keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Piispa Ambrosius kirjoittaa...

Vas. metropoliitta Ambrosius ja serkkunsa Kalevi J. lapsuuskotinsa portailla.

METROPOLIITAN KIRJOITUKSIA


Solidaarisuutta ja jakamista - kirkko laajenevassa EU:ssa 

Kristillinen kirkko on nykymaailman vanhimpia kansainvälisiä liikkeitä. Jo alkukirkon aikana se ylitti eri alueiden, kielten ja kulttuurien rajat. Jeesuksen tehtävä ja sanoma koskevat koko ihmiskuntaa ja sen tulevaisuutta. Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus Kristus on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh.1:9). Jeesus itse sanoi, että hänellä on johdettavanaan ”muitakin lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta” (Joh.10:16). Samasta universaalisuudesta, joka ylittää myös ajan rajat, todistaa Heprealaiskirjeen ajatus ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (13:8).

       Kirkon ja myös oman ortodoksisen kirkkomme panosta kansainvälisessä vuorovaikutuksessa ja sitoutumisessa on syytä tarkastella tästä näkökulmasta. Silloin Euroopan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys ymmärretään osana laajempaa yleismaailmallista yhteisöä ja kokemusmaailmaa. Siinä kirkko maailmanlaajuisesta tehtävästään käsin on jatkuvasti ollut aktiivisena osatekijänä.
       Kun Suomessa käytiin 1990-luvun alkupuolella keskustelua liittymisestä Euroopan unioniin, maamme kansallisten kirkkojen arkkipiispat toivat siihen oman EU-myönteisen näkökulmansa. Tähänastisen kokemuksen perusteella myönteistä asennetta ei ole syytä katua. Euroopan yhdentyminen voidaan lukea uuden ajan poliittisen historianonnistuneimpiin suurhankkeisiin. Useimmat Suomessa unioniin liittymistä vastustaneetkin ovat lähteneet mukaan yhteiseen työhön EU:n kehittämiseksi.
       Kymmenen uutta jäsenmaata ovat kasvattaneet EU-kansalaisten määrän jo 450 miljoonaan. Tämä eurooppalainen yhteisö on jo nyt suurempi kuin aiemmin historiansa aikana.
       Eikä päätepysäkkiä ole vielä saavutettu. On jo aika hahmotella EU:n seuraavia kehitysvaiheita. Tämä kiinnostaa ja koskettaa erityisesti ortodokseja, sillä EU:n laajentumisen seuraavassa aallossa ovat mukana muun muassa Bulgaria ja Romania. Ortodoksisuuden osuus EU:ssa vahvistuu huomattavasti. Samalla Euroopan unionista tulee todella ”koko Euroopan” unioni.
       Laajentumisprosessin suurin haaste on Turkki. Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkaatti, jonka alaisuuteen Suomenkin kirkko kuuluu, sijaitsee Istanbulissa, historiallisessa Konstantinopolissa. Vuosisatojen kuluessa ortodoksinen kirkko on joutunut kärsimään turkkilaisvallan alla ajoittain raskaastikin ja myös patriarkaatin toimintaa on eri tavoin rajoitettu meidän aikoihimme asti. Tätä kautta ortodokseilla on pitkä ja realistinen käytännön kokemus yhteiselosta ja yhteistyöstä Turkin kanssa.
       Turkin liittyminen EU:hun voisi parhaassa tapauksessa merkitä menneisyyden haamujen karkottamista. Patriarkaatti on ilmaissut myönteisen kantansa Turkin jäsenyyspyrkimyksille. Tähän on myös Suomen ortodoksisen kirkon edustajana helppo yhtyä. Mikäli Turkki kykenee mukautumaan eurooppalaiselle tasolle esimerkiksi ihmisoikeus- ja uskonnonvapauskysymyksissä, tulevaisuus näyttää valoisalta.
       Turkki olisi EU:n ensimmäinen muslimivaltio. Sekä EU että Turkki toimivat jo nykyään sekulaarien periaatteiden pohjalta.  Kuitenkin uskonnolliselta pohjalta nousevat identiteettieroavaisuudet nostavat epäilyksiä ja epäluottamusta puolin ja toisin.
       Maallisuus korostui vahvasti EU:n perustuslaillisen sopimuksen kirjoittamisvaiheessa.  Katollisen kirkon yrityksistä huolimatta jäsenmaat eivät suostuneet korostamaan sopimuksessa kristinuskoa, vaan kirkot ikään kuin alennettiin muiden kansalaisjärjestöjen tasolle. Kirkkojen piirissä ajatellaan usein kristillisten arvojen kärsineen EU:N maallistumisen takia. EU:n politiikka heijastelee kuitenkin käytännön todellisuutta. EU:n arvot kylläkin historiallisesti ottaen nousevat kristillisestä kontekstista, mutta tosiasiallisesti tämän päivän EU:n arvoja ovat ennen muuta maalliset arvot demokratia, oikeusvaltio, syrjinnän epääminen ja kansalaisoikeudet.
       Tästä huolimatta Turkissa epäillään, että sen yritys päästä EU:n jäsenyyteen kilpistyy nimenomaan uskontoon. ”Jos Turkki olisi kristitty, ei olisi mitään ongelmaa”, totesi Turkin Pariisin-suurlähettiläs Uluc Ozulker viime vuonna.
       Tämä on yksi esimerkki siitä, että Euroopan yhdentyminen ei ole vaan taloudellinen ongelma vaan ennen muuta henkinen haaste. Perustana on avoin yhteiskunta. Avoimuus ja sen ehdoilla toimiminen vaatii tiettyä asenteentarkistusta niin kristityiltä kuin muslimeiltakin – mutta myös uskonnottomilta.
       Sama koskee laajemmin koko kulutusyhteiskunnan toimintatapaa. Esimerkiksi ekologinen tilanne merkitsee voimakasta tarvetta radikaalisti uudella tavalla pohtia koko systeemin arvokysymyksiä ja eettisiä haasteita. Olisi vakavasti pyrittävä etsimään uusia vaihtoehtoja kulttuurimme valintojen suhteen. Tarvitsemme rakentavalla tavalla formuloitavaa kriittistä asennetta nykyistä länsimaista teknosysteemiä kohtaan. Tämä tulisi ennen kaikkea olla laajasti tiedostettu yhteinen huolenaihe, ei vain vaihtoehtoihmisten visiointia.
       Yhteiselle eurooppalaiselle hengelle on nykyään olemassa nimikin, demos. Toistaiseksi kyseessä on kuitenkin nimi ilman todellisuutta. Alexander Stubb toteaa kirjassa Minun Eurooppani: ”Unionilta puuttuu demos, eräänlainen yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kenttä. Niiden rakentaminen kestää kauan.”

