keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Piispa Ambrosius kirjoittaa...

Vas. metropoliitta Ambrosius ja serkkunsa Kalevi J. lapsuuskotinsa portailla.

METROPOLIITAN KIRJOITUKSIA


Solidaarisuutta ja jakamista - kirkko laajenevassa EU:ssa 

Kristillinen kirkko on nykymaailman vanhimpia kansainvälisiä liikkeitä. Jo alkukirkon aikana se ylitti eri alueiden, kielten ja kulttuurien rajat. Jeesuksen tehtävä ja sanoma koskevat koko ihmiskuntaa ja sen tulevaisuutta. Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus Kristus on todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh.1:9). Jeesus itse sanoi, että hänellä on johdettavanaan ”muitakin lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta” (Joh.10:16). Samasta universaalisuudesta, joka ylittää myös ajan rajat, todistaa Heprealaiskirjeen ajatus ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (13:8).

       Kirkon ja myös oman ortodoksisen kirkkomme panosta kansainvälisessä vuorovaikutuksessa ja sitoutumisessa on syytä tarkastella tästä näkökulmasta. Silloin Euroopan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys ymmärretään osana laajempaa yleismaailmallista yhteisöä ja kokemusmaailmaa. Siinä kirkko maailmanlaajuisesta tehtävästään käsin on jatkuvasti ollut aktiivisena osatekijänä.
       Kun Suomessa käytiin 1990-luvun alkupuolella keskustelua liittymisestä Euroopan unioniin, maamme kansallisten kirkkojen arkkipiispat toivat siihen oman EU-myönteisen näkökulmansa. Tähänastisen kokemuksen perusteella myönteistä asennetta ei ole syytä katua. Euroopan yhdentyminen voidaan lukea uuden ajan poliittisen historianonnistuneimpiin suurhankkeisiin. Useimmat Suomessa unioniin liittymistä vastustaneetkin ovat lähteneet mukaan yhteiseen työhön EU:n kehittämiseksi.
       Kymmenen uutta jäsenmaata ovat kasvattaneet EU-kansalaisten määrän jo 450 miljoonaan. Tämä eurooppalainen yhteisö on jo nyt suurempi kuin aiemmin historiansa aikana.
       Eikä päätepysäkkiä ole vielä saavutettu. On jo aika hahmotella EU:n seuraavia kehitysvaiheita. Tämä kiinnostaa ja koskettaa erityisesti ortodokseja, sillä EU:n laajentumisen seuraavassa aallossa ovat mukana muun muassa Bulgaria ja Romania. Ortodoksisuuden osuus EU:ssa vahvistuu huomattavasti. Samalla Euroopan unionista tulee todella ”koko Euroopan” unioni.
       Laajentumisprosessin suurin haaste on Turkki. Ortodoksisen kirkon ekumeeninen patriarkaatti, jonka alaisuuteen Suomenkin kirkko kuuluu, sijaitsee Istanbulissa, historiallisessa Konstantinopolissa. Vuosisatojen kuluessa ortodoksinen kirkko on joutunut kärsimään turkkilaisvallan alla ajoittain raskaastikin ja myös patriarkaatin toimintaa on eri tavoin rajoitettu meidän aikoihimme asti. Tätä kautta ortodokseilla on pitkä ja realistinen käytännön kokemus yhteiselosta ja yhteistyöstä Turkin kanssa.
       Turkin liittyminen EU:hun voisi parhaassa tapauksessa merkitä menneisyyden haamujen karkottamista. Patriarkaatti on ilmaissut myönteisen kantansa Turkin jäsenyyspyrkimyksille. Tähän on myös Suomen ortodoksisen kirkon edustajana helppo yhtyä. Mikäli Turkki kykenee mukautumaan eurooppalaiselle tasolle esimerkiksi ihmisoikeus- ja uskonnonvapauskysymyksissä, tulevaisuus näyttää valoisalta.
       Turkki olisi EU:n ensimmäinen muslimivaltio. Sekä EU että Turkki toimivat jo nykyään sekulaarien periaatteiden pohjalta.  Kuitenkin uskonnolliselta pohjalta nousevat identiteettieroavaisuudet nostavat epäilyksiä ja epäluottamusta puolin ja toisin.
       Maallisuus korostui vahvasti EU:n perustuslaillisen sopimuksen kirjoittamisvaiheessa.  Katollisen kirkon yrityksistä huolimatta jäsenmaat eivät suostuneet korostamaan sopimuksessa kristinuskoa, vaan kirkot ikään kuin alennettiin muiden kansalaisjärjestöjen tasolle. Kirkkojen piirissä ajatellaan usein kristillisten arvojen kärsineen EU:N maallistumisen takia. EU:n politiikka heijastelee kuitenkin käytännön todellisuutta. EU:n arvot kylläkin historiallisesti ottaen nousevat kristillisestä kontekstista, mutta tosiasiallisesti tämän päivän EU:n arvoja ovat ennen muuta maalliset arvot demokratia, oikeusvaltio, syrjinnän epääminen ja kansalaisoikeudet.
       Tästä huolimatta Turkissa epäillään, että sen yritys päästä EU:n jäsenyyteen kilpistyy nimenomaan uskontoon. ”Jos Turkki olisi kristitty, ei olisi mitään ongelmaa”, totesi Turkin Pariisin-suurlähettiläs Uluc Ozulker viime vuonna.
       Tämä on yksi esimerkki siitä, että Euroopan yhdentyminen ei ole vaan taloudellinen ongelma vaan ennen muuta henkinen haaste. Perustana on avoin yhteiskunta. Avoimuus ja sen ehdoilla toimiminen vaatii tiettyä asenteentarkistusta niin kristityiltä kuin muslimeiltakin – mutta myös uskonnottomilta.
       Sama koskee laajemmin koko kulutusyhteiskunnan toimintatapaa. Esimerkiksi ekologinen tilanne merkitsee voimakasta tarvetta radikaalisti uudella tavalla pohtia koko systeemin arvokysymyksiä ja eettisiä haasteita. Olisi vakavasti pyrittävä etsimään uusia vaihtoehtoja kulttuurimme valintojen suhteen. Tarvitsemme rakentavalla tavalla formuloitavaa kriittistä asennetta nykyistä länsimaista teknosysteemiä kohtaan. Tämä tulisi ennen kaikkea olla laajasti tiedostettu yhteinen huolenaihe, ei vain vaihtoehtoihmisten visiointia.
       Yhteiselle eurooppalaiselle hengelle on nykyään olemassa nimikin, demos. Toistaiseksi kyseessä on kuitenkin nimi ilman todellisuutta. Alexander Stubb toteaa kirjassa Minun Eurooppani: ”Unionilta puuttuu demos, eräänlainen yhteenkuuluvuuden tunne ja poliittinen kenttä. Niiden rakentaminen kestää kauan.”

Sentralismi vai federatiivisuus?

