maanantai 22. joulukuuta 2014

Esko Laasonen: Mieleenjääneitä muistoja lapsuudesta 2

Jatkuu...

Minä olin maatalouskerholainen. Nykyisin sitä sanotaan 4-H kerhoksi. Minulla oli oma kerhopalsta, olisiko ollut noin noin aarin kokoinen. Taisin muuttaa sen paikkaa vuosittain eri paikkaan. Paras paikka oli yhden kapaleen päässä siinä oikealla mäen alla, kun mennään vähän matkaa Viehkanpäähän päin. Siinä kasvoi porkkanaa, punajuurta, lanttua, hernettä, sokerijuurikasta, josta tehtiin sota-aikana siirappia, sikuria, josta tehtiin kahvinkorviketta, kuivattamalla sitä ensin uunissa ruskeaksi ja jauhalla sitten kahvimyllyssä jauhoksi.

Meillä kasvatettiin myös pellavaa, joka otettiin maasta juurineen ja liotettiin lammessa jonkin aikaa. Sitten pellavat levitettiin nurmelle kuivumaan. Kuivat pellavat loukutettiin ja lipsuttiin saunalla. Sen jälkeen ne olivat valmiita kehrättäviksi. Perunajauhotkin tehtiin kotona, kun kaupasta ei saanut. Minä tein perunajauhomyllyn koivupöllistä sahatusta kahdesta kiekosta, joiden ympärille laitoin nauloilla reikiä täyteen hakkaamani peltilevyn.- Siihen ohkasesta riu'usta akseli ja kampi toiseen päähän ja kone oli valmis. Pitihän siihen tietysti rakentaa runkokin, joka oli yläosasta suppilomainen, mihin pestyt perunat laitettiin. Sitten kone vain jonkin saavin päälle, jossa oli vettä. Kammesta veivaamalla perunat hienonivat niinkuin porkkanat raastinraudalla. Perunasta irtoava tärkkelys painui astian pohjalle, josta se oli helppo kerätä talteen. Nykyihminen ei voi kuvitella, kuinka muutaman perunajauhokilon takia piti silloin tehdä niin paljon työtä, kun nyt saa muutamalla eurolla ostaa kaupasta.

Kasvimaan laittotalkoot Tikkalan Yrjö Martikaisessa.


Onkamon miehiä ajamassa puita Onkamon asemalle.


Muistaakseni kahtena kesänä sota-aikana meillä kasvatettiin tupakkaa. Kun kaupasta sai vain tietyn määrän tupakkakupongilla tupakkaa, se ei monellekaan tupakkamiehelle riittänyt, vaan ostettiin lisäksi kotona kasvatettua, tai kasvatettiin itse. Meidän tupakkamaa oli siinä ensimmäisenä aitanpäädyssä kaivolle päin. Siinä oli voimakasta multaa, kun siihen kaadettiin likavesiä ja saattoipa joku miesväestä käydä iltahämärissä laskemassa "laulellen vesiä". Meillä kasvoi kahta eri tupakkalajiketta, joista muistan vain toisen nimen ja se oli Virginia. Tupakat kuivatettiin runkoineen ulkoilmassa. Meillä olivat muistaakseni tuvan vintillä pyykkinaruilla riippumassa. Muutamina vuosina tällainen kotimainen tupakka maksoi uskomattoman paljon. Tosin menekki loippui nopeasti, kun tupakkaa rupesi saamaan kaupoista vapaasti. Tätä kessua sanottiin "nurkantakaseksi" sen kasvupaikan mukaan.

Olimme kerran Anna-Liisan kanssa hiihtelemässä lammen jäällä. Lampeen laskevien ja lammesta lähtevän ojan suut olivat koko talven sulia. Meille juolahti mieleen kilpailla siitä, kumpi uskaltaa mennä lähemmäksi sulan reunaa. Minä tuon kisan voitin, mutta putosin jään pettäessä veteen, josta Anna-Liisa sai vedettyä minut ylös. Vaatteet kastuivat ja vilukin tuli. Pahinta kuitenkin oli se, kun emme uskaltaneet mennä sisälle, vaan kylmään saunaan. Siellä riisutuista vaatteista vaatteista yritimme puristella liikoja vesiä pois. Täytyihän asia sisälle mentyä tunnustaa, eikä siitä muistaakseni suurempia toruja tullut.

Vaikka Anna-Liisan kanssa olimme asioista useimmiten samaa mieltä, tuli kuitenkin joskus erimielisyyttä ja tuntuu, kuin minä olisin ollut se häviäjä puoli. Tosin Anna-Liisalla oli konstit, kun hän rupesi jäämään alakynteen, hän puri minua silloin käsivarteen. Minulla olikin niitä hampaanjälkiä käsivarressa silloin tällöin.

Jatkuu...

Teksti: Esko Laasonen










tiistai 9. joulukuuta 2014

Esko Laasonen: Muistoja lapsuudesta I

Laasosen talo Onkamon Säkäniemessä. Tämä EI OLE Eskon koti.