Sentralismi vai federatiivisuus?

EU:n sisällä käytävä keskustelu siitä, mihin suuntaan unionia pitäisi kehittää, jatkuu edelleen. Tarjolla olevat päälinjat ovat tehokkaan keskusjohdon liittovaltio ja hajautetumpi federatiivinen malli.
       Sama keskustelu on tuttua myös kirkonhistoriassa. Itä ja länsi ovat olleet tässä suhteessa perinteisesti eri linjoilla. Lännessä katolinen kirkko on vienyt paavijohtoisen sentralismin suorastaan loppuun saakka. Ortodoksissa maailmassa on jo varhain vakiintunut federalistinen malli. Paikalliskirkot toimivat hallinnollisesti itsenäisesti, mutta ilmentävät vahvaa yhteistä eetosta. Ortodoksisessa kirkossa on oltu tyytyväisiä siihen, että sille ei ole muodostunut omaa vatikaania tai brysseliä.
       Jotkut näkisivät mielellään EU:n puheenjohtajan eräänlaisena sekulaarina paavina. Toiset pitäisivät EU:n federatiivisena yhteisönä, jossa kaikki tärkeät päätökset tehdään EU:n eri valtioiden kesken, ei ylivaltiollisesti. Paine kahden linjan välillä jatkuu. Riippumatta siitä kumpi linja voittaa, hedelmällisintä on, jos keskinäinen solidaarisuus vahvistuu.

