perjantai 14. lokakuuta 2016

KARJANHOITOA 1800-LUVUN MALLIIN PERIVAARASSA 3.


Jatkuu...

Juvolan lehmiä lypsylle hakemassa kesällä 1963.
Miina Juvonen (1880-1967), Miina-täti nuorena.


Karjataioista ja taikauskosta

Karjataikoja lienee ennen tehty runsaasti. Tuntemattomia eivät suinkaan olleet trullit eli pahansuovat naapurit, jotka kävivät leikkelemässä naapurin lehmiä, esimerkiksi vetimiä. Lampaista kerittiin villoja, jotta karjaonni olisi saatu naapurilta otettua pois. Naapurin lehmän kello voitiin viedä kusiaispesään, takaisin tultaessa oli kuulemma kuljettava takaperin - tällöin eivät lehmät osanneet tulla kotiin. Samoin omat lehmät saattoivat joutua metsänpeittoon, jolloin niitä ei löydetty kotiin. Lehmä saattoi kuulemma tuolloin muuttua kiveksi. Kerran ne jäivät metsänpeittoon minultakin: vaikka miten kiersin ja etsin lehmiä aidatusta aidasta, joka tosin oli vain 50 hehtaaria, en löytänyt lehmiä, vaikka kiersin aidan kahteen kertaan. 

Juvolan navetta ja talli

Oskari oli rakennuttanut uuden kivinavetan kesällä 1930. Kivet oli lohkottu pellosta ja navettaa oli ollut tekemässä 16 työmiestä, kaikki talon ruoassa. Kaisa-mummo oli yli 80-vuotiaana paistanut miehille ruisleivän: taikina oli ollut viikolla joka päivä paitsi sunnuntaisin. Navetan ”piirustukset” Oskari oli tehnyt tupakka-askin kanteen. Kokoa rakennuksessa oli kohtuullisesti: iso karjakeittiö 200 litran muuripatoineen, sikala, jossa oli kaksi karsinaa, lantala eikä ihan pieni navettaosakaan. Lehmiä mahtui parsiin 12 kappaletta, nuorkarjalle oli viisi partta ja kaksi isoa karsinaa vasikoille ja lampaille. Lisäksi navetan vintti oli kohtuullisen korkea ja siellä puitiin syksyllä talon viljat, ainakin ne mitä ei puitu riihessä. Yleensä ruis ja muu leipävilja puitiin riihessä. Navetan vintissä säilytettiin pehkut, sinne ajettiin heinät ja sammalet. Vesijohtokin oli. Aluksi oli käsipumppu, sitten pahanen valovirtapumppu, joka jäätyi ja meni rikki. Vesi oli näin ollen kannettava karjalle käsivoimin. Käsin vinssaaminen jäisestä kaivosta tämänkin kokoiselle karjalle oli iso homma lapsityövoimalla. Hevoset olivat tallissa pihamaalla eri rakennuksessa. Hevosten hoito olikin isän työtä. Vain kesällä jouduin kuljettamaan niitä opottaan laitumelle ja sieltä takaisin.

Loppu.

Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar, hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun yo-paino 2004.

torstai 6. lokakuuta 2016

KARJANHOITOA 1800-LUVUN TAPAAN 2.

Jatkuu...

Mv Oskari Juvonen (1883-1969).
Juvolan vanhan talon eteläpuolen pääty, jossa perhe asui.
Mummoni Kaisa Liisa Juvonen (o.s. Kauppinen 1850-1936).


Talviaika (jatkuu)

Kivennäisiä ei ostettu paljon, säkki silloin tällöin.

Keinosiemennystäkään ei tuolloin vielä tunnettu, vaan lehmät astutettiin sonnilla, joka oli lähes joka talossa. Juvolassa ei käytetty yhdistyksen jalostussonnia, vaan yleensä omaa tai Aholammin sonnipoikaa, joskus Joonas Kurosen tai Muikun sonnia. Keinosiemennys alkoi kylällä vasta 1960luvulla. Talvella lehmille heinää oli niukasti ja nekin vähät piti syöttää hevosille. Karjaa oli aivan liian runsaasti rehumäärään nähden. Silppua tehtiin myös käsikoneella riihen korsussa. Hevoset saivat apetta, joka tehtiin silpusta tai ruumenista. Lehmienkin lisärehuksi oli valmistettava apetta. Se kasteltiin lämpimällä vedellä, sekaan pantiin jauhoja, ja sitten kasteltuja silppuja ja jauhoja sekoitettiin. Viljaakin oli naurettavan vähän. Sitä isä osti aina kaupoilla käydessään muutaman säkillisen. AIV:tä tehtiin vain Aholammilla pieniä määriä ja lienee sitä yritetty tehdä Tahvo Kurosessakin, koska sinne oli rakennettu jopa pieni rehutornikin navetan yhteyteen. Tuolloin ei taloissa ollut vielä traktoreita ja niittosilppureita, joten valmistusmenetelmät olivat alkeellisia. AIV:tä tehtiin myös juurikkaan naateista. Turnusta ja lanttua kasvatettiin yleisesti karjalle. Juurikaspellon kitkeminen oli kesäaikaan mielestäni kaikkein vihatuimpia töitä, sillä se kävi niin pahasti selkään. Kavereina tuolloin äidin kotona ollessa minulla olivat Kinnusen tytöt Sirkka ja Hilja. Jollakin tavoin aina talvesta selvittiin, tosin siinä meni pehkut ja ruumenetkin ennen kuin oltiin keväässä. Kuivikkeena oli Valkeasuolta nostettua rahkasammalta, joka käsikäyttöisellä sammalkoneella revittiin hienoksi. Juvolassa sammalet nostettiin aina talven kovimmilla pakkasilla suokuokalla. Kuokkimassa olivat isä Oskari ja työmies Arvi Ilvonen.