EU:n sisällä käytävä keskustelu siitä, mihin suuntaan unionia pitäisi kehittää, jatkuu edelleen. Tarjolla olevat päälinjat ovat tehokkaan keskusjohdon liittovaltio ja hajautetumpi federatiivinen malli.
       Sama keskustelu on tuttua myös kirkonhistoriassa. Itä ja länsi ovat olleet tässä suhteessa perinteisesti eri linjoilla. Lännessä katolinen kirkko on vienyt paavijohtoisen sentralismin suorastaan loppuun saakka. Ortodoksissa maailmassa on jo varhain vakiintunut federalistinen malli. Paikalliskirkot toimivat hallinnollisesti itsenäisesti, mutta ilmentävät vahvaa yhteistä eetosta. Ortodoksisessa kirkossa on oltu tyytyväisiä siihen, että sille ei ole muodostunut omaa vatikaania tai brysseliä.
       Jotkut näkisivät mielellään EU:n puheenjohtajan eräänlaisena sekulaarina paavina. Toiset pitäisivät EU:n federatiivisena yhteisönä, jossa kaikki tärkeät päätökset tehdään EU:n eri valtioiden kesken, ei ylivaltiollisesti. Paine kahden linjan välillä jatkuu. Riippumatta siitä kumpi linja voittaa, hedelmällisintä on, jos keskinäinen solidaarisuus vahvistuu.

Historian perspektiivi
                     
Historiallisesta perspektiivistä katsottaessa EU on kehittynyt nykyiseen muotoonsa varsin nopeasti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sotien jälkeisestä Hiili- ja teräsunionista on pitkä matka Maastrichtiin ja niihin tavoitteisiin, joihin nyt ollaan sitouduttu. Yhteinen rahapolitiikka tulee edellyttämään myös merkittävää harmonisointia finanssipolitiikassa ja verotuksessa.
       Euroopan pitkän historian näkökulmasta EU-prosessi ei ole uutta ja ainutkertaista. Ja 1200 vuotta sitten Frankfurtin kokouksessa  vuonna 794 päätettiin Länsi-Euroopan liitosta. SE oli Kaarle Suuren (768-814) perustama imperiumi, joka ulottui Itävallasta Atlantille. Frankkien kuningas Kaarle Suuri pyrki roomalaisen keisariuden uudistamiseen. Paavi Leo III kruunasi hänet keisariksi vuonna 800. Kaarle Suuren jälkeen vain lähinnä Napoleon ja Hitler ovat pakkovallalla pystyneet tilapäisesti yhdistämään läntistä Eurooppaa. Nyt ollaan päästy hyvin pitkälle vapaaehtoisesti. Aachenista, jossa Kaarle Suuren hovi sijaitsi, ei kuitenkaan ole Maastrichtiin edes 50 kilometrin matkaa.
       Kaarle Suuren imperiumissa sama raha, denaari, oli käytössä kaikkialla, vieläpä jossain määrin imperiumin ulkopuolellakin. vakaan yhteisen rahan seurauksena oli silloin maan arvonnousu ja talouselämän valtava kehitys. Se merkitsi myös maatalouden tuotannon nousua, kun maan myynti- ja vuokrasopimukset  saattoivat pysyä vakaina yhteisen valuutan aikana. Käsi kädessä rahan, talouselämän ja maareformin kanssa kulki huomattava kulttuurirenesanssi. Varsinkin kuvitetut kirjat, uudentyyppinen seinämaalaus, metallityö ja kuvanveisto kehittyivät.
       Sen rinnalla tämän päivän Brysselin teknokraattien intohimo sääntöjen ja lakien harmonisointia kohtaan voi vaikuttaa hyvin hengettömältä. EU:lla ei ole syvällisiä aatteellisia visioita. EU on nimenomaan talousunioni eikä sen siksi ole syytäkään lähteä ajamaan jotain omaa kulttuuripolitiikkaa yhtä vähän kuin on tarpeen rönsyillä monille muillekaan elämänalueille.
        Kulttuurillisena päämääränä tulee olla ennen muuta Euroopan monikulttuurisuuden säilyttäminen, minkä EU onkin julistanut tavoitteekseen. Tässä suhteessa työ on alussa. Myös EU:n laajentumispyrkimyksissä itään tulisi syvällisellä tavalla olla kysymys myös kulttuurisista oppimis- ja vuorovaikutusprosesseista taloudellisen eriarvoisuuden eliminoimisen ja kaupallisen yhteistyön ohella.
       Kun Kaarle Suuren valtakunnassa kulttuurilaitoksia laajennettiin eri puolille silloista Eurooppaa, vastareaktiona syntyi varsinkin reuna-alueille etnistä, rodullista ja kielellistä vastustusta. Esimerkiksi liettualaiset, böömiläiset ja unkarilaiset nousivat aktiivisesti ajamaan omaa henkistä kehitystään. Myös nyt Euroopan yhdentymisen vastapainona  on nähtävissä samalla kertaa lisääntyvää moninaisuutta, sillä eri etniset kulttuurit nostavat päätään  muuallakin kuin entisessä Itä-Euroopassa tai Balkanilla.
       Tällainen kehitys saattaa luvata hyvää alueellisille ja paikallisille kulttuureille unionin ajan Euroopassa. Tästä on puhuttu ”maakuntien Euroopan” teeman alla. Sen mukaan paikallisella tasolla  tulisi voida EU:n subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen pohjalta rakentaa entistä voimakkaampia alueellisia yhteisöjä samaan aikaan, kun isoissa kysymyksissä osa päätäntävallasta siirtyy Euroopan unionin keskukseen. Se voisi olla myönteistä esimerkiksi pohjoisen Suomen kehitykselle. Tässä suhteessa mitään automaattista kasvurulettia ei kuitenkaan ole luvassa, vaan jokaisessa maakunnassa tulee tehdä voimakkaasti työtä, tavoitella omia visioita ja päättäväisyyttä. Itäisen Suomen maakunnissa se osaltaan merkitsee esimerkiksi aktiivisten yhteyksien rakentamista rajan yli itään, pohjoisessa Suomessa taas kalottialueen yhteistyötä.
       EU:n kehityksen myötä kansallisvaltion merkitys talouspoliittisessa mielessä jossain määrin vähenee. Samaa tapahtunee myöhemmin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa mielessä. Se on tuskin ensisijaisesti kielteistä, koska nykyvaltiot ovat valtiolliselta rakenteeltaan historian näkökulmasta useissa tapauksissa nuoria yhteisöjä ja niistä on muodostunut kansallisen itsekkyyden linnakkeita. Siksi on toivottavaa, että laajempi eurooppalainen yhteisö tarjoaa tulevaisuuden vaihtoehdon, jossa inhimillinen vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus voivat toteutua. Olisi traagista, jos EU:sta muodostuisi jonkinlainen suljettu kerho maailman rikkaimmalle mantereelle.
       Historian pitkässä juoksussa  EU on vain yksi vaihe Euroopan taloudellisessa ja poliittisessa historiassa, kuten Kaarle Suuren aika osoittaa. Suomi on kansakuntana ollut olemassa jo ennen EU:ta, ja se säilyy varmasti vielä silloinkin, kun  EU:ta ei nykyisessä mielessä ole. EU:n myötä Euroopan keskinäisen riippuvuuden lisääntyminen on mahtava askel rauhan edistämisessä, varsinkin mikäli pidetään samalla huolta siitä, että monikulttuurisuudelle on riittävästi tilaa. Yhteisen rahaliiton tavoitteisiin sitoutuminen merkitsee pitkällä tähtäimellä entistä enemmän myös henkistä orientoitumista yleiseurooppalaisiin ratkaisuihin.