Historian perspektiivi
                     
Historiallisesta perspektiivistä katsottaessa EU on kehittynyt nykyiseen muotoonsa varsin nopeasti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sotien jälkeisestä Hiili- ja teräsunionista on pitkä matka Maastrichtiin ja niihin tavoitteisiin, joihin nyt ollaan sitouduttu. Yhteinen rahapolitiikka tulee edellyttämään myös merkittävää harmonisointia finanssipolitiikassa ja verotuksessa.
       Euroopan pitkän historian näkökulmasta EU-prosessi ei ole uutta ja ainutkertaista. Ja 1200 vuotta sitten Frankfurtin kokouksessa  vuonna 794 päätettiin Länsi-Euroopan liitosta. SE oli Kaarle Suuren (768-814) perustama imperiumi, joka ulottui Itävallasta Atlantille. Frankkien kuningas Kaarle Suuri pyrki roomalaisen keisariuden uudistamiseen. Paavi Leo III kruunasi hänet keisariksi vuonna 800. Kaarle Suuren jälkeen vain lähinnä Napoleon ja Hitler ovat pakkovallalla pystyneet tilapäisesti yhdistämään läntistä Eurooppaa. Nyt ollaan päästy hyvin pitkälle vapaaehtoisesti. Aachenista, jossa Kaarle Suuren hovi sijaitsi, ei kuitenkaan ole Maastrichtiin edes 50 kilometrin matkaa.
       Kaarle Suuren imperiumissa sama raha, denaari, oli käytössä kaikkialla, vieläpä jossain määrin imperiumin ulkopuolellakin. vakaan yhteisen rahan seurauksena oli silloin maan arvonnousu ja talouselämän valtava kehitys. Se merkitsi myös maatalouden tuotannon nousua, kun maan myynti- ja vuokrasopimukset  saattoivat pysyä vakaina yhteisen valuutan aikana. Käsi kädessä rahan, talouselämän ja maareformin kanssa kulki huomattava kulttuurirenesanssi. Varsinkin kuvitetut kirjat, uudentyyppinen seinämaalaus, metallityö ja kuvanveisto kehittyivät.
       Sen rinnalla tämän päivän Brysselin teknokraattien intohimo sääntöjen ja lakien harmonisointia kohtaan voi vaikuttaa hyvin hengettömältä. EU:lla ei ole syvällisiä aatteellisia visioita. EU on nimenomaan talousunioni eikä sen siksi ole syytäkään lähteä ajamaan jotain omaa kulttuuripolitiikkaa yhtä vähän kuin on tarpeen rönsyillä monille muillekaan elämänalueille.
        Kulttuurillisena päämääränä tulee olla ennen muuta Euroopan monikulttuurisuuden säilyttäminen, minkä EU onkin julistanut tavoitteekseen. Tässä suhteessa työ on alussa. Myös EU:n laajentumispyrkimyksissä itään tulisi syvällisellä tavalla olla kysymys myös kulttuurisista oppimis- ja vuorovaikutusprosesseista taloudellisen eriarvoisuuden eliminoimisen ja kaupallisen yhteistyön ohella.
       Kun Kaarle Suuren valtakunnassa kulttuurilaitoksia laajennettiin eri puolille silloista Eurooppaa, vastareaktiona syntyi varsinkin reuna-alueille etnistä, rodullista ja kielellistä vastustusta. Esimerkiksi liettualaiset, böömiläiset ja unkarilaiset nousivat aktiivisesti ajamaan omaa henkistä kehitystään. Myös nyt Euroopan yhdentymisen vastapainona  on nähtävissä samalla kertaa lisääntyvää moninaisuutta, sillä eri etniset kulttuurit nostavat päätään  muuallakin kuin entisessä Itä-Euroopassa tai Balkanilla.
       Tällainen kehitys saattaa luvata hyvää alueellisille ja paikallisille kulttuureille unionin ajan Euroopassa. Tästä on puhuttu ”maakuntien Euroopan” teeman alla. Sen mukaan paikallisella tasolla  tulisi voida EU:n subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen pohjalta rakentaa entistä voimakkaampia alueellisia yhteisöjä samaan aikaan, kun isoissa kysymyksissä osa päätäntävallasta siirtyy Euroopan unionin keskukseen. Se voisi olla myönteistä esimerkiksi pohjoisen Suomen kehitykselle. Tässä suhteessa mitään automaattista kasvurulettia ei kuitenkaan ole luvassa, vaan jokaisessa maakunnassa tulee tehdä voimakkaasti työtä, tavoitella omia visioita ja päättäväisyyttä. Itäisen Suomen maakunnissa se osaltaan merkitsee esimerkiksi aktiivisten yhteyksien rakentamista rajan yli itään, pohjoisessa Suomessa taas kalottialueen yhteistyötä.
       EU:n kehityksen myötä kansallisvaltion merkitys talouspoliittisessa mielessä jossain määrin vähenee. Samaa tapahtunee myöhemmin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa mielessä. Se on tuskin ensisijaisesti kielteistä, koska nykyvaltiot ovat valtiolliselta rakenteeltaan historian näkökulmasta useissa tapauksissa nuoria yhteisöjä ja niistä on muodostunut kansallisen itsekkyyden linnakkeita. Siksi on toivottavaa, että laajempi eurooppalainen yhteisö tarjoaa tulevaisuuden vaihtoehdon, jossa inhimillinen vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus voivat toteutua. Olisi traagista, jos EU:sta muodostuisi jonkinlainen suljettu kerho maailman rikkaimmalle mantereelle.
       Historian pitkässä juoksussa  EU on vain yksi vaihe Euroopan taloudellisessa ja poliittisessa historiassa, kuten Kaarle Suuren aika osoittaa. Suomi on kansakuntana ollut olemassa jo ennen EU:ta, ja se säilyy varmasti vielä silloinkin, kun  EU:ta ei nykyisessä mielessä ole. EU:n myötä Euroopan keskinäisen riippuvuuden lisääntyminen on mahtava askel rauhan edistämisessä, varsinkin mikäli pidetään samalla huolta siitä, että monikulttuurisuudelle on riittävästi tilaa. Yhteisen rahaliiton tavoitteisiin sitoutuminen merkitsee pitkällä tähtäimellä entistä enemmän myös henkistä orientoitumista yleiseurooppalaisiin ratkaisuihin.

