maanantai 22. joulukuuta 2014

Esko Laasonen: Mieleenjääneitä muistoja lapsuudesta 2

Jatkuu...

Minä olin maatalouskerholainen. Nykyisin sitä sanotaan 4-H kerhoksi. Minulla oli oma kerhopalsta, olisiko ollut noin noin aarin kokoinen. Taisin muuttaa sen paikkaa vuosittain eri paikkaan. Paras paikka oli yhden kapaleen päässä siinä oikealla mäen alla, kun mennään vähän matkaa Viehkanpäähän päin. Siinä kasvoi porkkanaa, punajuurta, lanttua, hernettä, sokerijuurikasta, josta tehtiin sota-aikana siirappia, sikuria, josta tehtiin kahvinkorviketta, kuivattamalla sitä ensin uunissa ruskeaksi ja jauhalla sitten kahvimyllyssä jauhoksi.

Meillä kasvatettiin myös pellavaa, joka otettiin maasta juurineen ja liotettiin lammessa jonkin aikaa. Sitten pellavat levitettiin nurmelle kuivumaan. Kuivat pellavat loukutettiin ja lipsuttiin saunalla. Sen jälkeen ne olivat valmiita kehrättäviksi. Perunajauhotkin tehtiin kotona, kun kaupasta ei saanut. Minä tein perunajauhomyllyn koivupöllistä sahatusta kahdesta kiekosta, joiden ympärille laitoin nauloilla reikiä täyteen hakkaamani peltilevyn.- Siihen ohkasesta riu'usta akseli ja kampi toiseen päähän ja kone oli valmis. Pitihän siihen tietysti rakentaa runkokin, joka oli yläosasta suppilomainen, mihin pestyt perunat laitettiin. Sitten kone vain jonkin saavin päälle, jossa oli vettä. Kammesta veivaamalla perunat hienonivat niinkuin porkkanat raastinraudalla. Perunasta irtoava tärkkelys painui astian pohjalle, josta se oli helppo kerätä talteen. Nykyihminen ei voi kuvitella, kuinka muutaman perunajauhokilon takia piti silloin tehdä niin paljon työtä, kun nyt saa muutamalla eurolla ostaa kaupasta.

Kasvimaan laittotalkoot Tikkalan Yrjö Martikaisessa.


Onkamon miehiä ajamassa puita Onkamon asemalle.


Muistaakseni kahtena kesänä sota-aikana meillä kasvatettiin tupakkaa. Kun kaupasta sai vain tietyn määrän tupakkakupongilla tupakkaa, se ei monellekaan tupakkamiehelle riittänyt, vaan ostettiin lisäksi kotona kasvatettua, tai kasvatettiin itse. Meidän tupakkamaa oli siinä ensimmäisenä aitanpäädyssä kaivolle päin. Siinä oli voimakasta multaa, kun siihen kaadettiin likavesiä ja saattoipa joku miesväestä käydä iltahämärissä laskemassa "laulellen vesiä". Meillä kasvoi kahta eri tupakkalajiketta, joista muistan vain toisen nimen ja se oli Virginia. Tupakat kuivatettiin runkoineen ulkoilmassa. Meillä olivat muistaakseni tuvan vintillä pyykkinaruilla riippumassa. Muutamina vuosina tällainen kotimainen tupakka maksoi uskomattoman paljon. Tosin menekki loippui nopeasti, kun tupakkaa rupesi saamaan kaupoista vapaasti. Tätä kessua sanottiin "nurkantakaseksi" sen kasvupaikan mukaan.

Olimme kerran Anna-Liisan kanssa hiihtelemässä lammen jäällä. Lampeen laskevien ja lammesta lähtevän ojan suut olivat koko talven sulia. Meille juolahti mieleen kilpailla siitä, kumpi uskaltaa mennä lähemmäksi sulan reunaa. Minä tuon kisan voitin, mutta putosin jään pettäessä veteen, josta Anna-Liisa sai vedettyä minut ylös. Vaatteet kastuivat ja vilukin tuli. Pahinta kuitenkin oli se, kun emme uskaltaneet mennä sisälle, vaan kylmään saunaan. Siellä riisutuista vaatteista vaatteista yritimme puristella liikoja vesiä pois. Täytyihän asia sisälle mentyä tunnustaa, eikä siitä muistaakseni suurempia toruja tullut.

