maanantai 26. lokakuuta 2015

Sirkan anoppi

Aili-mummo ja Sirkan talo.


ANOPPI

          Hän oli nimeltään Aino. Hän riemastui kun aikoinaan tuli puheeksi lasten nimet, sanoin haaveilleeni tyttövauvalle nimeksi Aino Maija Ilona. Sehän oli mukava, minun kaimaks! Tosin silloin tuosta nimestä haaveillessa ei ollut tietoa miehestä, eikä anopista.
           Rouva-Anoppi, joksi häntä myös kutsuin, oli maatalon emäntä ja täysin erilainen anoppi kuin hänen ikäluokkansa anopit yleensä ovat olleet. Eräs asia, joka varmastikin vaikutti hänen erilaisuuteensa, oli se, että hän asui aina kotonaan, hän itse ei ollut tullut miehensä taloon miniäksi, vaan taloon tuli kotivävy. Tähän johti talon ainoan pojan kaatuminen sodassa.
          Heille syntyi neljä lasta, joista vanhinta poikaa, seuraavaa isäntää lukuun ottamatta, kaikilla muilla oli jo oma perhe ja he asuivat muualla tullessani taloon. Nuoren isännän akattomuus ja perheettömyys aiheutti jonkinasteista riesaa kai kaikille kotona oleville osapuolille.
          En juuri tuntenut tätä taloa sen enempää kuin sen väkeäkään, vaikka olin kotoisin naapurikylästä. Aikoja sitten keksittiin maatalouslomat ja perustettiin kylien yhteisiä lomarenkaita. Sellaisessa lomakokouksessa näin ensimmäisen kerran virallisesti Rouva-Anopin, tulevan sellaisen, joka hyöri kuin väkkärä, koska kokousväelle piti olla myös kahvitarjoilu. Olin jo pannut merkille, että tässä olisi kunnollinen isäntä, jolla on kaiken lisäksi lehmiä ja muutakin karjaa Olin nimittäin aina tykännyt eläimistä ja päässyt viimein karjanhoidon makuun kotona ja sitä työtä halusin jatkossakin tehdä. Tein taloon kerran tikusta asiaa ja kävin muka tärkeällä asialla, ja Aino passasi minua kuin piispaa pappilassa.
Sirkka Kosunen.
           Aika kului ja jonkinasteisen "työtapaturman" seurauksena järjestin ansan tälle varhaisemmassa keski-iässä olevalle isännälle. Ansa toimi täsmälleen toivotulla tavalla. Alkoi vauhdikas riiausaika. Kun Aino huomasi, että isäntä ei olekaan tullut yöksi kotiin, hän varustautui kammarin ikkunaan, josta näki kahdelta suunnalta tulevien teiden risteykseen. Keitto paloi heti pohjaan, kun Aino näki auton kääntyvän pihaan tietystä suunnasta. Kysymys kuului heti: "Olitko sinä sen luona?" "Olin."
        Tuli virallinen esittelykäynti. Silloin Aino käski heti sinutella häntä, samoin sain käskyn sinutella ukkoa. Siinä puhuttiin kaikenlaista, mutta oli yksi asia, jonka vanha väki sanoi ihan yhteen ääneen. Se oli että sinä päivänä, kun meille tulloo nuorj emäntä, myö ukon kansa muutetaan pois tilalta. Se jäi jotenkin mieleen, näinköhän?
          Kohta oli ohjelmassa kihlanostomatka kevättöiden välissä. Sillä reissulla käytiin jopa ravintolassa syömässä, joka taisi jäädä ainoaksi ravintolakäynniksi. Ehkäpä viivyttiin liian kauan, sillä sulhasen mukaan hänen äitinsä oli keittänyt sillä aikaa ainakin kymmenet kihlakahvit ja soittanut Helsinkiin menevät puhelinlinjat sulamispisteeseen. Tuskin kukaan olisi voinut olla enemmän innoissaan poikansa kihlauksesta, kuin Aino. Virallisiin kihlajaisiin ehti sitten muutama lähisukulainenkin.
       Aino testasi mahdollisia emännäntaitojani järjestämällä piirakanteon, joihin minun piti myös osallistua. Piirakat eivät juurikaan olleet kuuluneet ohjelmaani tätä ennen, mutta kai niistä syötäviä tuli. Häät oli määrätty kuuden viikon päähän, kiireet vaan lisääntyivät.
         Aamenet oli sanottu ja heti seuraavana päivänä Aino selitti minulle, että nyt tämä on sinunnii kotis, sinä suat tehä tiällä mitä halluut ja muutella asioita miten halluut. Nyt heillekin oli helpompi lähteä käymään toisten lastensa luona ja vaikkapa eläkeläisten mukaan retkille, kun ei tarvinnut huolehtia yksin jäävästä isännästä.
      Jo samana syksynä minulle tuli joku häiriö, jota lääkäri epäili kohdun ulkopuoleiseksi raskaudeksi, mitä se ei kuitenkaan ollut. Kun anoppi kuuli sen, hän kysyi supalta, että eikö ollu mittään mahollisuutta, että se ois oikeessa paikassa. Kysymys tuntuu varmaan ihan älyttömältä, mutta hän odotti taloon uutta perillistä, mahdollisesti jopa poikaa, niin paljon, että hänen oli pakko kysyä. Kun sitten saimme sanoa, että nyt on lapsi tulossa, vanha väki oli revetä riemusta. Vähän myöhemmin tuli vielä tieto, että tulossa on POIKA, hyvä ettei porukka pyörtynyt onnesta!