Eurooppa ja maailma


Eurooppalainen yhteisö on nyt suurimmillaan, mutta globaalissa perspektiivissä asetelma näyttää toisenlaiselta. Eurooppa saattaa yhden sukupolven aikana muuttua pieneksi, mitättömäksi niemimaaksi Aasian länsireunalla. Aasian halpatuontimaat levittävät koko ajan voimakkaasti taloudellista vaikutustaan länteen. Väestön suhteen Eurooppa on enää alle viidesosa Aasiasta. Tältäkin osin Suomen kysymys voimakkaasta sitoutumisesta Eurooppaan kytkeytyy koko maapallon tulevaisuuteen.
       Kirkon näkökulmasta on tärkeää todeta, että kristittyinä ja kirkkoina emme saa unohtaa omaa vastuutamme koko maailmasta riippumatta siitä, millainen asenne meillä on EU:hun. Itse näen EU:nkin vain väliaskeleena laajempaan maailmanlaajuiseen yhteistyöhön.  Siksi emme voi asennoitua EU:n kehitykseen ja laajenemiseen negatiivisesti, mikäli aiomme suhtautua maailmanlaajuiseen yhteistyöhön positiivisesti. Samaa on sanottava kirkon työstä, joka koskee samanaikaisesti sekä omaa maatamme että Eurooppaa. Sen vaikutuspiiriin kuuluu myös koko maanpiiri. Sen missio  ja todistus koskevat koko ihmiskuntaa.
       Suomalainen yhteiskunta , ja samoin EU, on osa maailmanlaajuista yhteisöä. Meillä on jo nykyisin olemassa monisäikeiset vuorovaikutusverkostot. Olemme monella tavalla sidoksissa toinen toisiimme.  Niinpä meidän on tehtävä entistä enemmän arvovalintoja tulevaisuutta varten muu maailma huomioon ottaen. Valinnat eivät suinkaan oman maamme osaltakaan ole pelkästään valintoja pysymisestä EU:n sisäpuolella tai ulkopuolella.  Eurooppalaisina meillä on yhdessä edessäpäin isoja haasteita oman elämäntapamme suhteen. Toivottavasti kykenemme kohtaamaan ne vapaaehtoista tietä.
       Tässä keskustelussa kirkolla on tärkeä tehtävänsä puolustaa ihmisyyttä. koko maailmaa ajatellen meidän on opittava entistä enemmän arvostamaan elämäntyylissämme myös niukkuutta, jakamista ja kultaista keskitietä. Kirkon vanhalla paasto- ja askeesiperinteellä on tässä mahdollisuus tuoda oma panoksensa keskusteluun eurooppalaisesta elämäntavasta. Globaalista näkökulmasta on helppo sanoa, miten tuhlaukseen perustuva EU on perikadon edessä. Me joko näivetymme sisältäpäin henkiseen tyhjyyteen ja omiin saasteisiimme, tai edessä saattaa olla uusia kansainvaelluksia, jos elintasorajat muuhun maailmaan entisestään kärjistyvät. EU:n myötä korostuu myös tarve maailmanlaajuiseen tasaukseen, joka vakavassa mielessä on mahdollista vain, mikäli rikkaat pudottavat elintasoaan.
       Suomalaisessa EU-keskustelussa onkin muistettava, ettemme voi yksipuolisesti pyrkiä ulosmittaamaan omalle maallemme tai itsellemme aina vain uusia etuuksia. Sen sijaan on syytä kysyä yhä useammin ja syvällisemmin, mitä me voimme Euroopalle sen tulevaisuuden rakennuspuiksi antaa.
                          

