maanantai 2. marraskuuta 2015

♠ Yrjö Nupponen muistelee entistä naapuriaan ♠

Juho Tuunasen veljen, Ale Tuunasen perhe ja talo Tikkalassa.


MUISTELMIA JUHO TUUNASESTA


Ukko-Jussi Tuunanen (1875-1939) oli oman aikansa legenda. Muutamia muisteluksiani olen ker­tonut kirjeessäni ja osan puhelimessa.
                      Tuunasen talo sijaitsi Laihalammilla, nykyisen Forsblomin talon rinteen alla. Otto Tuuna­nen, Jussin poika, rakensi alkuperäisen Forsblomin talon 1950-luvun alussa.
                      Juho oli minun mielestäni kiltti mies. Kirosanakin oli ”juukeli”. Tein hänelle poikasena ol­lessa kaikkea pientä palvelusta, jotka hän palkitsi omalla tavallaan ja oli niin kuin isä minulle. Omani olikin kuollut 1937, joten kerkesin olla kaksi vuotta Juhon juoksupoikana ja kesäisin hänen lehmänsä paimenena omien ohella.
                      Jussi oli kookas ja jykevä kaveri, jolla oli voimaa kuin karhulla. Kämmenet olivat kuin la­piot, suuret ja leveät. Jussilla oli työmaalla Tikkalan Santamäessä ainakin kaksi kertaa isommat kärrit kuin kavereillaan, palkkaakin hän sai sen mukaan
                      Kerran oli kulkujätkä tullut työmalle Santamäkeen ja riitaiseen sävyyn kysynyt Jussilta: ”Siekös se oot se Onkamon kara?” ja ottanut Jussin lapion käsiinsä. Jussi pyysi kiltisti: ”Anna pois se lapio”, mutta jätkä ei antanut. Jussi tempasi käsiinsä lapion ja miehen, joka roikkui lapion var­ressa kiinni ja pyöritti jätkää lapioineen ympäri kuin moukarinheittäjä. Lopulta jätkä pääsi irti la­pionvarresta ja lensi Santamäkeen.
                      Kerran taas Otto ja Jussi Tuunanen olivat rakentamassa Kiviojalla kivinavettaa opettaja Kalle Massiselle. Otto väänsi ja väänsi latteaa kiveä vierittämällä. Ukko katseli aikansa, mutta kyllästyi katseluun ja tempasi kiven syliinsä ja kantoi sen rakennukselle yksin.
                      Jussilla oli seitsemän poikaa, Jussin vaimo oli jo kuollut. Jussi paistoi ruisleivän ja piirakat perheelleen, ne olivatkin tosi isoja piirakoita. Perhe tuli ruokittua ilman emäntääkin. Samoin Otto­kin leipoi ja teki ruokaa samoin kuin isänsä. Se oli entisaikaan harvinaista miesväeltä.
                      Silloin ennen sotia Juhon pojistakin oli osa vielä kotinurkilla ja asuivat kotona. Tupa oli täynnä illansuussa naapurin miehiä. Hirvosia, Korhosia ja Mannisia oli kokoontunut tarinoimaan ikäistensä kanssa. Tietysti minua pikkupoikana kiinnosti heidän tarinansa ja varsinkin kaikki kummitusjutut. Usein syyspimeän aikaan pelotti lähteä kotiin, jos vaikka mikä kummitus hyökkää puskasta kimppuuni.  Usein varasin jo mennessä kiviä sopivaan paikkaan, josta ne saan lähtiessäni taskuuni. Mielikuvitus sai siivet selkäänsä. Niinpä minä heitin epäilyttävään puskaan kiven ja jäin kuuntelemaan seurauksia  kunnes taas jatkoin matkaa kotiin, vaikka se olikin lyhyt matka.
                      Sunnuntai-aamuisin lähti Jussi, joka asui Laihalammilla Koirivaaran tien varressa lähellä kotiani, aina lenkille kiertäen vuoronperään kumpaankin suuntaan Koirivaaran tien sekä myötä- että vastapäivään. Kerran hän meni Martta Hirvosen mökille, koska oli martanpäivä. Martta keitti nopeasti kahvit ja leikkasi kahvikakusta neljä viipaletta. Sitten hän nosti kahvipannun pöydälle ja käski Jussin kaataa itse lisää. Tämän jälkeen Martta hävisi ”kahverin” (ruokakomeron) puolelle viimeistelemään tarjoilujaan, sillä iso joukko Tikkalan marttoja oli tulossa hänen luokseen nimi­päiväkahville. Kun Martta palasi keittiöön, oli Jussi jo häipynyt, ja ottanut sen leikkaamattoman kahvikakun osan ja syönyt sen. Ne neljä leikattua viipaletta olivat yhä jäljellä.