Eurooppa ja maailma


Eurooppalainen yhteisö on nyt suurimmillaan, mutta globaalissa perspektiivissä asetelma näyttää toisenlaiselta. Eurooppa saattaa yhden sukupolven aikana muuttua pieneksi, mitättömäksi niemimaaksi Aasian länsireunalla. Aasian halpatuontimaat levittävät koko ajan voimakkaasti taloudellista vaikutustaan länteen. Väestön suhteen Eurooppa on enää alle viidesosa Aasiasta. Tältäkin osin Suomen kysymys voimakkaasta sitoutumisesta Eurooppaan kytkeytyy koko maapallon tulevaisuuteen.
       Kirkon näkökulmasta on tärkeää todeta, että kristittyinä ja kirkkoina emme saa unohtaa omaa vastuutamme koko maailmasta riippumatta siitä, millainen asenne meillä on EU:hun. Itse näen EU:nkin vain väliaskeleena laajempaan maailmanlaajuiseen yhteistyöhön.  Siksi emme voi asennoitua EU:n kehitykseen ja laajenemiseen negatiivisesti, mikäli aiomme suhtautua maailmanlaajuiseen yhteistyöhön positiivisesti. Samaa on sanottava kirkon työstä, joka koskee samanaikaisesti sekä omaa maatamme että Eurooppaa. Sen vaikutuspiiriin kuuluu myös koko maanpiiri. Sen missio  ja todistus koskevat koko ihmiskuntaa.
       Suomalainen yhteiskunta , ja samoin EU, on osa maailmanlaajuista yhteisöä. Meillä on jo nykyisin olemassa monisäikeiset vuorovaikutusverkostot. Olemme monella tavalla sidoksissa toinen toisiimme.  Niinpä meidän on tehtävä entistä enemmän arvovalintoja tulevaisuutta varten muu maailma huomioon ottaen. Valinnat eivät suinkaan oman maamme osaltakaan ole pelkästään valintoja pysymisestä EU:n sisäpuolella tai ulkopuolella.  Eurooppalaisina meillä on yhdessä edessäpäin isoja haasteita oman elämäntapamme suhteen. Toivottavasti kykenemme kohtaamaan ne vapaaehtoista tietä.
       Tässä keskustelussa kirkolla on tärkeä tehtävänsä puolustaa ihmisyyttä. koko maailmaa ajatellen meidän on opittava entistä enemmän arvostamaan elämäntyylissämme myös niukkuutta, jakamista ja kultaista keskitietä. Kirkon vanhalla paasto- ja askeesiperinteellä on tässä mahdollisuus tuoda oma panoksensa keskusteluun eurooppalaisesta elämäntavasta. Globaalista näkökulmasta on helppo sanoa, miten tuhlaukseen perustuva EU on perikadon edessä. Me joko näivetymme sisältäpäin henkiseen tyhjyyteen ja omiin saasteisiimme, tai edessä saattaa olla uusia kansainvaelluksia, jos elintasorajat muuhun maailmaan entisestään kärjistyvät. EU:n myötä korostuu myös tarve maailmanlaajuiseen tasaukseen, joka vakavassa mielessä on mahdollista vain, mikäli rikkaat pudottavat elintasoaan.
       Suomalaisessa EU-keskustelussa onkin muistettava, ettemme voi yksipuolisesti pyrkiä ulosmittaamaan omalle maallemme tai itsellemme aina vain uusia etuuksia. Sen sijaan on syytä kysyä yhä useammin ja syvällisemmin, mitä me voimme Euroopalle sen tulevaisuuden rakennuspuiksi antaa.
                          

Ortodoksit yhdistyvässä Euroopassa


Oman kirkkoni näkökulmasta yksi keskeinen tekijä on pyrkimys vahvistaa yhteistyötä ortodoksisten paikalliskirkkojen välillä, joista useimmat elävät vielä toistaiseksi EU:n ulkopuolella. EU on myös Suomen ortodoksiselle kirkolle myönteinen haaste kasvaa irti toisinaan meillä yksipuolisesti ilmenneestä kansallismielisestä korostuksesta. Tavoitteenamme tulee olla pyrkimys syvempään ykseyteen ja jakamiseen osana toisaalta eurooppalaista, toisaalta maailmanlaajuista kirkkoperhettä.
       Kirkon historiallinen kokemus osoittaa, miten paikalliskirkot voivat hyvällä tavalla elää omaa elämäänsä ja samalla keskenään jakaa kansainvälistä kokemusta sekä tuoda yhteisvastuullisesti oman panoksensa Kristuksen kirkon ykseyden hyväksi. Tässä suhteessa ekumeeninen vuorovaikutus haastaa kirkkoja avoimuuteen, mutta samalla kertaa myös terveeseen itsekriittisyyteen. Ortodoksisten patriarkaattien keskinäinen kädenvääntö ja kilpailu vallasta velvoittavat kaikkia ortodoksisia paikalliskirkkoja tihentämään vuorovaikutustaan ja puhdistamaan mieltään historian painolastista.
       Tämän sukupolven uuden poliittisen ja uskonnollisen vapauden tarjoamissa olosuhteissa tarvitaan kuitenkin merkittävästi nykyistä enemmän keskinäistä solidaarisuutta ja jakamista kirkkojen ja uskontojen välillä, jotta jokainen kirkko voisi tulla osaksi sitä universaalista eetosta, joka sille alun perin kuului ja jonka avulla se voi luovalla tavalla palvella uuden vuosituhannen Eurooppaa.

Teksti: Metropoliitta Ambrosius teoksessa Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Helsinki 2005.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan lukijoilleni hyvää marraskuun loppua!
                         Aili-mummo
                          







torstai 12. marraskuuta 2015

Metropoliitta Ambrosius sanomalehti Karjalaisessa

Metropoliitta Ambrosius.



KOTONA MAAILMANKAIKKEUDESSA


METROPOLIITTA JA HELSINGIN PIISPA AMBROSIUS EI UNOHDA POHJOISKARJALAISIA  JUURIAAN.
METROPOLIITAN 60 V. HAASTATTELU SANOMALEHTI KARJALAISESSA 9.8.2005.