Ortodoksit yhdistyvässä Euroopassa


Oman kirkkoni näkökulmasta yksi keskeinen tekijä on pyrkimys vahvistaa yhteistyötä ortodoksisten paikalliskirkkojen välillä, joista useimmat elävät vielä toistaiseksi EU:n ulkopuolella. EU on myös Suomen ortodoksiselle kirkolle myönteinen haaste kasvaa irti toisinaan meillä yksipuolisesti ilmenneestä kansallismielisestä korostuksesta. Tavoitteenamme tulee olla pyrkimys syvempään ykseyteen ja jakamiseen osana toisaalta eurooppalaista, toisaalta maailmanlaajuista kirkkoperhettä.
       Kirkon historiallinen kokemus osoittaa, miten paikalliskirkot voivat hyvällä tavalla elää omaa elämäänsä ja samalla keskenään jakaa kansainvälistä kokemusta sekä tuoda yhteisvastuullisesti oman panoksensa Kristuksen kirkon ykseyden hyväksi. Tässä suhteessa ekumeeninen vuorovaikutus haastaa kirkkoja avoimuuteen, mutta samalla kertaa myös terveeseen itsekriittisyyteen. Ortodoksisten patriarkaattien keskinäinen kädenvääntö ja kilpailu vallasta velvoittavat kaikkia ortodoksisia paikalliskirkkoja tihentämään vuorovaikutustaan ja puhdistamaan mieltään historian painolastista.
       Tämän sukupolven uuden poliittisen ja uskonnollisen vapauden tarjoamissa olosuhteissa tarvitaan kuitenkin merkittävästi nykyistä enemmän keskinäistä solidaarisuutta ja jakamista kirkkojen ja uskontojen välillä, jotta jokainen kirkko voisi tulla osaksi sitä universaalista eetosta, joka sille alun perin kuului ja jonka avulla se voi luovalla tavalla palvella uuden vuosituhannen Eurooppaa.

Teksti: Metropoliitta Ambrosius teoksessa Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Helsinki 2005.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan lukijoilleni hyvää marraskuun loppua!
                         Aili-mummo
                          







torstai 12. marraskuuta 2015

Metropoliitta Ambrosius sanomalehti Karjalaisessa

Metropoliitta Ambrosius.



KOTONA MAAILMANKAIKKEUDESSA


METROPOLIITTA JA HELSINGIN PIISPA AMBROSIUS EI UNOHDA POHJOISKARJALAISIA  JUURIAAN.
METROPOLIITAN 60 V. HAASTATTELU SANOMALEHTI KARJALAISESSA 9.8.2005.

ESITTELY


  • Helsingin metropoliitta Ambrosius syntyi Tohmajärvellä 10.8. 1945. Ennen vihkimystä hänen nimensä oli Risto Jääskeläinen.
  • Ylioppilas 1964 Joensuun Lyseosta. Teologian maisteri 1968 ja valtiotieteen kandidaatti 1972 Helsingin yliopisto. Jatko-opintoja Yhdysvalloissa 1969, Unkarissa 1969-70, Cambridgessa 1971-75, Moskovassa 1979 ja Yhdysvalloissa 1986-87.
  • Vihitty munkiksi, diakoniksi ja pappismunkiksi 1979, arkkimandriitaksi 1986 ja piispaksi 1988.
  • Työskennellyt Joensuun yliopistossa vt. lehtorina 1974 ja apulaisprofessorina 1975-76. Eksegetiikan tuntiopettajana Suomen ortodoksisessa pappisseminaarissa 1979-80. Valamon luostarin taloudenhoitajana 1977-88, luostarin varajohtaja 1986-88. Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispa 1988-96. Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen jäsen vuodesta 1996.  Oulun hiippakunnan metropoliitta vuodesta 1996. Helsingin hiippakunnan piispa vuodesta 2002.
  • Useita ekumeenisia luottamustehtäviä, muun muassa Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean jäsen vuodesta 1991. Kansainvälisen roomalaiskatolis-ortodoksisen teologisen komission jäsen vuodesta 1980. Suomen ekumeenisen neuvoston jäsen 1987-99.
  • Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston puheenjohtaja 1990-97, Oulun hiippakuntasäätiön puheenjohtaja 1997-2002, valtion uskonnonvapauskomitean asiantuntijajäsen 1999-2001. Tulikivi Oyj:n hallituksen jäsen, ylioppilastutkintolautakunnan apujäsen. Pankkialan asiakasneuvontatoimiston johtokunnan puheenjohtaja vuodesta 1998.
  • Valitsi Tieto-Finlandian saajan 2002: Turun yliopiston avaruustähtitieteen professorin Esko Valtaojan teoksen Kotona maailmankaikkeudessa.
  • Julkaissut kirjat Pyhyyden kaipaus (1999), Etsijän mielellä (2001), Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (2005). Toimittanut muun muassa Valamon juhlakirjan (1977) sekä teokset Ortodoksinen kirkko Suomessa (1979) ja Kristinuskon syntysijoilla – Islamin keskellä (2001).
  • Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1980, Kuopion kaupungin kulttuuripalkinto 1996.
  • Merkkipäivänä liturgia klo 10 Uspenskin katedraalissa.

