‘käsi’) täyteen ja sittä viskattaan jotta ne ei mäne yhteel läjjää, ne pittää hajotak kaikki (jyvät). Siitä männöö sormiil lomitekkii tok osa. Siitä kolomelta viskuukerralta suap sikkaimen. Siinä suap olla aika levvee sikkain. Kahelta viskuukerralta on liijjan kappee, se hijastaa. 
MP: Mikä se sikkain on? 
OJ:  Sikkain on, sanotaan, siinä 3,5 , sanotaan tuossa 4 metrii levvee (‘kylvöala’). Sitä sanotaan sikkaimeks. Se kylyvettään niil levveks. Kolomelta viskuukerralta suapha (=saahan) sen neljää metrii levveen. Nää, jotka kahela käilä kylyvää, niilä pittää olla kappee sikkain: Ne kylyvää niät toisen puolen toisela käilä, toisen toisela. Ei se eisty sen enempee sillääk keinon (‘tavalla’). MP: Ei siinä mittää merkkilöitä käytetty, semmossii keppilöitä? 
OJ:  Siinä kylyväissä? Pittäähän se tuossa rukkiissa ja otrassa (olla). Ennen pellossa ajettiin uatrala sikkaimet hevosela jären. Sittä siihen vako jäi, seol hyvih heleppo. Ja sittä tuola huhtimuala pistivät juuren ja vesan pystyyn pitkän matkan piähän. Se vuan sitä kohti kylyvettiin. Tään kauran nökköö melekein iliman mittää, se on niil loistava jyvä. Ja heinässiemenen mie oon kylyvänä iliman sikkainta, sen arvovvaa. 
MP: Onko tiälä semmosta kakkuharroo käytetty?
OJ:  Olhas se närrestä tehty (risuhara), ei muuta. 
MP: Millanen se ol? 
OJ:  No, se otettiis semmonen oksikas kuus. Se kuus valittii jotta pit olla vähä niin kun rivissää siinä (ne oksat), ja se kuajettii. Ja siitä se poikki panttiin ne haral lauvat. Siitä sittä se halastii (=halkaistiin) ja siitä suatiin kaks lautoo. Siitä tehtiis se hara...ja sel latjattii (‘asetettiin’). Se kahottii latjatessa jotta ne mänis niin ku yhtä sakkiiks ne piit tuota, jotta ei yhtä autijjoo kohtoo jiä mihinkää. Ja sittä otettiij ja nijottii, sanotaan, alle pantiin toista tuumoo paksu näre (‘kuusi’) tähe koivu. Ja siihe pantura (‘paksunnos’) piähä heitettii niin ku juur muasta, ja se kahtapuolta alle pantii. Mie en kehannu pannoja (‘pantoja’) panna, toiset joka toise lauvan taakse tekivät. Van mie otin pitkä koivu ja sen alle panin ja sillä kierrin. Ja seul joutusampi tehä, ja se kesti. 
MP: Mites semmonen kesti? 
OJ:  Jos se ei kuivana vua, niis sillä sai ajjoo useemma vuuvven. Se pit lijottoo aina tuota, välilä:  (se pit) viijjä lampiil likkoo tähe mutahautaa vetteen panna jotta ei piikit katkii. Jos (risuhara) hyvä onnii, kylläs se pienet turpeet seuloo hyväks. Iha tosissaa, kyllä siitä heinäjjuuret lähtöö, tuota. ---.

Jatkuu...

Teksti: Nauhalta kirjoittanut Aili Nupponen.

Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.