Vaikka Anna-Liisan kanssa olimme asioista useimmiten samaa mieltä, tuli kuitenkin joskus erimielisyyttä ja tuntuu, kuin minä olisin ollut se häviäjä puoli. Tosin Anna-Liisalla oli konstit, kun hän rupesi jäämään alakynteen, hän puri minua silloin käsivarteen. Minulla olikin niitä hampaanjälkiä käsivarressa silloin tällöin.

Jatkuu...

Teksti: Esko Laasonen










tiistai 9. joulukuuta 2014

Esko Laasonen: Muistoja lapsuudesta I

Laasosen talo Onkamon Säkäniemessä. Tämä EI OLE Eskon koti.


Meidän (Laasosen talon) peräkammarissa asui Aino täti, joka oli Mikko Hirvosen sisko, ja oli jäänyt 'perintönä' talokaupoissa asumaan meille. Hän oli Herran Kansan uskon tunnustajia. Meitä lapsia ihmetytti monesti, kun hänelle tuli uskonsisaria käymään kylässä, niin hän pesi niiltä jalat. Myöhemmin asiaa ajateltuani tuli mieleen, että olivatkohan kaikki vieraat tosi uskovia, vai kävivätkö he kylässä vain jalkojenpesun takia? Tämä uskonlahko pyhittää lauantain ja heidän pääpaikka Suomessa on Pyhäselässä (nyk. Joensuu) toimiva Iltarauha, joka on suosittu vanhuksien viimeinen koti.

Vanhimpia muistikuvia Aino tädistä on, kun yritin myydä hänelle risuista tekemääni pientä pinoa, enkä saanut kauppoja syntymään. Peräkamarissa ei ollut uunia, vaan siellä oli pieni kamina, jolla huone pysyi lämpimänä ja samalla voi valmistaa ruokaa ja keittää vaikka kahvia. Aino täti keräsi melkein kaikki tarvitsemansa polttopuut metsästä risuina, jotka sitten kantoi kotiin takkavitsalla selässään. Näin tekivät monet mökkikyläläisetkin, eikä silloin meidän metsässä tarvinnut kompastella risuihin niinkuin nykyisin. Minulle oli se puukaupan epäonnistuminen kova pettymys.

Aino tädin huoneessa oli yksi seinä melkein kokonaan tapetoitu vanhoilla sanomalehdillä, jotka oli kiinnitetty seinään taikinatiinusta otetulla taikinalla. Tällaista tapettia on Nymanin talossa Tohmajärven museossa. Kävin museossa remontin aikaan ja ajattelin, että saisivat jättää sen tapetin purkamatta. Niin oli tehtykin.

Eräs lapsuusmuisto on myös jäänyt jostain syystä mieleeni koko elämäni ajaksi. Olimme lähdössä Vihiin talvella. Olin saanut ensimmäiset sukseni muistaakseni joululahjaksi ja olin tietysti harjoitellut hiihtoa kovasti. Olin saanut päähäni, että minä menenkin hiihtämällä Vihiin toisten perästä, enkä suostutteluista huolimatta antanut periksi. Kun isä vetäisi ohjaksista hevosen juoksuun, jäin heti paljon jälkeen. Isä oli pysäyttänyt hevosen Laiturimäen päälle ja odotteli siinä minun tuloa. Olihan se myönnettävä, että en pääse samaa vauhtia hevosen mukana, vaan minun oli noustava rekeen.

Pikkupojasta lähtien on minulla olllut ajatus tienata omaa rahaa. Varmaankin ensimmäisiä itse tienaamiani kolikoita oli, kun naapurissamme Heikkisessä oli joku savottalainen, joka tarvitsi apua tahkon pyörittämisessä. ja minähän olin vapaaehtoinen.