HAASTATTELU


-        Minulla oli hyvä ja tasapainoinen lapsuus maalaistalon poikana Tohmajärvellä, muistelee metropoliitta ja Helsingin piispa Ambrosius. Kymmenvuotiaana hän sai itse ratkaista pyrkiäkö oppikouluun. 12 kilometriä polkupyörällä pääsykokeisiin tapahtui oma-aloitteisesti. Opiskelu alkoi ja se tie on vienyt eteenpäin.
-        Olin kouluaikaan ja vielä opiskeluaikaan tosi innostunut karjalaisuudesta ja varmaan rasitukseksi asti pohjalaisille opiskelijakollegoille. Minulla on hyvin lämpimät muistot Pohjois-Karjalasta ja kotiseudusta. Olen pyrkinyt käymään sukujuhlilla.

Kuinka työssäsi vaikutat Pohjois-Karjalan kehitykseen?
-        Seuraan Pohjois-Karjalan asioita niin hyvin kuin voin. Olen Pohjois-Karjalan valtuuskunnassa ja aika usein tapaan pohjoiskarjalaisia päättäjiä. Tunnustan mielelläni pohjoiskarjalaista väriä edelleenkin, vaikka Pohjois-Karjala ei kuulu meidän hiippakuntaamme.
-        Joensuun Lyseon lukion rehtori kutsui minut juuri puhumaan lyseon 140-vuotisjuhlassa marraskuussa 2005. Tietenkin lupasin!

Entä Joensuun yliopiston rooli?
-        Olen kiitollinen siitä että meidän teologikoulutuksemme on Joensuun yliopistossa ja                           on rinnakkainen lännen kirkon teologikoulutuksen kanssa. Kirkon tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että teologit saavat hyvän koulutuksen ja oppivat keskustelemaan ja tarvittaessa vääntämään kättä länsimaisessa kulttuurissa ja kontekstissa. Pyrin tietysti seuraamaan Joensuun yliopiston vaiheita muutenkin ja on ilo huomata, että Joensuun yliopiston metsätieteellinen näkyy kansainvälisillä foorumeilla.

Palaatko joskus vielä Valamoon asumaan?
-        Tuskin näillä näkymin. Valamon luostariin menin sillä silmällä, että olisin loppuikäni. Kun saatiin kirjasto-konservointirakennus rakennettua, olin katsonut siellä itselleni tutkijankammion, mutta sen jälkeen tuli uudet tehtävät ja jouduin luostarista pois. Se prosessi ei ollut kovin helppo, mutta siitä on jo 17 vuotta aikaa kun tulin piispaksi, joten katson uusin silmin. Olen iloinen että Valamo on luostarina elävä ja Itä-Suomen keskeinen kulttuurilaitos.

Kolme ja puoli vuotta Helsingin hiippakunnan piispana. Millaiset piispan terveiset hiippakunnalle?
-        Meidän hiippakunnassa on tällä hetkellä yli puolet Suomen ortodokseista ja kirkko  kasvaa aktiivisimmin tällä hetkellä. Se merkitsee tietysti haastetta ja velvoitetta aktiiviseen työhön ja avoimeen vuorovaikutukseen, dialogiin ja verkostoitumiseen muun yhteiskunnan kanssa. Emme ortodokseina käännytä ihmisiä, mutta pyrimme antamaan virikkeitä heidän henkiseen ja hengelliseen evoluutioonsa.                 

