keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Piispa Ambrosius kirjoittaa...

Vas. metropoliitta Ambrosius ja serkkunsa Kalevi J. lapsuuskotinsa portailla.

METROPOLIITAN KIRJOITUKSIA


Solidaarisuutta ja jakamista - kirkko laajenevassa EU:ssa 

Kristillinen kirkko on nykymaailman vanhimpia kansainvälisiä liikkeitä. Jo alkukirkon aikana se ylitti eri alueiden, kielten ja kulttuurien rajat. Jeesuksen tehtävä ja sanoma koskevat koko ihmiskuntaa ja sen tulevaisuutta. Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus Kristus on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh.1:9). Jeesus itse sanoi, että hänellä on johdettavanaan ”muitakin lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta” (Joh.10:16). Samasta universaalisuudesta, joka ylittää myös ajan rajat, todistaa Heprealaiskirjeen ajatus ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (13:8).

       Kirkon ja myös oman ortodoksisen kirkkomme panosta kansainvälisessä vuorovaikutuksessa ja sitoutumisessa on syytä tarkastella tästä näkökulmasta. Silloin Euroopan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys ymmärretään osana laajempaa yleismaailmallista yhteisöä ja kokemusmaailmaa. Siinä kirkko maailmanlaajuisesta tehtävästään käsin on jatkuvasti ollut aktiivisena osatekijänä.
       Kun Suomessa käytiin 1990-luvun alkupuolella keskustelua liittymisestä Euroopan unioniin, maamme kansallisten kirkkojen arkkipiispat toivat siihen oman EU-myönteisen näkökulmansa. Tähänastisen kokemuksen perusteella myönteistä asennetta ei ole syytä katua. Euroopan yhdentyminen voidaan lukea uuden ajan poliittisen historianonnistuneimpiin suurhankkeisiin. Useimmat Suomessa unioniin liittymistä vastustaneetkin ovat lähteneet mukaan yhteiseen työhön EU:n kehittämiseksi.
       Kymmenen uutta jäsenmaata ovat kasvattaneet EU-kansalaisten määrän jo 450 miljoonaan. Tämä eurooppalainen yhteisö on jo nyt suurempi kuin aiemmin historiansa aikana.
       Eikä päätepysäkkiä ole vielä saavutettu. On jo aika hahmotella EU:n seuraavia kehitysvaiheita. Tämä kiinnostaa ja koskettaa erityisesti ortodokseja, sillä EU:n laajentumisen seuraavassa aallossa ovat mukana muun muassa Bulgaria ja Romania. Ortodoksisuuden osuus EU:ssa vahvistuu huomattavasti. Samalla Euroopan unionista tulee todella ”koko Euroopan” unioni.
       Laajentumisprosessin suurin haaste on Turkki. Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkaatti, jonka alaisuuteen Suomenkin kirkko kuuluu, sijaitsee Istanbulissa, historiallisessa Konstantinopolissa. Vuosisatojen kuluessa ortodoksinen kirkko on joutunut kärsimään turkkilaisvallan alla ajoittain raskaastikin ja myös patriarkaatin toimintaa on eri tavoin rajoitettu meidän aikoihimme asti. Tätä kautta ortodokseilla on pitkä ja realistinen käytännön kokemus yhteiselosta ja yhteistyöstä Turkin kanssa.