Ainakin kahtena vuotena tilasin joulukortteja Arvi A. Karistolta, muistaakseni osoitteesta Muroleen kanava. Kiertelin sitten ennen joulua kylällä myymässä näitä kortteja. Säkäniemen tienkin kuljin perille asti, käyden melkein jokaisessa talossa.

Risto Tannisen talo Onkamossa. Oikealla Oskari Hirvonen, vieressä Eero Manninen. 

Naapurimme Oskari ja Emma Hirvonen olivat pyhäkoulun opettajia ja mekin Anna Liisan ja Railin kanssa kävimme pyhäkoulua. Koulu oli sunnuntaina. Koulukirjoina oli katekismus ja virsikirja, joista annettiin läksy, joka oli osattava ulkoa. Minä en ainaa kiireiltäni joutanut lukemaan, että olisin osannut ne ulkoa. Opettajalle meni jokainen lukemaan läksynsä. Minä kun en aina ollut varma osaamisestani, menin opettajan viereen seisomaan, että näin opettajan kädessä auki olevan kirjan ja voin siitä tarvittaessa luntata. Toivottavasti tämä rike on minulle jo anteeksi annettu. Pyhäkoulua kävimme niin kauan kunnes menimme rippikouluun.

Talvisota alkoi syksyllä 1939. Meillekin tuotiin siirtolaisia sodan jaloista, Pekka Jokiniemen perhe Salmista. Murre oli meistä lapsista outoa, eikä kaikkia sanoja ymmärretty. Pekka itse oli joutunut menemään lehmien mukana eri teitä, eikä hänestä kuulunut mitään sinä aikana, kun perhe oli meillä. Se perhe, joka tuli meille, oli ensi kertaa junalla matkustamassa ja emäntä ihmettelikin, kuinka pitkälle junarataa oli oikein tehty ja vieläkö se jatkuu täältäkin eteenpäin?

Sota-aika kun oli, olivat lasten leikitkin sotaisia. Minä tein puusta itselleni pyssyn. Maalasin piipun mustaksi ja valoin lyijystä liipasimen ja iskurin, niin että sillä pystyi ampumaan kaupasta saatavia nallipyssyn nalleja. Aitan katolle tein lumesta ilmavalvontatornin. Siellä sitten päivystin mahdollisia ilmahyökkäyksiä odotellen lakana korvissa ja oma tekemä pyssy kädessä.

Jatkuu...

Teksti: Esko Laasonen

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää adventin aikaa!
                          Aili-mummo

tiistai 2. joulukuuta 2014

Opettaja Jenny Siitonen 2

Jatkuu...

Sota-aika oli raskasta

Varsinkin talvisota oli hirvittävää aikaa maalaiskylissä, kertoo opettaja Jenny Siitonen. 
- Mihinkään ei oltu varauduttu. Miehet olivat rintamalla, koulu lakkautettuna sotilaiden ja evakkojen asuinpaikkana. Koulun ainoana vakinaisena asukkaana opettaja Siitonen joutui vastaamaan talosta, myös auttamaan sukulaisia tai muita sodan jaloista pakenevia ihmisiä. Jenny oli ollut mukana myös paikallisessa lottatoiminnassa.

Jatkosodan aikana oli moniin asioihin ehditty varautua. Opettaja oli kylällä henkilö, joka joutui suorittamaan elintarvikkeiden ja mm. eläinten rehujen pakko-ottoa. Jenny Siitonen sanoo tunteneensa vaikeimmiksi kokemuksikseen saapumisensa taloon vaatimaan tarvikkeita siirtolaisten hätään.

Koulunkäyntiäkin aloiteltiin monin paikoin tavallisissa taloissa. Sodan jälkeen väkiluku lisääntyi siirtolaisten ansiosta ja myös lapsia tuli lisää kouluhin. Jenny Siitonen ihmettelee sodan jälkeistä kehitystä valtavaksi, mutta ei osaa antaa oikein sille selitystä. Nykypäivän ihmiset eivät uskoisi, millaista elämä on joskus ollut, eivätkä osaa antaa hyvinvoinnilleen tarpeeksi arvoa.