Mitä kirjaa luet parhaillaan?
-        Leif Salmènin Palatset vid Bosporen on puolivälissä. Välimeren kulttuuri, myös     Bysantin kulttuuri on siinä vahvasti esillä.. Voimakasta vallan kritiikkiä. Ehkä hän osuu myös meidän patriarkaatin historiaan.

Olet uskovainen ja piispa. Millä tavalla Jumala Sinulle puhuu?
-     Minulla on aika vahva mystikon näkökulma. Meidän jumalanpalveluselämä on       tietysti työni prioriteetti. Liturgisen elämän kauttahan aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön kohtaavat ja ovat toisaalta sisäkkäin. Myöskin hengellisen elämän kontekstissa ja sisällä     olevana eivät hengelliset kysymykset lopu, vaan kasvavat elämän myötä. Se tuntuu hyvältä, koska uskonnollinenkaan elämä ei ole paketti, vaan prosessi, jossa tulevaisuus on avoin turvallisella mielellä.                  
                                           

Teksti ja haastattelu: Ritva Väisänen.
Koonnut: Aili Nupponen 
www.elisanet.fi/juvosten_sukuseura/metropoliitta.html

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein antoisaa maaraskuun viikkoa!
                                  Aili-mummo



maanantai 2. marraskuuta 2015

♠ Yrjö Nupponen muistelee entistä naapuriaan ♠

Juho Tuunasen veljen, Ale Tuunasen perhe ja talo Tikkalassa.