ESITTELY


  • Helsingin metropoliitta Ambrosius syntyi Tohmajärvellä 10.8. 1945. Ennen vihkimystä hänen nimensä oli Risto Jääskeläinen.
  • Ylioppilas 1964 Joensuun Lyseosta. Teologian maisteri 1968 ja valtiotieteen kandidaatti 1972 Helsingin yliopisto. Jatko-opintoja Yhdysvalloissa 1969, Unkarissa 1969-70, Cambridgessa 1971-75, Moskovassa 1979 ja Yhdysvalloissa 1986-87.
  • Vihitty munkiksi, diakoniksi ja pappismunkiksi 1979, arkkimandriitaksi 1986 ja piispaksi 1988.
  • Työskennellyt Joensuun yliopistossa vt. lehtorina 1974 ja apulaisprofessorina 1975-76. Eksegetiikan tuntiopettajana Suomen ortodoksisessa pappisseminaarissa 1979-80. Valamon luostarin taloudenhoitajana 1977-88, luostarin varajohtaja 1986-88. Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispa 1988-96. Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen jäsen vuodesta 1996.  Oulun hiippakunnan metropoliitta vuodesta 1996. Helsingin hiippakunnan piispa vuodesta 2002.
  • Useita ekumeenisia luottamustehtäviä, muun muassa Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean jäsen vuodesta 1991. Kansainvälisen roomalaiskatolis-ortodoksisen teologisen komission jäsen vuodesta 1980. Suomen ekumeenisen neuvoston jäsen 1987-99.
  • Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston puheenjohtaja 1990-97, Oulun hiippakuntasäätiön puheenjohtaja 1997-2002, valtion uskonnonvapauskomitean asiantuntijajäsen 1999-2001. Tulikivi Oyj:n hallituksen jäsen, ylioppilastutkintolautakunnan apujäsen. Pankkialan asiakasneuvontatoimiston johtokunnan puheenjohtaja vuodesta 1998.
  • Valitsi Tieto-Finlandian saajan 2002: Turun yliopiston avaruustähtitieteen professorin Esko Valtaojan teoksen Kotona maailmankaikkeudessa.
  • Julkaissut kirjat Pyhyyden kaipaus (1999), Etsijän mielellä (2001), Suomessa, Euroopassa ja maailmassa (2005). Toimittanut muun muassa Valamon juhlakirjan (1977) sekä teokset Ortodoksinen kirkko Suomessa (1979) ja Kristinuskon syntysijoilla – Islamin keskellä (2001).
  • Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1980, Kuopion kaupungin kulttuuripalkinto 1996.
  • Merkkipäivänä liturgia klo 10 Uspenskin katedraalissa.

HAASTATTELU


-        Minulla oli hyvä ja tasapainoinen lapsuus maalaistalon poikana Tohmajärvellä, muistelee metropoliitta ja Helsingin piispa Ambrosius. Kymmenvuotiaana hän sai itse ratkaista pyrkiäkö oppikouluun. 12 kilometriä polkupyörällä pääsykokeisiin tapahtui oma-aloitteisesti. Opiskelu alkoi ja se tie on vienyt eteenpäin.
-        Olin kouluaikaan ja vielä opiskeluaikaan tosi innostunut karjalaisuudesta ja varmaan rasitukseksi asti pohjalaisille opiskelijakollegoille. Minulla on hyvin lämpimät muistot Pohjois-Karjalasta ja kotiseudusta. Olen pyrkinyt käymään sukujuhlilla.

Kuinka työssäsi vaikutat Pohjois-Karjalan kehitykseen?
-        Seuraan Pohjois-Karjalan asioita niin hyvin kuin voin. Olen Pohjois-Karjalan valtuuskunnassa ja aika usein tapaan pohjoiskarjalaisia päättäjiä. Tunnustan mielelläni pohjoiskarjalaista väriä edelleenkin, vaikka Pohjois-Karjala ei kuulu meidän hiippakuntaamme.
-        Joensuun Lyseon lukion rehtori kutsui minut juuri puhumaan lyseon 140-vuotisjuhlassa marraskuussa 2005. Tietenkin lupasin!

Entä Joensuun yliopiston rooli?
-        Olen kiitollinen siitä että meidän teologikoulutuksemme on Joensuun yliopistossa ja                           on rinnakkainen lännen kirkon teologikoulutuksen kanssa. Kirkon tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että teologit saavat hyvän koulutuksen ja oppivat keskustelemaan ja tarvittaessa vääntämään kättä länsimaisessa kulttuurissa ja kontekstissa. Pyrin tietysti seuraamaan Joensuun yliopiston vaiheita muutenkin ja on ilo huomata, että Joensuun yliopiston metsätieteellinen näkyy kansainvälisillä foorumeilla.

Palaatko joskus vielä Valamoon asumaan?
-        Tuskin näillä näkymin. Valamon luostariin menin sillä silmällä, että olisin loppuikäni. Kun saatiin kirjasto-konservointirakennus rakennettua, olin katsonut siellä itselleni tutkijankammion, mutta sen jälkeen tuli uudet tehtävät ja jouduin luostarista pois. Se prosessi ei ollut kovin helppo, mutta siitä on jo 17 vuotta aikaa kun tulin piispaksi, joten katson uusin silmin. Olen iloinen että Valamo on luostarina elävä ja Itä-Suomen keskeinen kulttuurilaitos.

Kolme ja puoli vuotta Helsingin hiippakunnan piispana. Millaiset piispan terveiset hiippakunnalle?
-        Meidän hiippakunnassa on tällä hetkellä yli puolet Suomen ortodokseista ja kirkko  kasvaa aktiivisimmin tällä hetkellä. Se merkitsee tietysti haastetta ja velvoitetta aktiiviseen työhön ja avoimeen vuorovaikutukseen, dialogiin ja verkostoitumiseen muun yhteiskunnan kanssa. Emme ortodokseina käännytä ihmisiä, mutta pyrimme antamaan virikkeitä heidän henkiseen ja hengelliseen evoluutioonsa.                 

Mitä kirjaa luet parhaillaan?
-        Leif Salmènin Palatset vid Bosporen on puolivälissä. Välimeren kulttuuri, myös     Bysantin kulttuuri on siinä vahvasti esillä.. Voimakasta vallan kritiikkiä. Ehkä hän osuu myös meidän patriarkaatin historiaan.

Olet uskovainen ja piispa. Millä tavalla Jumala Sinulle puhuu?
-     Minulla on aika vahva mystikon näkökulma. Meidän jumalanpalveluselämä on       tietysti työni prioriteetti. Liturgisen elämän kauttahan aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön kohtaavat ja ovat toisaalta sisäkkäin. Myöskin hengellisen elämän kontekstissa ja sisällä     olevana eivät hengelliset kysymykset lopu, vaan kasvavat elämän myötä. Se tuntuu hyvältä, koska uskonnollinenkaan elämä ei ole paketti, vaan prosessi, jossa tulevaisuus on avoin turvallisella mielellä.                  
                                           

Teksti ja haastattelu: Ritva Väisänen.
Koonnut: Aili Nupponen 
www.elisanet.fi/juvosten_sukuseura/metropoliitta.html

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein antoisaa maaraskuun viikkoa!
                                  Aili-mummo



maanantai 2. marraskuuta 2015

♠ Yrjö Nupponen muistelee entistä naapuriaan ♠

Juho Tuunasen veljen, Ale Tuunasen perhe ja talo Tikkalassa.