       Turkin liittyminen EU:hun voisi parhaassa tapauksessa merkitä menneisyyden haamujen karkottamista. Patriarkaatti on ilmaissut myönteisen kantansa Turkin jäsenyyspyrkimyksille. Tähän on myös Suomen ortodoksisen kirkon edustajana helppo yhtyä. Mikäli Turkki kykenee mukautumaan eurooppalaiselle tasolle esimerkiksi ihmisoikeus- ja uskonnonvapauskysymyksissä, tulevaisuus näyttää valoisalta.
       Turkki olisi EU:n ensimmäinen muslimivaltio. Sekä EU että Turkki toimivat jo nykyään sekulaarien periaatteiden pohjalta.  Kuitenkin uskonnolliselta pohjalta nousevat identiteettieroavaisuudet nostavat epäilyksiä ja epäluottamusta puolin ja toisin.
       Maallisuus korostui vahvasti EU:n perustuslaillisen sopimuksen kirjoittamisvaiheessa.  Katollisen kirkon yrityksistä huolimatta jäsenmaat eivät suostuneet korostamaan sopimuksessa kristinuskoa, vaan kirkot ikään kuin alennettiin muiden kansalaisjärjestöjen tasolle. Kirkkojen piirissä ajatellaan usein kristillisten arvojen kärsineen EU:N maallistumisen takia. EU:n politiikka heijastelee kuitenkin käytännön todellisuutta. EU:n arvot kylläkin historiallisesti ottaen nousevat kristillisestä kontekstista, mutta tosiasiallisesti tämän päivän EU:n arvoja ovat ennen muuta maalliset arvot demokratia, oikeusvaltio, syrjinnän epääminen ja kansalaisoikeudet.
       Tästä huolimatta Turkissa epäillään, että sen yritys päästä EU:n jäsenyyteen kilpistyy nimenomaan uskontoon. ”Jos Turkki olisi kristitty, ei olisi mitään ongelmaa”, totesi Turkin Pariisin-suurlähettiläs Uluc Ozulker viime vuonna.
       Tämä on yksi esimerkki siitä, että Euroopan yhdentyminen ei ole vaan taloudellinen ongelma vaan ennen muuta henkinen haaste. Perustana on avoin yhteiskunta. Avoimuus ja sen ehdoilla toimiminen vaatii tiettyä asenteentarkistusta niin kristityiltä kuin muslimeiltakin – mutta myös uskonnottomilta.
       Sama koskee laajemmin koko kulutusyhteiskunnan toimintatapaa. Esimerkiksi ekologinen tilanne merkitsee voimakasta tarvetta radikaalisti uudella tavalla pohtia koko systeemin arvokysymyksiä ja eettisiä haasteita. Olisi vakavasti pyrittävä etsimään uusia vaihtoehtoja kulttuurimme valintojen suhteen. Tarvitsemme rakentavalla tavalla formuloitavaa kriittistä asennetta nykyistä länsimaista teknosysteemiä kohtaan. Tämä tulisi ennen kaikkea olla laajasti tiedostettu yhteinen huolenaihe, ei vain vaihtoehtoihmisten visiointia.
       Yhteiselle eurooppalaiselle hengelle on nykyään olemassa nimikin, demos. Toistaiseksi kyseessä on kuitenkin nimi ilman todellisuutta. Alexander Stubb toteaa kirjassa Minun Eurooppani: ”Unionilta puuttuu demos, eräänlainen yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kenttä. Niiden rakentaminen kestää kauan.”