Lehmien poikiminen

1800-luvulla ja vielä 1900-luvullakin lehmät poikivat yleensä keväällä. Lehmät olivat suomenkarjaa, pieniä, vaatimattomia kyyttöjä, joilla ei ollut sarvia. Oli ihan tyydyttävä maitomäärä, jos koko karjasta sai 30 - 40 litraa päivässä eli yhden pienen tonkallisen maitoa. Onneksi siihen aikaan ei kysyttykään, paljonko ne teidän lehmät lypsää, vaan miten monta niitä on. Tapana oli sanoa, että niin ja niin monta poikimaan tulevaa, mikä oli komeaa, mutta täysin harhaanjohtavaa, koska siinä luvussa olivat kaikki astutetut hiehotkin mukana eikä lehmiä ollut koskaan niin paljoa. Mutta se oli sitä savolaista viisautta: pitää leikkiä rikkaampaa kuin onkaan. Poi’itusasioissa isä oli etevä. Hän osasi kääntää lehmän kohdussa vasikan, jos se oli syntymässä pahassa asennossa. Oskari kertoi lukeneensa eläinlääkärikirjaa ja opiskelleensa asiat siitä. Isä osasi hoitaa myös hevosten sairauksia. Kesällä lypsy tapahtui ulkosalla navetan edustalla savuksella. Se oli pieni nuotio, joka peitettiin turpeilla. Yleensä lehmiä ei lypsyajaksi sidottu kiinni mihinkään, vaan ne seisoivat paikoillaan koko lypsyn ajan. Tosi kurjaa oli lypsää lehmiä ulkona vesisateessa avoämpäriin, jolloin maidon sekaan meni tietysti vettäkin. Kesällä ei karjaa pidetty navetassa. Vain siat olivat kesällä omassa osastossaan sikalassa. Juvolassa oli 1950-luvulla 11 lypsylehmää, nuortakarjaa eli joutavia kymmenkunnan päätä, kaksi hevosta, 2 - 3 sikaa sekä lampaita 5 - 6 uuhta vuonineen ja muutama pässi. Joka talossa oli siihen aikaan lisäksi kanoja, meilläkin kymmenkunta.

Lehmien sairauksista

Varsin harvoin vielä 1950-luvulla turvauduttiin eläinlääkärinapuun. Joensuussa oli eläinlääkäri Pynnönen. Häneltä käytiin hakemassa resepti niin että voitiin ostaa eläimelle lääkettä apteekista. Hätiin voitiin kutsua karjakko Juho Hirvonen. “Assistentit”, kuten Martta Nenonen, kävivät poikimahalvaustapauksissa pumppaamassa ilmaa lehmän utareisiin, ja näin lehmä pelastui. Paha sairaus oli punatauti, johon lääkkeeksi käytettiin niittyleinikeistä keitettyä lientä. Äiti nimitti niittyleinikkiä sappiheinäksi. Aina nämä punatautilehmät kuitenkin kuolivat. Lisäksi lehmiä kuoli rautanauloihin, hirttäytymällä ja ähkyyn. Yksi lehmä turposi ja halkesi, kun isä syötti äidin lähtösyksynä sille jäistä kauraa. Utaretulehdukset, joita silloin sanottiin ‘puhallukseksi’ olivat siihen aikaan paljon harvinaisempia. Glaubersuola ja pellavansiemenet olivat pötsihäiriön lääkettä. Samoin viina ja terva olivat vanhoja koeteltuja aineita. Tosin viinaa käytettiin paljon enemmän kuin nykyisen käsityksen mukaan olisi ollut tarpeen. Usein lääkitys perustui enemmän luuloon kuin tietoon.
Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.