MUISTELMIA JUHO TUUNASESTA


Ukko-Jussi Tuunanen (1875-1939) oli oman aikansa legenda. Muutamia muisteluksiani olen ker­tonut kirjeessäni ja osan puhelimessa.
                      Tuunasen talo sijaitsi Laihalammilla, nykyisen Forsblomin talon rinteen alla. Otto Tuuna­nen, Jussin poika, rakensi alkuperäisen Forsblomin talon 1950-luvun alussa.
                      Juho oli minun mielestäni kiltti mies. Kirosanakin oli ”juukeli”. Tein hänelle poikasena ol­lessa kaikkea pientä palvelusta, jotka hän palkitsi omalla tavallaan ja oli niin kuin isä minulle. Omani olikin kuollut 1937, joten kerkesin olla kaksi vuotta Juhon juoksupoikana ja kesäisin hänen lehmänsä paimenena omien ohella.
                      Jussi oli kookas ja jykevä kaveri, jolla oli voimaa kuin karhulla. Kämmenet olivat kuin la­piot, suuret ja leveät. Jussilla oli työmaalla Tikkalan Santamäessä ainakin kaksi kertaa isommat kärrit kuin kavereillaan, palkkaakin hän sai sen mukaan
                      Kerran oli kulkujätkä tullut työmalle Santamäkeen ja riitaiseen sävyyn kysynyt Jussilta: ”Siekös se oot se Onkamon kara?” ja ottanut Jussin lapion käsiinsä. Jussi pyysi kiltisti: ”Anna pois se lapio”, mutta jätkä ei antanut. Jussi tempasi käsiinsä lapion ja miehen, joka roikkui lapion var­ressa kiinni ja pyöritti jätkää lapioineen ympäri kuin moukarinheittäjä. Lopulta jätkä pääsi irti la­pionvarresta ja lensi Santamäkeen.
                      Kerran taas Otto ja Jussi Tuunanen olivat rakentamassa Kiviojalla kivinavettaa opettaja Kalle Massiselle. Otto väänsi ja väänsi latteaa kiveä vierittämällä. Ukko katseli aikansa, mutta kyllästyi katseluun ja tempasi kiven syliinsä ja kantoi sen rakennukselle yksin.
                      Jussilla oli seitsemän poikaa, Jussin vaimo oli jo kuollut. Jussi paistoi ruisleivän ja piirakat perheelleen, ne olivatkin tosi isoja piirakoita. Perhe tuli ruokittua ilman emäntääkin. Samoin Otto­kin leipoi ja teki ruokaa samoin kuin isänsä. Se oli entisaikaan harvinaista miesväeltä.
                      Silloin ennen sotia Juhon pojistakin oli osa vielä kotinurkilla ja asuivat kotona. Tupa oli täynnä illansuussa naapurin miehiä. Hirvosia, Korhosia ja Mannisia oli kokoontunut tarinoimaan ikäistensä kanssa. Tietysti minua pikkupoikana kiinnosti heidän tarinansa ja varsinkin kaikki kummitusjutut. Usein syyspimeän aikaan pelotti lähteä kotiin, jos vaikka mikä kummitus hyökkää puskasta kimppuuni.  Usein varasin jo mennessä kiviä sopivaan paikkaan, josta ne saan lähtiessäni taskuuni. Mielikuvitus sai siivet selkäänsä. Niinpä minä heitin epäilyttävään puskaan kiven ja jäin kuuntelemaan seurauksia  kunnes taas jatkoin matkaa kotiin, vaikka se olikin lyhyt matka.
                      Sunnuntai-aamuisin lähti Jussi, joka asui Laihalammilla Koirivaaran tien varressa lähellä kotiani, aina lenkille kiertäen vuoronperään kumpaankin suuntaan Koirivaaran tien sekä myötä- että vastapäivään. Kerran hän meni Martta Hirvosen mökille, koska oli martanpäivä. Martta keitti nopeasti kahvit ja leikkasi kahvikakusta neljä viipaletta. Sitten hän nosti kahvipannun pöydälle ja käski Jussin kaataa itse lisää. Tämän jälkeen Martta hävisi ”kahverin” (ruokakomeron) puolelle viimeistelemään tarjoilujaan, sillä iso joukko Tikkalan marttoja oli tulossa hänen luokseen nimi­päiväkahville. Kun Martta palasi keittiöön, oli Jussi jo häipynyt, ja ottanut sen leikkaamattoman kahvikakun osan ja syönyt sen. Ne neljä leikattua viipaletta olivat yhä jäljellä.
                      Toisena pyhänä Jussi Tuunanen meni pistäytymään Perivaarassa Juvosen talossa. Talon naisväellä oli tapana paistaa joka pyhäksi iso vakallinen piirakoita. Jussin käskettiin ”maistella” piirakoita. Hän teki työtä käskettyä kunnes koppa oli tyhjä.
                      Jussi opetteli polkupyörällä ajamista vasta vanhemmalla iällä, kun rahaa ei ollut moiseen ”huvitukseen ” aikaisemmin ollut. Ensiksi hän nosti polkupyörän satulan niin korkealle kuin sai sen nousemaan, mutta jalat yltivät vielä silti maahan satulalta istuessa. Hän talutti polkupyörän Hirvo­sen talon kohdalle mäen päälle, ja lähti tasapainoilemaan koululle päin jalat nostettuina maasta il­maan. Jos polkupyörä kallistui, hän laski vain jalkansa maahan. Niin yksinkertaista se oli.
                      Jälkeenpäin muistellessa se oli jännittävää aikaa omalla tavallaan, vieläpä halpaa  kun ei tarvinnut maksaa siitäkään huvista. Nyt ei ole kuin muistot jälellä niistäkin ajoista ja ihmisistä. Vaikka oli puutetta lähes kaikesta, paitsi vilusta ja nälästä, niin siitäkin huolimatta ajassa oli jota­kin ihmisläheistä, joka nyt puuttuu monessakin mielessä. Silloin ei tarvinnut pelätä, no tietenkin pimeällä niitä mörköjä, mutta nyt on kaikki helvetin pedofiilit, raiskaajat, ryöstäjät ja murhamiehet kimpussasi, ellet ole valppaana.
                      Ennen riitti kun oli luuta pönkänä ovella, ettei sinne sovi mennä sisälle. Nyt ei pidä edes varmuuslukotkaan. Huumeveikot kulkee voimapihdit kainalossa ja käyvät inventoimassa ihmis­ten asunnot ja kellarit.
                      Soitin entiselle syyttäjälle Ritva Santavuorelle ja sanoin epäileväni rikollisten olevan valta­kunnan erityisessä suojeluksessa. Hän sanoi: ”Et ole ainoa, joka ajattelee samoin”. Hän oli siitä hyysäämisestä samaa mieltä kanssani, vaan minkäs teet kun laki on, mikä on.