Sentralismi vai federatiivisuus?

EU:n sisällä käytävä keskustelu siitä, mihin suuntaan unionia pitäisi kehittää, jatkuu edelleen. Tarjolla olevat päälinjat ovat tehokkaan keskusjohdon liittovaltio ja hajautetumpi federatiivinen malli.
       Sama keskustelu on tuttua myös kirkonhistoriassa. Itä ja länsi ovat olleet tässä suhteessa perinteisesti eri linjoilla. Lännessä katolinen kirkko on vienyt paavijohtoisen sentralismin suorastaan loppuun saakka. Ortodoksissa maailmassa on jo varhain vakiintunut federalistinen malli. Paikalliskirkot toimivat hallinnollisesti itsenäisesti, mutta ilmentävät vahvaa yhteistä eetosta. Ortodoksisessa kirkossa on oltu tyytyväisiä siihen, että sille ei ole muodostunut omaa vatikaania tai brysseliä.
       Jotkut näkisivät mielellään EU:n puheenjohtajan eräänlaisena sekulaarina paavina. Toiset pitäisivät EU:n federatiivisena yhteisönä, jossa kaikki tärkeät päätökset tehdään EU:n eri valtioiden kesken, ei ylivaltiollisesti. Paine kahden linjan välillä jatkuu. Riippumatta siitä kumpi linja voittaa, hedelmällisintä on, jos keskinäinen solidaarisuus vahvistuu.