          Ensimmäinen poika oli syntynyt ja olimme olleet kotona jonkin aikaa. Anoppi joutui käyttämään vielä kyynärsauvoja kun alkukesällä häneltä särkyi jalka, ja sitä piti kipsin poiston jälkeenkin  vielä varoa. Meidän kammarimme oli yläkerrassa ja siellä tietysti nukkui vauvakin. Kuuluvaääninen kun oli, herääminen kuului alas varsin hyvin. Anoppi, eli mummo, ryntäsi aina heti hätään, vaikka lapsi ei ollutkaan yksin. Oli huvittavaa, kun kepit lensivät käsistä vauhdilla ja mummo harppasi ylös monta rappua kerralla. Mikä on lapsella hätänä?! Sitten hän vasta huomasi, voi taivas, kepit jäi tuas alas.
      Lapsenhoito järjestyi ehkä liiankin kanssa, ukko kävi jopa keskellä yötä "tarkastamassa" miten se poika nukkuu, ja kävi myöhemminkin, kun poikia oli jo kaksi. Pojat eivät jääneet ikinä sekunniksikaan yksin. Kun meidän piti lähteä aamulla navettaan, vanha isäntä tuli istumaan poikien luo ja vahti kun he jatkoivat uniaan. Sillä aikaa mummo keitti heille aamukahvin ja juotuaan he vaihtoivat vuoron. Pojat nukkuivat kaikessa rauhassa.
        Joskus tulihan sitä sanomista, puolin ja toisin, mutta anoppi oli sellainen ihminen, että hänen kanssaan pystyi puhumaan kaikki asiat, vaikka millaiset, siinä nenän edessä ja asiat olivat sitten siltä osin loppuun käsitelty. Hän sanoi kerran kuinka hänestä tuntui silloin alkuaikoina pahalta, kun olin muuttanut asioita tuvassa, jossa laitettiin ikkunalaudat kukille ja tauluja seinille. Muistutin häntä, että itehän sinä sanoit, että suan tehä sillä viisiin. Ai niin, niinhän minä sanoin, ja Aino nauroi iloisesti asialle. Minä vuorostani kysyin, että  miks hyö ei ollu vielä etes pakannu, kun heillä olj meininki jo vuosia sitte muuttoo ommaan asuntoon. Vastaus oli, että olin ymmärtänyt heidän sanomisensa väärin, ei tosissaan ollut tarkoitus muuttaa.
        Anoppi oli melkein 70, kun tulin taloon. Hän oli siihen asti hoitanut koko talouden ja oli hyvässä kunnossa vaikka jatkamaankin sitä. Olisi kuitenkin ollut vähintäänkin outoa, jos hän olisi edelleen tehnyt huushollihommat ja minä navettatöiden jälkeen olisin istunut kuin pataässä ja odottanut valmista. Anoppi jäi vähän kuin turhan pantiksi ja alkoi kärsiä siitä. Nyt tiedän jo omastakin kokemuksesta miten kuluttavaa on olla suurin piirtein tarpeeton, se tunne on kamala. Oli joitakin muita hankaluuksia, joten alettiin ajatella todella, että jospa he muuttaisivat pois.
           Nyt voin sanoa, että onneksi niin ei tehty, vaan yläkertaan tehtiin toinen huone, josta tuli heille keittiö, samoin sinne tehtiin vessa ja suihku. Makuuhuone yläkerrassa oli jo ollut olemassa, josta me tulimme alakertaan kun poikia oli jo kaksi.
          Ulkokuntalaiset epäilivät, että ei se äiti jaksa alkaa pyörittää omaa ruokataloutta enää. Toisin kävi, hän oli hyvin onnellinen, että sai keitellä ruokia ja kahvia ukolle, milloin he halusivat ja mitä halusivat. Anoppi piristyi silminnähden ja elämä jatkui niin kuin pitikin. Sauna oli alakerrassa ja heillä oli vapaat olot, ei heitä aidattu yksinomaan yläkertaan. Isommat leipomukset, kuten piirakat ja joululeivonnaiset, leivottiin yhdessä alakerrassa, jossa on leivinuuni.
        Anopin kanssa asioista sopiminen oli suoraa ja selväsanaista. Hän hankki siivoojan, kun ei enää omasta mielestään jaksanut siivota yläkertaa, hän ei yhtään kertaa edellyttänyt, että minun olisi pitänyt tehdä se. Puhuttiin myös tulevaisuudesta, kun he vanhenevat, miten sitten heidän sauna-asiansa hoidettaisiin. Sanoin, että minä en millään pysty etes ajattelemaan, että minun pitäs ruveta saunottammaan heitä. Anoppi sanoi: "Ei tarviikkaan, sulla on töitä ihan tarpeeks". Se lupaus piti aina.
          Kun tietokoneita alkoi ilmaantua tiloille, meillekin ostettiin sellainen ja kohta alkoi kirjanpito erityisellä kirjanpito-ohjelmalla. Se oli alussa aika hidasta hommaa, mutta se piti tehdä, kun vehkeet oli hankittu. Vanhalle isännälle kaikkein tärkeimmät asiat auringon alla olivat pojat. Heitä ei olisi saanut jättää keskenään leikkimään toiseen huoneeseenkaan, vaan heidän seuranaan olisi pitänyt olla aina ja joka hetki. Kyllähän poikien äänet kuuluivat huoneesta toiseen silti ihan hyvin. Hän kävi murisemassa anopille, että tuas se istuu konneella, eikä oo poikiin kansa. Anopin vakiovastaus kuului olleen: "Pie suus kiini, se tekköö kirjanpittoo, se ei kuulu sulle".
          Minulla oli taloon tullessa lemmikkikuttu, ja se oli tehnyt kilin. Ei mennyt kovin monta viikkoa, kun se rupesi huutamaan, että pitää päästä pukille. Kutun huuto oli niin hirvittävän kova, että korvat oli haljeta. Piti etsiä missä oli lähin pukki. Se löytyi naapurikunnasta, siinä 30 kilometrin päästä. Kuttu oli oppinut olemaan auton takapenkillä ilman kiinni kytkemistä, sillä se oli ennenkin matkustanut autossa muiden tiellä ajajien tyrmistykseksi. 