Teksti: Yrjö Nupponen

Lähteet: Yrjö Nupposen kirjeet Aili Nupposelle sekä puhelinhaastattelut
teoksessa Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.
                            
Ps. Valokuvia minulla ei ole Juho Tuunasesta eikä hänen mökistään. Lapsuusmuistojeni mukaan hänen asuntonsa muistutti Ale-veljen taloa. Mökki sijaitsi rinteen alla Laihalammin lähellä. Muistan että kävin siellä ainakin  kerran Miina-tädin kanssa. 


Tikkalan Santamäki.

Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää alkanutta marraskuun viikkoa!
                                 Aili-mummo

maanantai 26. lokakuuta 2015

Sirkan anoppi

Aili-mummo ja Sirkan talo.


ANOPPI

          Hän oli nimeltään Aino. Hän riemastui kun aikoinaan tuli puheeksi lasten nimet, sanoin haaveilleeni tyttövauvalle nimeksi Aino Maija Ilona. Sehän oli mukava, minun kaimaks! Tosin silloin tuosta nimestä haaveillessa ei ollut tietoa miehestä, eikä anopista.
           Rouva-Anoppi, joksi häntä myös kutsuin, oli maatalon emäntä ja täysin erilainen anoppi kuin hänen ikäluokkansa anopit yleensä ovat olleet. Eräs asia, joka varmastikin vaikutti hänen erilaisuuteensa, oli se, että hän asui aina kotonaan, hän itse ei ollut tullut miehensä taloon miniäksi, vaan taloon tuli kotivävy. Tähän johti talon ainoan pojan kaatuminen sodassa.
          Heille syntyi neljä lasta, joista vanhinta poikaa, seuraavaa isäntää lukuun ottamatta, kaikilla muilla oli jo oma perhe ja he asuivat muualla tullessani taloon. Nuoren isännän akattomuus ja perheettömyys aiheutti jonkinasteista riesaa kai kaikille kotona oleville osapuolille.
          En juuri tuntenut tätä taloa sen enempää kuin sen väkeäkään, vaikka olin kotoisin naapurikylästä. Aikoja sitten keksittiin maatalouslomat ja perustettiin kylien yhteisiä lomarenkaita. Sellaisessa lomakokouksessa näin ensimmäisen kerran virallisesti Rouva-Anopin, tulevan sellaisen, joka hyöri kuin väkkärä, koska kokousväelle piti olla myös kahvitarjoilu. Olin jo pannut merkille, että tässä olisi kunnollinen isäntä, jolla on kaiken lisäksi lehmiä ja muutakin karjaa Olin nimittäin aina tykännyt eläimistä ja päässyt viimein karjanhoidon makuun kotona ja sitä työtä halusin jatkossakin tehdä. Tein taloon kerran tikusta asiaa ja kävin muka tärkeällä asialla, ja Aino passasi minua kuin piispaa pappilassa.
Sirkka Kosunen.
           Aika kului ja jonkinasteisen "työtapaturman" seurauksena järjestin ansan tälle varhaisemmassa keski-iässä olevalle isännälle. Ansa toimi täsmälleen toivotulla tavalla. Alkoi vauhdikas riiausaika. Kun Aino huomasi, että isäntä ei olekaan tullut yöksi kotiin, hän varustautui kammarin ikkunaan, josta näki kahdelta suunnalta tulevien teiden risteykseen. Keitto paloi heti pohjaan, kun Aino näki auton kääntyvän pihaan tietystä suunnasta. Kysymys kuului heti: "Olitko sinä sen luona?" "Olin."
        Tuli virallinen esittelykäynti. Silloin Aino käski heti sinutella häntä, samoin sain käskyn sinutella ukkoa. Siinä puhuttiin kaikenlaista, mutta oli yksi asia, jonka vanha väki sanoi ihan yhteen ääneen. Se oli että sinä päivänä, kun meille tulloo nuorj emäntä, myö ukon kansa muutetaan pois tilalta. Se jäi jotenkin mieleen, näinköhän?
          Kohta oli ohjelmassa kihlanostomatka kevättöiden välissä. Sillä reissulla käytiin jopa ravintolassa syömässä, joka taisi jäädä ainoaksi ravintolakäynniksi. Ehkäpä viivyttiin liian kauan, sillä sulhasen mukaan hänen äitinsä oli keittänyt sillä aikaa ainakin kymmenet kihlakahvit ja soittanut Helsinkiin menevät puhelinlinjat sulamispisteeseen. Tuskin kukaan olisi voinut olla enemmän innoissaan poikansa kihlauksesta, kuin Aino. Virallisiin kihlajaisiin ehti sitten muutama lähisukulainenkin.
       Aino testasi mahdollisia emännäntaitojani järjestämällä piirakanteon, joihin minun piti myös osallistua. Piirakat eivät juurikaan olleet kuuluneet ohjelmaani tätä ennen, mutta kai niistä syötäviä tuli. Häät oli määrätty kuuden viikon päähän, kiireet vaan lisääntyivät.
         Aamenet oli sanottu ja heti seuraavana päivänä Aino selitti minulle, että nyt tämä on sinunnii kotis, sinä suat tehä tiällä mitä halluut ja muutella asioita miten halluut. Nyt heillekin oli helpompi lähteä käymään toisten lastensa luona ja vaikkapa eläkeläisten mukaan retkille, kun ei tarvinnut huolehtia yksin jäävästä isännästä.
      Jo samana syksynä minulle tuli joku häiriö, jota lääkäri epäili kohdun ulkopuoleiseksi raskaudeksi, mitä se ei kuitenkaan ollut. Kun anoppi kuuli sen, hän kysyi supalta, että eikö ollu mittään mahollisuutta, että se ois oikeessa paikassa. Kysymys tuntuu varmaan ihan älyttömältä, mutta hän odotti taloon uutta perillistä, mahdollisesti jopa poikaa, niin paljon, että hänen oli pakko kysyä. Kun sitten saimme sanoa, että nyt on lapsi tulossa, vanha väki oli revetä riemusta. Vähän myöhemmin tuli vielä tieto, että tulossa on POIKA, hyvä ettei porukka pyörtynyt onnesta!
          Ensimmäinen poika oli syntynyt ja olimme olleet kotona jonkin aikaa. Anoppi joutui käyttämään vielä kyynärsauvoja kun alkukesällä häneltä särkyi jalka, ja sitä piti kipsin poiston jälkeenkin  vielä varoa. Meidän kammarimme oli yläkerrassa ja siellä tietysti nukkui vauvakin. Kuuluvaääninen kun oli, herääminen kuului alas varsin hyvin. Anoppi, eli mummo, ryntäsi aina heti hätään, vaikka lapsi ei ollutkaan yksin. Oli huvittavaa, kun kepit lensivät käsistä vauhdilla ja mummo harppasi ylös monta rappua kerralla. Mikä on lapsella hätänä?! Sitten hän vasta huomasi, voi taivas, kepit jäi tuas alas.
      Lapsenhoito järjestyi ehkä liiankin kanssa, ukko kävi jopa keskellä yötä "tarkastamassa" miten se poika nukkuu, ja kävi myöhemminkin, kun poikia oli jo kaksi. Pojat eivät jääneet ikinä sekunniksikaan yksin. Kun meidän piti lähteä aamulla navettaan, vanha isäntä tuli istumaan poikien luo ja vahti kun he jatkoivat uniaan. Sillä aikaa mummo keitti heille aamukahvin ja juotuaan he vaihtoivat vuoron. Pojat nukkuivat kaikessa rauhassa.
        Joskus tulihan sitä sanomista, puolin ja toisin, mutta anoppi oli sellainen ihminen, että hänen kanssaan pystyi puhumaan kaikki asiat, vaikka millaiset, siinä nenän edessä ja asiat olivat sitten siltä osin loppuun käsitelty. Hän sanoi kerran kuinka hänestä tuntui silloin alkuaikoina pahalta, kun olin muuttanut asioita tuvassa, jossa laitettiin ikkunalaudat kukille ja tauluja seinille. Muistutin häntä, että itehän sinä sanoit, että suan tehä sillä viisiin. Ai niin, niinhän minä sanoin, ja Aino nauroi iloisesti asialle. Minä vuorostani kysyin, että  miks hyö ei ollu vielä etes pakannu, kun heillä olj meininki jo vuosia sitte muuttoo ommaan asuntoon. Vastaus oli, että olin ymmärtänyt heidän sanomisensa väärin, ei tosissaan ollut tarkoitus muuttaa.
        Anoppi oli melkein 70, kun tulin taloon. Hän oli siihen asti hoitanut koko talouden ja oli hyvässä kunnossa vaikka jatkamaankin sitä. Olisi kuitenkin ollut vähintäänkin outoa, jos hän olisi edelleen tehnyt huushollihommat ja minä navettatöiden jälkeen olisin istunut kuin pataässä ja odottanut valmista. Anoppi jäi vähän kuin turhan pantiksi ja alkoi kärsiä siitä. Nyt tiedän jo omastakin kokemuksesta miten kuluttavaa on olla suurin piirtein tarpeeton, se tunne on kamala. Oli joitakin muita hankaluuksia, joten alettiin ajatella todella, että jospa he muuttaisivat pois.