                      Toisena pyhänä Jussi Tuunanen meni pistäytymään Perivaarassa Juvosen talossa. Talon naisväellä oli tapana paistaa joka pyhäksi iso vakallinen piirakoita. Jussin käskettiin ”maistella” piirakoita. Hän teki työtä käskettyä kunnes koppa oli tyhjä.
                      Jussi opetteli polkupyörällä ajamista vasta vanhemmalla iällä, kun rahaa ei ollut moiseen ”huvitukseen ” aikaisemmin ollut. Ensiksi hän nosti polkupyörän satulan niin korkealle kuin sai sen nousemaan, mutta jalat yltivät vielä silti maahan satulalta istuessa. Hän talutti polkupyörän Hirvo­sen talon kohdalle mäen päälle, ja lähti tasapainoilemaan koululle päin jalat nostettuina maasta il­maan. Jos polkupyörä kallistui, hän laski vain jalkansa maahan. Niin yksinkertaista se oli.
                      Jälkeenpäin muistellessa se oli jännittävää aikaa omalla tavallaan, vieläpä halpaa  kun ei tarvinnut maksaa siitäkään huvista. Nyt ei ole kuin muistot jälellä niistäkin ajoista ja ihmisistä. Vaikka oli puutetta lähes kaikesta, paitsi vilusta ja nälästä, niin siitäkin huolimatta ajassa oli jota­kin ihmisläheistä, joka nyt puuttuu monessakin mielessä. Silloin ei tarvinnut pelätä, no tietenkin pimeällä niitä mörköjä, mutta nyt on kaikki helvetin pedofiilit, raiskaajat, ryöstäjät ja murhamiehet kimpussasi, ellet ole valppaana.
                      Ennen riitti kun oli luuta pönkänä ovella, ettei sinne sovi mennä sisälle. Nyt ei pidä edes varmuuslukotkaan. Huumeveikot kulkee voimapihdit kainalossa ja käyvät inventoimassa ihmis­ten asunnot ja kellarit.
                      Soitin entiselle syyttäjälle Ritva Santavuorelle ja sanoin epäileväni rikollisten olevan valta­kunnan erityisessä suojeluksessa. Hän sanoi: ”Et ole ainoa, joka ajattelee samoin”. Hän oli siitä hyysäämisestä samaa mieltä kanssani, vaan minkäs teet kun laki on, mikä on.

Teksti: Yrjö Nupponen

Lähteet: Yrjö Nupposen kirjeet Aili Nupposelle sekä puhelinhaastattelut
teoksessa Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.
                            
Ps. Valokuvia minulla ei ole Juho Tuunasesta eikä hänen mökistään. Lapsuusmuistojeni mukaan hänen asuntonsa muistutti Ale-veljen taloa. Mökki sijaitsi rinteen alla Laihalammin lähellä. Muistan että kävin siellä ainakin  kerran Miina-tädin kanssa. 


Tikkalan Santamäki.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää alkanutta marraskuun viikkoa!
                                 Aili-mummo

4 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus muistelo. Hyvää marraskuuta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin hauska, kokosin sen palapalalta!
      Kiitos Ritva, samoin myös sinulle! ♥♥

      Poista
  2. Sinä se osaat ja jaksat. Ihana kuva. Kiitos samoin sinulle oikein Siunattua marraskuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sylvi, onhan tämä ollut jo kansien välissä kauan, Havutar ilmestyi jo vuonna 2004.

      Kiitos Sylvi; siunattua marraskuuta ja pyhäinpäivää myös sinulle ja sukukunnallesi!♥♥♥

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi ♥