Historian perspektiivi
                     
Historiallisesta perspektiivistä katsottaessa EU on kehittynyt nykyiseen muotoonsa varsin nopeasti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sotien jälkeisestä Hiili- ja teräsunionista on pitkä matka Maastrichtiin ja niihin tavoitteisiin, joihin nyt ollaan sitouduttu. Yhteinen rahapolitiikka tulee edellyttämään myös merkittävää harmonisointia finanssipolitiikassa ja verotuksessa.
       Euroopan pitkän historian näkökulmasta EU-prosessi ei ole uutta ja ainutkertaista. Ja 1200 vuotta sitten Frankfurtin kokouksessa  vuonna 794 päätettiin Länsi-Euroopan liitosta. SE oli Kaarle Suuren (768-814) perustama imperiumi, joka ulottui Itävallasta Atlantille. Frankkien kuningas Kaarle Suuri pyrki roomalaisen keisariuden uudistamiseen. Paavi Leo III kruunasi hänet keisariksi vuonna 800. Kaarle Suuren jälkeen vain lähinnä Napoleon ja Hitler ovat pakkovallalla pystyneet tilapäisesti yhdistämään läntistä Eurooppaa. Nyt ollaan päästy hyvin pitkälle vapaaehtoisesti. Aachenista, jossa Kaarle Suuren hovi sijaitsi, ei kuitenkaan ole Maastrichtiin edes 50 kilometrin matkaa.
       Kaarle Suuren imperiumissa sama raha, denaari, oli käytössä kaikkialla, vieläpä jossain määrin imperiumin ulkopuolellakin. vakaan yhteisen rahan seurauksena oli silloin maan arvonnousu ja talouselämän valtava kehitys. Se merkitsi myös maatalouden tuotannon nousua, kun maan myynti- ja vuokrasopimukset  saattoivat pysyä vakaina yhteisen valuutan aikana. Käsi kädessä rahan, talouselämän ja maareformin kanssa kulki huomattava kulttuurirenesanssi. Varsinkin kuvitetut kirjat, uudentyyppinen seinämaalaus, metallityö ja kuvanveisto kehittyivät.
       Sen rinnalla tämän päivän Brysselin teknokraattien intohimo sääntöjen ja lakien harmonisointia kohtaan voi vaikuttaa hyvin hengettömältä. EU:lla ei ole syvällisiä aatteellisia visioita. EU on nimenomaan talousunioni eikä sen siksi ole syytäkään lähteä ajamaan jotain omaa kulttuuripolitiikkaa yhtä vähän kuin on tarpeen rönsyillä monille muillekaan elämänalueille.
        Kulttuurillisena päämääränä tulee olla ennen muuta Euroopan monikulttuurisuuden säilyttäminen, minkä EU onkin julistanut tavoitteekseen. Tässä suhteessa työ on alussa. Myös EU:n laajentumispyrkimyksissä itään tulisi syvällisellä tavalla olla kysymys myös kulttuurisista oppimis- ja vuorovaikutusprosesseista taloudellisen eriarvoisuuden eliminoimisen ja kaupallisen yhteistyön ohella.
       Kun Kaarle Suuren valtakunnassa kulttuurilaitoksia laajennettiin eri puolille silloista Eurooppaa, vastareaktiona syntyi varsinkin reuna-alueille etnistä, rodullista ja kielellistä vastustusta. Esimerkiksi liettualaiset, böömiläiset ja unkarilaiset nousivat aktiivisesti ajamaan omaa henkistä kehitystään. Myös nyt Euroopan yhdentymisen vastapainona  on nähtävissä samalla kertaa lisääntyvää moninaisuutta, sillä eri etniset kulttuurit nostavat päätään  muuallakin kuin entisessä Itä-Euroopassa tai Balkanilla.
       Tällainen kehitys saattaa luvata hyvää alueellisille ja paikallisille kulttuureille unionin ajan Euroopassa. Tästä on puhuttu ”maakuntien Euroopan” teeman alla. Sen mukaan paikallisella tasolla  tulisi voida EU:n subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen pohjalta rakentaa entistä voimakkaampia alueellisia yhteisöjä samaan aikaan, kun isoissa kysymyksissä osa päätäntävallasta siirtyy Euroopan unionin keskukseen. Se voisi olla myönteistä esimerkiksi pohjoisen Suomen kehitykselle. Tässä suhteessa mitään automaattista kasvurulettia ei kuitenkaan ole luvassa, vaan jokaisessa maakunnassa tulee tehdä voimakkaasti työtä, tavoitella omia visioita ja päättäväisyyttä. Itäisen Suomen maakunnissa se osaltaan merkitsee esimerkiksi aktiivisten yhteyksien rakentamista rajan yli itään, pohjoisessa Suomessa taas kalottialueen yhteistyötä.
       EU:n kehityksen myötä kansallisvaltion merkitys talouspoliittisessa mielessä jossain määrin vähenee. Samaa tapahtunee myöhemmin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa mielessä. Se on tuskin ensisijaisesti kielteistä, koska nykyvaltiot ovat valtiolliselta rakenteeltaan historian näkökulmasta useissa tapauksissa nuoria yhteisöjä ja niistä on muodostunut kansallisen itsekkyyden linnakkeita. Siksi on toivottavaa, että laajempi eurooppalainen yhteisö tarjoaa tulevaisuuden vaihtoehdon, jossa inhimillinen vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus voivat toteutua. Olisi traagista, jos EU:sta muodostuisi jonkinlainen suljettu kerho maailman rikkaimmalle mantereelle.
       Historian pitkässä juoksussa  EU on vain yksi vaihe Euroopan taloudellisessa ja poliittisessa historiassa, kuten Kaarle Suuren aika osoittaa. Suomi on kansakuntana ollut olemassa jo ennen EU:ta, ja se säilyy varmasti vielä silloinkin, kun  EU:ta ei nykyisessä mielessä ole. EU:n myötä Euroopan keskinäisen riippuvuuden lisääntyminen on mahtava askel rauhan edistämisessä, varsinkin mikäli pidetään samalla huolta siitä, että monikulttuurisuudelle on riittävästi tilaa. Yhteisen rahaliiton tavoitteisiin sitoutuminen merkitsee pitkällä tähtäimellä entistä enemmän myös henkistä orientoitumista yleiseurooppalaisiin ratkaisuihin.