           Nyt voin sanoa, että onneksi niin ei tehty, vaan yläkertaan tehtiin toinen huone, josta tuli heille keittiö, samoin sinne tehtiin vessa ja suihku. Makuuhuone yläkerrassa oli jo ollut olemassa, josta me tulimme alakertaan kun poikia oli jo kaksi.
          Ulkokuntalaiset epäilivät, että ei se äiti jaksa alkaa pyörittää omaa ruokataloutta enää. Toisin kävi, hän oli hyvin onnellinen, että sai keitellä ruokia ja kahvia ukolle, milloin he halusivat ja mitä halusivat. Anoppi piristyi silminnähden ja elämä jatkui niin kuin pitikin. Sauna oli alakerrassa ja heillä oli vapaat olot, ei heitä aidattu yksinomaan yläkertaan. Isommat leipomukset, kuten piirakat ja joululeivonnaiset, leivottiin yhdessä alakerrassa, jossa on leivinuuni.
        Anopin kanssa asioista sopiminen oli suoraa ja selväsanaista. Hän hankki siivoojan, kun ei enää omasta mielestään jaksanut siivota yläkertaa, hän ei yhtään kertaa edellyttänyt, että minun olisi pitänyt tehdä se. Puhuttiin myös tulevaisuudesta, kun he vanhenevat, miten sitten heidän sauna-asiansa hoidettaisiin. Sanoin, että minä en millään pysty etes ajattelemaan, että minun pitäs ruveta saunottammaan heitä. Anoppi sanoi: "Ei tarviikkaan, sulla on töitä ihan tarpeeks". Se lupaus piti aina.
          Kun tietokoneita alkoi ilmaantua tiloille, meillekin ostettiin sellainen ja kohta alkoi kirjanpito erityisellä kirjanpito-ohjelmalla. Se oli alussa aika hidasta hommaa, mutta se piti tehdä, kun vehkeet oli hankittu. Vanhalle isännälle kaikkein tärkeimmät asiat auringon alla olivat pojat. Heitä ei olisi saanut jättää keskenään leikkimään toiseen huoneeseenkaan, vaan heidän seuranaan olisi pitänyt olla aina ja joka hetki. Kyllähän poikien äänet kuuluivat huoneesta toiseen silti ihan hyvin. Hän kävi murisemassa anopille, että tuas se istuu konneella, eikä oo poikiin kansa. Anopin vakiovastaus kuului olleen: "Pie suus kiini, se tekköö kirjanpittoo, se ei kuulu sulle".
          Minulla oli taloon tullessa lemmikkikuttu, ja se oli tehnyt kilin. Ei mennyt kovin monta viikkoa, kun se rupesi huutamaan, että pitää päästä pukille. Kutun huuto oli niin hirvittävän kova, että korvat oli haljeta. Piti etsiä missä oli lähin pukki. Se löytyi naapurikunnasta, siinä 30 kilometrin päästä. Kuttu oli oppinut olemaan auton takapenkillä ilman kiinni kytkemistä, sillä se oli ennenkin matkustanut autossa muiden tiellä ajajien tyrmistykseksi. 
        Rouva-anoppi sanoi haluavansa lähteä minulle kaveriksi tälle matkalle. Ukot olivat lievästi sanottuna kauhuissaan matkasta, eli minuun ei luotettu pätkääkään tässä asiassa. Anoppia ei pelottanut yhtään. Niinpä sitten ajettiin pukin luo, joka löytyi kotoaan navetasta kytkettynä hyvin lyhyeen naruun. Meidän asiakkaamme tiesi heti mitä sen piti tehdä ja käänsi selkäpuolensa pukille. Toimitus kesti kai silmänräpäyksen. Koko menomatkan saimme kuunnella kutun huutoa, mutta nyt sen suu sulkeutui kuin laastarilla. Ihan kuin se olisi näyttänyt tyytyväiseltä! Oli kai se miesväki helpottunut kun tulimme päät hartioilla takaisin, eikä autokaan ollut hajonnut.
         Sen vähän, mitä oli mahdollista huviajella, ehdittiin muutama retki tekemään kahdestaan anopin kanssa. Kerimäellä oli kerran Huttusten sukukokous, ja ajoimme sinne. Vaikka tiet olivat ihan tuntemattomia meille, samoin koko paikkakunta, osasimme kertaheitolla juhlapaikalle ja se oli erittäin onnistunut matka, ainoa oman sukunsa sukukokous, jossa anoppi kävi.
          Yleensä meillä oli paljon puhumista, se sotki joskus aikatauluja tai kerran jopa ajettiin kilometritolkulla ohi tienhaaran, jonne piti kääntyä.
         Niin kauan kun vanhalla isännällä oli ajokortti, he hoitivat kaikki asiansa itse. Myöhemmin, ajokortista luopumisen jälkeen, kävimme anopin kanssa yhdessä kaupassa ja missä muualla pitikin käydä. Siinä vaiheessa, kun askel alkoi hidastua, hän itse sanoi, että otatko hänen kauppalistansa ja tuot myös ne tavarat. Se ei ollut hänelle arvon alennus, vaan reilu peli, ei tarvinnut väkisin yrittää hoitaa ostoksia. Samoin kävi pyykkien kanssa, sovittiin selkeästi, että hän "heittää likapyykkisangon rappuja alas", niin silloin tiedän panna koneen käyntiin. Hän antoi jopa pankkitilinsä minulle pankkiohjelmaan, jolla sain hoitaa heidän laskunsa suoraan tililtä.
          Pidettiin monet syntymäpäivät, joskus kävi satakuntakin vierasta, järjestämiset kelpasivat natisematta. Ruokalistat ja kahvileivät oli valittu yhdessä. Myös joulut olivat luku sinänsä. Kun kaikkien sisarusten lapset olivat pieniä ja vanha väki elossa, jouluna oli aina 14-15 henkeä juhlimassa. Ne joulut olivat sellaisia kuin joulun pitää olla. Toivottavasti vielä joskus ehtii nähdä sellaisia jouluja.
          Vanha isäntä oli kuollut edellisenä kesänä. Anopilla oli siivooja yläkerrassa ja pölyimurin johto oli lattialla. Hän kompastui siihen ja särki jalkaansa jonkin verran. Ambulanssi vei hänet ensiapuun. Ajoin kohta perässä, ja hän oli jo sairaalan sängyssä. Heti minut nähtyään hän sanoi, että elekkee nyt vuan ruveta muuttammaan minun huushollia alas. Toisin sanoen hän aikoi parantua mahdollisimman nopeasti, eikä se sairaalamatka kestänytkään kovin pitkään. Elämä jatkui entisellään, kunnes heinäkuussa samana vuonna tapahtui kauheita.
          Oli iltapäivä ja navetta-aika. Olin jo ulkona kun nuorempi pojista huusi rapuilta. ”Tule äkkiä, mummo putos yläkerran rapuilta”! Anoppi oli pudonnut suoraan rappuja alas ja oli siinä mahallaan pää alaspäin! Vedimme hänet varovasti tasaiselle lattialle ja soitin ambulanssin. Anoppi oli sanonut silloin, että tais tulla ukko hakemaan. Huomenna tuli tasan vuosi vanhan isännän kuolemasta.
       Putoaminen oli niin paha, että anoppi vietiin heti keskussairaalaan, jonne ajoimme perässä vähän myöhemmin. Hänet oli jo viety teho-osastolle. Puheet olivat nyt ihan toiset kuin aikaisemmin keväällä. Hän ei sanonut enää mitään huushollin muuttamisesta alas. Se tuntui kovalta, sillä nyt hän olisi viimein voinut olla helpommalla. Häntä yritettiin innostaa silläkin, että hänen makuuhuoneensa muutettiin alakertaan, eikä rappujakaan olisi tarvinnut enää kävellä.
          Anoppi kuoli noin kolme viikkoa putoamisen jälkeen. Kuolinpäivän iltana täällä kotona verannalla pidettiin Rouva-anopille lähtiäiset, oli lämmin elokuun ilta. Ei itketty, syötiin ja juotiin ja muisteltiin häntä. Näin jälkeenpäin ajateltuna se naurun paljous oli paikallaan, sillä anoppi ei varmasti pannut sitä pahakseen, sillä hänkin nauroi mieluummin kuin itki. 
          Kaikki me, jotka olimme tuona iltana paikalla, olimme sitä mieltä, että anoppi, joka oli myös äiti ja mummo, oli siellä meidän kanssamme. Hän olisi viikon päästä täyttänyt 84 vuotta, joten pidimme samalla melkein-syntymäpäivätkin omalla porukalla. 