        Rouva-anoppi sanoi haluavansa lähteä minulle kaveriksi tälle matkalle. Ukot olivat lievästi sanottuna kauhuissaan matkasta, eli minuun ei luotettu pätkääkään tässä asiassa. Anoppia ei pelottanut yhtään. Niinpä sitten ajettiin pukin luo, joka löytyi kotoaan navetasta kytkettynä hyvin lyhyeen naruun. Meidän asiakkaamme tiesi heti mitä sen piti tehdä ja käänsi selkäpuolensa pukille. Toimitus kesti kai silmänräpäyksen. Koko menomatkan saimme kuunnella kutun huutoa, mutta nyt sen suu sulkeutui kuin laastarilla. Ihan kuin se olisi näyttänyt tyytyväiseltä! Oli kai se miesväki helpottunut kun tulimme päät hartioilla takaisin, eikä autokaan ollut hajonnut.
         Sen vähän, mitä oli mahdollista huviajella, ehdittiin muutama retki tekemään kahdestaan anopin kanssa. Kerimäellä oli kerran Huttusten sukukokous, ja ajoimme sinne. Vaikka tiet olivat ihan tuntemattomia meille, samoin koko paikkakunta, osasimme kertaheitolla juhlapaikalle ja se oli erittäin onnistunut matka, ainoa oman sukunsa sukukokous, jossa anoppi kävi.
          Yleensä meillä oli paljon puhumista, se sotki joskus aikatauluja tai kerran jopa ajettiin kilometritolkulla ohi tienhaaran, jonne piti kääntyä.
         Niin kauan kun vanhalla isännällä oli ajokortti, he hoitivat kaikki asiansa itse. Myöhemmin, ajokortista luopumisen jälkeen, kävimme anopin kanssa yhdessä kaupassa ja missä muualla pitikin käydä. Siinä vaiheessa, kun askel alkoi hidastua, hän itse sanoi, että otatko hänen kauppalistansa ja tuot myös ne tavarat. Se ei ollut hänelle arvon alennus, vaan reilu peli, ei tarvinnut väkisin yrittää hoitaa ostoksia. Samoin kävi pyykkien kanssa, sovittiin selkeästi, että hän "heittää likapyykkisangon rappuja alas", niin silloin tiedän panna koneen käyntiin. Hän antoi jopa pankkitilinsä minulle pankkiohjelmaan, jolla sain hoitaa heidän laskunsa suoraan tililtä.
          Pidettiin monet syntymäpäivät, joskus kävi satakuntakin vierasta, järjestämiset kelpasivat natisematta. Ruokalistat ja kahvileivät oli valittu yhdessä. Myös joulut olivat luku sinänsä. Kun kaikkien sisarusten lapset olivat pieniä ja vanha väki elossa, jouluna oli aina 14-15 henkeä juhlimassa. Ne joulut olivat sellaisia kuin joulun pitää olla. Toivottavasti vielä joskus ehtii nähdä sellaisia jouluja.
          Vanha isäntä oli kuollut edellisenä kesänä. Anopilla oli siivooja yläkerrassa ja pölyimurin johto oli lattialla. Hän kompastui siihen ja särki jalkaansa jonkin verran. Ambulanssi vei hänet ensiapuun. Ajoin kohta perässä, ja hän oli jo sairaalan sängyssä. Heti minut nähtyään hän sanoi, että elekkee nyt vuan ruveta muuttammaan minun huushollia alas. Toisin sanoen hän aikoi parantua mahdollisimman nopeasti, eikä se sairaalamatka kestänytkään kovin pitkään. Elämä jatkui entisellään, kunnes heinäkuussa samana vuonna tapahtui kauheita.
          Oli iltapäivä ja navetta-aika. Olin jo ulkona kun nuorempi pojista huusi rapuilta. ”Tule äkkiä, mummo putos yläkerran rapuilta”! Anoppi oli pudonnut suoraan rappuja alas ja oli siinä mahallaan pää alaspäin! Vedimme hänet varovasti tasaiselle lattialle ja soitin ambulanssin. Anoppi oli sanonut silloin, että tais tulla ukko hakemaan. Huomenna tuli tasan vuosi vanhan isännän kuolemasta.
       Putoaminen oli niin paha, että anoppi vietiin heti keskussairaalaan, jonne ajoimme perässä vähän myöhemmin. Hänet oli jo viety teho-osastolle. Puheet olivat nyt ihan toiset kuin aikaisemmin keväällä. Hän ei sanonut enää mitään huushollin muuttamisesta alas. Se tuntui kovalta, sillä nyt hän olisi viimein voinut olla helpommalla. Häntä yritettiin innostaa silläkin, että hänen makuuhuoneensa muutettiin alakertaan, eikä rappujakaan olisi tarvinnut enää kävellä.
          Anoppi kuoli noin kolme viikkoa putoamisen jälkeen. Kuolinpäivän iltana täällä kotona verannalla pidettiin Rouva-anopille lähtiäiset, oli lämmin elokuun ilta. Ei itketty, syötiin ja juotiin ja muisteltiin häntä. Näin jälkeenpäin ajateltuna se naurun paljous oli paikallaan, sillä anoppi ei varmasti pannut sitä pahakseen, sillä hänkin nauroi mieluummin kuin itki. 
          Kaikki me, jotka olimme tuona iltana paikalla, olimme sitä mieltä, että anoppi, joka oli myös äiti ja mummo, oli siellä meidän kanssamme. Hän olisi viikon päästä täyttänyt 84 vuotta, joten pidimme samalla melkein-syntymäpäivätkin omalla porukalla. 