Eurooppa ja maailma


Eurooppalainen yhteisö on nyt suurimmillaan, mutta globaalissa perspektiivissä asetelma näyttää toisenlaiselta. Eurooppa saattaa yhden sukupolven aikana muuttua pieneksi, mitättömäksi niemimaaksi Aasian länsireunalla. Aasian halpatuontimaat levittävät koko ajan voimakkaasti taloudellista vaikutustaan länteen. Väestön suhteen Eurooppa on enää alle viidesosa Aasiasta. Tältäkin osin Suomen kysymys voimakkaasta sitoutumisesta Eurooppaan kytkeytyy koko maapallon tulevaisuuteen.
       Kirkon näkökulmasta on tärkeää todeta, että kristittyinä ja kirkkoina emme saa unohtaa omaa vastuutamme koko maailmasta riippumatta siitä, millainen asenne meillä on EU:hun. Itse näen EU:nkin vain väliaskeleena laajempaan maailmanlaajuiseen yhteistyöhön.  Siksi emme voi asennoitua EU:n kehitykseen ja laajenemiseen negatiivisesti, mikäli aiomme suhtautua maailmanlaajuiseen yhteistyöhön positiivisesti. Samaa on sanottava kirkon työstä, joka koskee samanaikaisesti sekä omaa maatamme että Eurooppaa. Sen vaikutuspiiriin kuuluu myös koko maanpiiri. Sen missio  ja todistus koskevat koko ihmiskuntaa.
       Suomalainen yhteiskunta , ja samoin EU, on osa maailmanlaajuista yhteisöä. Meillä on jo nykyisin olemassa monisäikeiset vuorovaikutusverkostot. Olemme monella tavalla sidoksissa toinen toisiimme.  Niinpä meidän on tehtävä entistä enemmän arvovalintoja tulevaisuutta varten muu maailma huomioon ottaen. Valinnat eivät suinkaan oman maamme osaltakaan ole pelkästään valintoja pysymisestä EU:n sisäpuolella tai ulkopuolella.  Eurooppalaisina meillä on yhdessä edessäpäin isoja haasteita oman elämäntapamme suhteen. Toivottavasti kykenemme kohtaamaan ne vapaaehtoista tietä.
       Tässä keskustelussa kirkolla on tärkeä tehtävänsä puolustaa ihmisyyttä. koko maailmaa ajatellen meidän on opittava entistä enemmän arvostamaan elämäntyylissämme myös niukkuutta, jakamista ja kultaista keskitietä. Kirkon vanhalla paasto- ja askeesiperinteellä on tässä mahdollisuus tuoda oma panoksensa keskusteluun eurooppalaisesta elämäntavasta. Globaalista näkökulmasta on helppo sanoa, miten tuhlaukseen perustuva EU on perikadon edessä. Me joko näivetymme sisältäpäin henkiseen tyhjyyteen ja omiin saasteisiimme, tai edessä saattaa olla uusia kansainvaelluksia, jos elintasorajat muuhun maailmaan entisestään kärjistyvät. EU:n myötä korostuu myös tarve maailmanlaajuiseen tasaukseen, joka vakavassa mielessä on mahdollista vain, mikäli rikkaat pudottavat elintasoaan.
       Suomalaisessa EU-keskustelussa onkin muistettava, ettemme voi yksipuolisesti pyrkiä ulosmittaamaan omalle maallemme tai itsellemme aina vain uusia etuuksia. Sen sijaan on syytä kysyä yhä useammin ja syvällisemmin, mitä me voimme Euroopalle sen tulevaisuuden rakennuspuiksi antaa.
                          

Ortodoksit yhdistyvässä Euroopassa


Oman kirkkoni näkökulmasta yksi keskeinen tekijä on pyrkimys vahvistaa yhteistyötä ortodoksisten paikalliskirkkojen välillä, joista useimmat elävät vielä toistaiseksi EU:n ulkopuolella. EU on myös Suomen ortodoksiselle kirkolle myönteinen haaste kasvaa irti toisinaan meillä yksipuolisesti ilmenneestä kansallismielisestä korostuksesta. Tavoitteenamme tulee olla pyrkimys syvempään ykseyteen ja jakamiseen osana toisaalta eurooppalaista, toisaalta maailmanlaajuista kirkkoperhettä.
       Kirkon historiallinen kokemus osoittaa, miten paikalliskirkot voivat hyvällä tavalla elää omaa elämäänsä ja samalla keskenään jakaa kansainvälistä kokemusta sekä tuoda yhteisvastuullisesti oman panoksensa Kristuksen kirkon ykseyden hyväksi. Tässä suhteessa ekumeeninen vuorovaikutus haastaa kirkkoja avoimuuteen, mutta samalla kertaa myös terveeseen itsekriittisyyteen. Ortodoksisten patriarkaattien keskinäinen kädenvääntö ja kilpailu vallasta velvoittavat kaikkia ortodoksisia paikalliskirkkoja tihentämään vuorovaikutustaan ja puhdistamaan mieltään historian painolastista.
       Tämän sukupolven uuden poliittisen ja uskonnollisen vapauden tarjoamissa olosuhteissa tarvitaan kuitenkin merkittävästi nykyistä enemmän keskinäistä solidaarisuutta ja jakamista kirkkojen ja uskontojen välillä, jotta jokainen kirkko voisi tulla osaksi sitä universaalista eetosta, joka sille alun perin kuului ja jonka avulla se voi luovalla tavalla palvella uuden vuosituhannen Eurooppaa.

Teksti: Metropoliitta Ambrosius teoksessa Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Helsinki 2005.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan lukijoilleni hyvää marraskuun loppua!
                         Aili-mummo
                          







2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Aivan niin Leo!

      Hyvää viikonloppua sinulle ja rouvallesi! ♥♥
      Terveisin Aili ♥♥

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi ♥