Meidän (Laasosen talon) peräkammarissa asui Aino täti, joka oli Mikko Hirvosen sisko, ja oli jäänyt 'perintönä' talokaupoissa asumaan meille. Hän oli Herran Kansan uskon tunnustajia. Meitä lapsia ihmetytti monesti, kun hänelle tuli uskonsisaria käymään kylässä, niin hän pesi niiltä jalat. Myöhemmin asiaa ajateltuani tuli mieleen, että olivatkohan kaikki vieraat tosi uskovia, vai kävivätkö he kylässä vain jalkojenpesun takia? Tämä uskonlahko pyhittää lauantain ja heidän pääpaikka Suomessa on Pyhäselässä (nyk. Joensuu) toimiva Iltarauha, joka on suosittu vanhuksien viimeinen koti.

Vanhimpia muistikuvia Aino tädistä on, kun yritin myydä hänelle risuista tekemääni pientä pinoa, enkä saanut kauppoja syntymään. Peräkamarissa ei ollut uunia, vaan siellä oli pieni kamina, jolla huone pysyi lämpimänä ja samalla voi valmistaa ruokaa ja keittää vaikka kahvia. Aino täti keräsi melkein kaikki tarvitsemansa polttopuut metsästä risuina, jotka sitten kantoi kotiin takkavitsalla selässään. Näin tekivät monet mökkikyläläisetkin, eikä silloin meidän metsässä tarvinnut kompastella risuihin niinkuin nykyisin. Minulle oli se puukaupan epäonnistuminen kova pettymys.

Aino tädin huoneessa oli yksi seinä melkein kokonaan tapetoitu vanhoilla sanomalehdillä, jotka oli kiinnitetty seinään taikinatiinusta otetulla taikinalla. Tällaista tapettia on Nymanin talossa Tohmajärven museossa. Kävin museossa remontin aikaan ja ajattelin, että saisivat jättää sen tapetin purkamatta. Niin oli tehtykin.

Eräs lapsuusmuisto on myös jäänyt jostain syystä mieleeni koko elämäni ajaksi. Olimme lähdössä Vihiin talvella. Olin saanut ensimmäiset sukseni muistaakseni joululahjaksi ja olin tietysti harjoitellut hiihtoa kovasti. Olin saanut päähäni, että minä menenkin hiihtämällä Vihiin toisten perästä, enkä suostutteluista huolimatta antanut periksi. Kun isä vetäisi ohjaksista hevosen juoksuun, jäin heti paljon jälkeen. Isä oli pysäyttänyt hevosen Laiturimäen päälle ja odotteli siinä minun tuloa. Olihan se myönnettävä, että en pääse samaa vauhtia hevosen mukana, vaan minun oli noustava rekeen.

Pikkupojasta lähtien on minulla olllut ajatus tienata omaa rahaa. Varmaankin ensimmäisiä itse tienaamiani kolikoita oli, kun naapurissamme Heikkisessä oli joku savottalainen, joka tarvitsi apua tahkon pyörittämisessä. ja minähän olin vapaaehtoinen.

Ainakin kahtena vuotena tilasin joulukortteja Arvi A. Karistolta, muistaakseni osoitteesta Muroleen kanava. Kiertelin sitten ennen joulua kylällä myymässä näitä kortteja. Säkäniemen tienkin kuljin perille asti, käyden melkein jokaisessa talossa.

Risto Tannisen talo Onkamossa. Oikealla Oskari Hirvonen, vieressä Eero Manninen. 

Naapurimme Oskari ja Emma Hirvonen olivat pyhäkoulun opettajia ja mekin Anna Liisan ja Railin kanssa kävimme pyhäkoulua. Koulu oli sunnuntaina. Koulukirjoina oli katekismus ja virsikirja, joista annettiin läksy, joka oli osattava ulkoa. Minä en ainaa kiireiltäni joutanut lukemaan, että olisin osannut ne ulkoa. Opettajalle meni jokainen lukemaan läksynsä. Minä kun en aina ollut varma osaamisestani, menin opettajan viereen seisomaan, että näin opettajan kädessä auki olevan kirjan ja voin siitä tarvittaessa luntata. Toivottavasti tämä rike on minulle jo anteeksi annettu. Pyhäkoulua kävimme niin kauan kunnes menimme rippikouluun.

Talvisota alkoi syksyllä 1939. Meillekin tuotiin siirtolaisia sodan jaloista, Pekka Jokiniemen perhe Salmista. Murre oli meistä lapsista outoa, eikä kaikkia sanoja ymmärretty. Pekka itse oli joutunut menemään lehmien mukana eri teitä, eikä hänestä kuulunut mitään sinä aikana, kun perhe oli meillä. Se perhe, joka tuli meille, oli ensi kertaa junalla matkustamassa ja emäntä ihmettelikin, kuinka pitkälle junarataa oli oikein tehty ja vieläkö se jatkuu täältäkin eteenpäin?