Teksti: Sirkka Kosunen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Toivotan kaikille lukijoilleni oikein mukavaa viikon alkua ja lokakuun loppua!
                              Aili-mummo

lauantai 4. heinäkuuta 2015

♥ Kaunista viikonloppua! ♥

Omenapuut kukkivat Nuppolassa kesäkuussa 2015.


 On ihanan seesteistä, vapauttavaa,
kun pettymyksensä unohtaa saa,
pois huuhdella eiliset murheet.
On toivoa uuteen ja ihmeelliseen.
On tahtoa työhön ja vapauteen
pois katkoa, kiskoa kahleet
jo pitkään minua vanginneet.
Ne tahdon, tahdon unohtaa ja
Elämä, sinua rakastaa!

On tuskaa ja työtä elomme tämä,
sitä jaksa ei aina ymmärtää.
Se sitoo, pilkkaa ja piinaa.
En aina usko huomiseen,
en hyvyyteen, en oikeuteen.
Mikä ihme se ihmistä riivaa?
On vapaus ihmisen itsessään
tehdä mitä on omassa mielessään
ja unensa urheimmat toteuttaa.
Taas uskoa, toivoa saa! (1984)


- AILI NUPPONEN -

Toivotan hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni!

Aili-mummo

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

♥ Visainen kysymys! ♥

Hän oli Raili Näätäsen puutarhassa...


Hän oli helvetin hauska mies jota riitti moneksi
(vaikka tahdoin vain yhden),
mitä teen hänellä nyt?
Opin jo kuvion, hän ei uudistu
enempää kuin minäkään.
Hän katsoo tyttöjen peppuja,
minä miesten älyä,
yhtä seksikkäitä ruumiinosaia molemmat, ei siinä ole arvostusta.
Mutta mitä me teemme toisillamme?
Toisillemme?


- AILA MERILUOTO -

Toivotan lukijoilleni levollista sunnuntai päivää!
                       Aili-mummo

lauantai 30. toukokuuta 2015

♥ Maalaiselämää ♥

Toivo ja Saimi Simosen Itä-Suomen karjaa

KARJATYTTÖ

Lehdet lensi puusta,
myrskyn torvi soi.
Lehmät kujain suista
tyttö kotiin toi.

Pihan yli kulki.
Minä huusin: Hoi!
Tyttö silmät sulki,
sitten katseen loi.

Huulillansa hymys
suussa suli voi.
Karjakotaan lymys.
Maitokiulun toi.


Ihaninta rieskaa
tämä poika joi.
Sydän tulta lieskaa.
lemmenlaulut soi.



 - EINARI VUORELA -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Hyvää viikonloppua kaikille!
            Aili-mummo