Teksti: Sirkka Kosunen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Toivotan kaikille lukijoilleni oikein mukavaa viikon alkua ja lokakuun loppua!
                              Aili-mummo

2 kommenttia:

  1. Lapselle nimen keksiminen voi olla vaikeaakin, eräs tyttö joka toivoi poikaa, mutta synnyttikin tytön, niin hän atoi tytölle nimen Unelma- Sirpa-Leena, eli jos luet yhteen niin se on Unelmasirpaleena. Sitä en tiedä miten nimi lapseen on vaikuttanut. Minun Äitini täyttää 11.11. 81 vuotta, nyt hänellä käy kotiapu joka päivä, lisäksi ruoka tulee, apuvälineitä ollaan hankittu lisää, eli viimeksi pyörätuoli, niin se kotona asuminen mahd.pitkään onnistuu, kun muisti vielä pelaa.
    Mielenkiintoinen tarina anopista, minun anoppi on nyt 85 vuotias, ja hänen miehensä 94 vuotias, molemmat asuvat omassa asunnossaan Joensuun Niinivaaralla, kotiapua eivät vielä tarvitse.

    VastaaPoista
  2. No niin, Pike, siinäpä esimerkkiä meille nuoremmille!
    Kotona on ihmisen parasta asua niin pitkään kuin suinkin mahdollista! Niin olemme mekin tuumailleet, emme halua lähteä kodistamme muualle kuin sitten sille viimeiselle matkalle. Mieheni täyttää ensi kesäkuussa 80v.
    Muisti on tietysti kovasti tärkeä! Dementoitunut ei selviä yksin asumisestaan...

    ♥♥

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi ♥