Sota-aika kun oli, olivat lasten leikitkin sotaisia. Minä tein puusta itselleni pyssyn. Maalasin piipun mustaksi ja valoin lyijystä liipasimen ja iskurin, niin että sillä pystyi ampumaan kaupasta saatavia nallipyssyn nalleja. Aitan katolle tein lumesta ilmavalvontatornin. Siellä sitten päivystin mahdollisia ilmahyökkäyksiä odotellen lakana korvissa ja oma tekemä pyssy kädessä.

Jatkuu...

Teksti: Esko Laasonen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää adventin aikaa!
                          Aili-mummo

tiistai 2. joulukuuta 2014

Opettaja Jenny Siitonen 2

Jatkuu...

Sota-aika oli raskasta

Varsinkin talvisota oli hirvittävää aikaa maalaiskylissä, kertoo opettaja Jenny Siitonen. 
- Mihinkään ei oltu varauduttu. Miehet olivat rintamalla, koulu lakkautettuna sotilaiden ja evakkojen asuinpaikkana. Koulun ainoana vakinaisena asukkaana opettaja Siitonen joutui vastaamaan talosta, myös auttamaan sukulaisia tai muita sodan jaloista pakenevia ihmisiä. Jenny oli ollut mukana myös paikallisessa lottatoiminnassa.

Jatkosodan aikana oli moniin asioihin ehditty varautua. Opettaja oli kylällä henkilö, joka joutui suorittamaan elintarvikkeiden ja mm. eläinten rehujen pakko-ottoa. Jenny Siitonen sanoo tunteneensa vaikeimmiksi kokemuksikseen saapumisensa taloon vaatimaan tarvikkeita siirtolaisten hätään.

Koulunkäyntiäkin aloiteltiin monin paikoin tavallisissa taloissa. Sodan jälkeen väkiluku lisääntyi siirtolaisten ansiosta ja myös lapsia tuli lisää kouluhin. Jenny Siitonen ihmettelee sodan jälkeistä kehitystä valtavaksi, mutta ei osaa antaa oikein sille selitystä. Nykypäivän ihmiset eivät uskoisi, millaista elämä on joskus ollut, eivätkä osaa antaa hyvinvoinnilleen tarpeeksi arvoa.


Tikkalan vanha koulu, joka paloi vuonna 2004.


Jenny Siitosen nykypäivä

Kuusikymmentäluvun alussa opettajia muutettiin muualle pienistä kyläkouluista. Ennen kolmiopettajainen Tikkalan koulukin muutettiin tilapäisesti kaksiopettajaiseksi. Alakoulunopettaja Siitonen joutui parin kuukauden täydennyskurssille ja hänelle annettiin kolmas luokka. Itse hän luonnehtii tilannetta hätiköidyksi. Hänen mielestään kolmen luokan opettamisessa yksi luokka jää pakostakin sivuun.Se on oppilaille turhauttavaa ja opettajalle tavattoman raskasta. Silloin tehtiin vielä kuusipäiväistä työviikkoa ja lauantai-iltana tunsi pystyvänsä erkanemaan koulutyöstä.

Jenny Siitonen jäi eläkkeelle 1963. Omien sanojensa mukaan hän olisi halunnut jatkaa vielä jäljellä olleet vuodet, jos koulu olisi muutettu kolmiopettajaiseksi niin kuin sittemmin tapahtuikin.

Jenny Siitonen vietti eläkepäiviään Joensuussa. Huolimatta yli kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan hän oli virkeä: liikkui paljon, talvella jalan ja kesällä pyörällä. Pyöräilyä hän sanoo leikkisästi "vilmaamiseksi".

Raamattu- ja lähetyspiirit olivat lähellä sydäntä. Laulukuorossakin hän oli vielä lähes kahdeksankymmentävuotiaana. Ystävien ja sukulaisten tapaamiset ja heistä huolenpito täyttivät sekä arjet että pyhät. Sairaudet eivät olleet pahemmin opettaja Siitosta vaivanneet ja mieli oli tasapainoinen, ulospäin suuntautuva. Kuten olettaa saattaakin ihmisestä, joka on omistanut elämäntyönsä ympäriströlleen.

Paljon oppilaita ja pitkät koulumatkat

Ennen sotia ja niiden jälkeenkin kouluja oli harvassa ja oppilasmäärät suuria. Oli aikoja, jolloin kolmekin oppilasta jouduttiin sijoittamaan samaan pulpettiin. Tikkalan koulu oli ainoa koko Onkamon kylässä. Pitempimatkalaiset joutuivat asustamaan taloissa lähempänä koulua. - Suurten ikäluokkien aikaan, sotien jälkeen kouluja sitten rakennettiin sellaisiinkin paikkoihin, joissa sen käyttö jäi lyhytaikaiseksi, moitti tuolloista tilannetta Jenny Siitonen.

Kouluun oli pitkä matka. Seitsenvuotiaalle ensiluokkalaiselle liki kymmenen kilometrin koulumatkat olivat raskaita. Lapset olivat jo kouluun tullessaan väsyneitä, Jenny Siitonen muisteli.

Loppu!

Teksti: Tohmajärven - Värtsilän lehti 1982
Toimitus: Aili Nupponen