MUISTELMIA JUHO TUUNASESTA


Ukko-Jussi Tuunanen (1875-1939) oli oman aikansa legenda. Muutamia muisteluksiani olen ker­tonut kirjeessäni ja osan puhelimessa.
                      Tuunasen talo sijaitsi Laihalammilla, nykyisen Forsblomin talon rinteen alla. Otto Tuuna­nen, Jussin poika, rakensi alkuperäisen Forsblomin talon 1950-luvun alussa.
                      Juho oli minun mielestäni kiltti mies. Kirosanakin oli ”juukeli”. Tein hänelle poikasena ol­lessa kaikkea pientä palvelusta, jotka hän palkitsi omalla tavallaan ja oli niin kuin isä minulle. Omani olikin kuollut 1937, joten kerkesin olla kaksi vuotta Juhon juoksupoikana ja kesäisin hänen lehmänsä paimenena omien ohella.
                      Jussi oli kookas ja jykevä kaveri, jolla oli voimaa kuin karhulla. Kämmenet olivat kuin la­piot, suuret ja leveät. Jussilla oli työmaalla Tikkalan Santamäessä ainakin kaksi kertaa isommat kärrit kuin kavereillaan, palkkaakin hän sai sen mukaan
                      Kerran oli kulkujätkä tullut työmalle Santamäkeen ja riitaiseen sävyyn kysynyt Jussilta: ”Siekös se oot se Onkamon kara?” ja ottanut Jussin lapion käsiinsä. Jussi pyysi kiltisti: ”Anna pois se lapio”, mutta jätkä ei antanut. Jussi tempasi käsiinsä lapion ja miehen, joka roikkui lapion var­ressa kiinni ja pyöritti jätkää lapioineen ympäri kuin moukarinheittäjä. Lopulta jätkä pääsi irti la­pionvarresta ja lensi Santamäkeen.
                      Kerran taas Otto ja Jussi Tuunanen olivat rakentamassa Kiviojalla kivinavettaa opettaja Kalle Massiselle. Otto väänsi ja väänsi latteaa kiveä vierittämällä. Ukko katseli aikansa, mutta kyllästyi katseluun ja tempasi kiven syliinsä ja kantoi sen rakennukselle yksin.
                      Jussilla oli seitsemän poikaa, Jussin vaimo oli jo kuollut. Jussi paistoi ruisleivän ja piirakat perheelleen, ne olivatkin tosi isoja piirakoita. Perhe tuli ruokittua ilman emäntääkin. Samoin Otto­kin leipoi ja teki ruokaa samoin kuin isänsä. Se oli entisaikaan harvinaista miesväeltä.
                      Silloin ennen sotia Juhon pojistakin oli osa vielä kotinurkilla ja asuivat kotona. Tupa oli täynnä illansuussa naapurin miehiä. Hirvosia, Korhosia ja Mannisia oli kokoontunut tarinoimaan ikäistensä kanssa. Tietysti minua pikkupoikana kiinnosti heidän tarinansa ja varsinkin kaikki kummitusjutut. Usein syyspimeän aikaan pelotti lähteä kotiin, jos vaikka mikä kummitus hyökkää puskasta kimppuuni.  Usein varasin jo mennessä kiviä sopivaan paikkaan, josta ne saan lähtiessäni taskuuni. Mielikuvitus sai siivet selkäänsä. Niinpä minä heitin epäilyttävään puskaan kiven ja jäin kuuntelemaan seurauksia  kunnes taas jatkoin matkaa kotiin, vaikka se olikin lyhyt matka.
                      Sunnuntai-aamuisin lähti Jussi, joka asui Laihalammilla Koirivaaran tien varressa lähellä kotiani, aina lenkille kiertäen vuoronperään kumpaankin suuntaan Koirivaaran tien sekä myötä- että vastapäivään. Kerran hän meni Martta Hirvosen mökille, koska oli martanpäivä. Martta keitti nopeasti kahvit ja leikkasi kahvikakusta neljä viipaletta. Sitten hän nosti kahvipannun pöydälle ja käski Jussin kaataa itse lisää. Tämän jälkeen Martta hävisi ”kahverin” (ruokakomeron) puolelle viimeistelemään tarjoilujaan, sillä iso joukko Tikkalan marttoja oli tulossa hänen luokseen nimi­päiväkahville. Kun Martta palasi keittiöön, oli Jussi jo häipynyt, ja ottanut sen leikkaamattoman kahvikakun osan ja syönyt sen. Ne neljä leikattua viipaletta olivat yhä jäljellä.
                      Toisena pyhänä Jussi Tuunanen meni pistäytymään Perivaarassa Juvosen talossa. Talon naisväellä oli tapana paistaa joka pyhäksi iso vakallinen piirakoita. Jussin käskettiin ”maistella” piirakoita. Hän teki työtä käskettyä kunnes koppa oli tyhjä.
                      Jussi opetteli polkupyörällä ajamista vasta vanhemmalla iällä, kun rahaa ei ollut moiseen ”huvitukseen ” aikaisemmin ollut. Ensiksi hän nosti polkupyörän satulan niin korkealle kuin sai sen nousemaan, mutta jalat yltivät vielä silti maahan satulalta istuessa. Hän talutti polkupyörän Hirvo­sen talon kohdalle mäen päälle, ja lähti tasapainoilemaan koululle päin jalat nostettuina maasta il­maan. Jos polkupyörä kallistui, hän laski vain jalkansa maahan. Niin yksinkertaista se oli.
                      Jälkeenpäin muistellessa se oli jännittävää aikaa omalla tavallaan, vieläpä halpaa  kun ei tarvinnut maksaa siitäkään huvista. Nyt ei ole kuin muistot jälellä niistäkin ajoista ja ihmisistä. Vaikka oli puutetta lähes kaikesta, paitsi vilusta ja nälästä, niin siitäkin huolimatta ajassa oli jota­kin ihmisläheistä, joka nyt puuttuu monessakin mielessä. Silloin ei tarvinnut pelätä, no tietenkin pimeällä niitä mörköjä, mutta nyt on kaikki helvetin pedofiilit, raiskaajat, ryöstäjät ja murhamiehet kimpussasi, ellet ole valppaana.
                      Ennen riitti kun oli luuta pönkänä ovella, ettei sinne sovi mennä sisälle. Nyt ei pidä edes varmuuslukotkaan. Huumeveikot kulkee voimapihdit kainalossa ja käyvät inventoimassa ihmis­ten asunnot ja kellarit.
                      Soitin entiselle syyttäjälle Ritva Santavuorelle ja sanoin epäileväni rikollisten olevan valta­kunnan erityisessä suojeluksessa. Hän sanoi: ”Et ole ainoa, joka ajattelee samoin”. Hän oli siitä hyysäämisestä samaa mieltä kanssani, vaan minkäs teet kun laki on, mikä on.

Teksti: Yrjö Nupponen

Lähteet: Yrjö Nupposen kirjeet Aili Nupposelle sekä puhelinhaastattelut
teoksessa Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.
                            
Ps. Valokuvia minulla ei ole Juho Tuunasesta eikä hänen mökistään. Lapsuusmuistojeni mukaan hänen asuntonsa muistutti Ale-veljen taloa. Mökki sijaitsi rinteen alla Laihalammin lähellä. Muistan että kävin siellä ainakin  kerran Miina-tädin kanssa. 


Tikkalan Santamäki.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää alkanutta marraskuun viikkoa!
                                 Aili-mummo