Tikkalan vanha koulu, joka paloi vuonna 2004.


Jenny Siitosen nykypäivä

Kuusikymmentäluvun alussa opettajia muutettiin muualle pienistä kyläkouluista. Ennen kolmiopettajainen Tikkalan koulukin muutettiin tilapäisesti kaksiopettajaiseksi. Alakoulunopettaja Siitonen joutui parin kuukauden täydennyskurssille ja hänelle annettiin kolmas luokka. Itse hän luonnehtii tilannetta hätiköidyksi. Hänen mielestään kolmen luokan opettamisessa yksi luokka jää pakostakin sivuun.Se on oppilaille turhauttavaa ja opettajalle tavattoman raskasta. Silloin tehtiin vielä kuusipäiväistä työviikkoa ja lauantai-iltana tunsi pystyvänsä erkanemaan koulutyöstä.

Jenny Siitonen jäi eläkkeelle 1963. Omien sanojensa mukaan hän olisi halunnut jatkaa vielä jäljellä olleet vuodet, jos koulu olisi muutettu kolmiopettajaiseksi niin kuin sittemmin tapahtuikin.

Jenny Siitonen vietti eläkepäiviään Joensuussa. Huolimatta yli kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan hän oli virkeä: liikkui paljon, talvella jalan ja kesällä pyörällä. Pyöräilyä hän sanoo leikkisästi "vilmaamiseksi".

Raamattu- ja lähetyspiirit olivat lähellä sydäntä. Laulukuorossakin hän oli vielä lähes kahdeksankymmentävuotiaana. Ystävien ja sukulaisten tapaamiset ja heistä huolenpito täyttivät sekä arjet että pyhät. Sairaudet eivät olleet pahemmin opettaja Siitosta vaivanneet ja mieli oli tasapainoinen, ulospäin suuntautuva. Kuten olettaa saattaakin ihmisestä, joka on omistanut elämäntyönsä ympäriströlleen.

Paljon oppilaita ja pitkät koulumatkat

Ennen sotia ja niiden jälkeenkin kouluja oli harvassa ja oppilasmäärät suuria. Oli aikoja, jolloin kolmekin oppilasta jouduttiin sijoittamaan samaan pulpettiin. Tikkalan koulu oli ainoa koko Onkamon kylässä. Pitempimatkalaiset joutuivat asustamaan taloissa lähempänä koulua. - Suurten ikäluokkien aikaan, sotien jälkeen kouluja sitten rakennettiin sellaisiinkin paikkoihin, joissa sen käyttö jäi lyhytaikaiseksi, moitti tuolloista tilannetta Jenny Siitonen.

Kouluun oli pitkä matka. Seitsenvuotiaalle ensiluokkalaiselle liki kymmenen kilometrin koulumatkat olivat raskaita. Lapset olivat jo kouluun tullessaan väsyneitä, Jenny Siitonen muisteli.

Loppu!

Teksti: Tohmajärven - Värtsilän lehti 1982
Toimitus: Aili Nupponen

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Opettaja Jenny Siitonen 1.

Opettaja Jenny Siitonen lottapuvussa keskellä. Takana Tikkalan Kassantalo, myöhemmin Seurojentalo.

Jenny Siitonen: "Hyvä oli elää kyläläisten keskuudessa"

Kansakoulunopettaja Jenny Siitonen ehti toimia runsaat kolmekymmentäseitsemän vuotta samalla paikkakunnalla ja vieläpä samalla koululla. Pitkä työpäivä alakoulun opettajana. Ensimmäiset oppilaat lähestyvät itsekin eläkeikää. Lukuisat ovat ne ensiluokkalaiset, jotka Jenny Siitonen saatteli sivistyksen alkutaipaleelle. Opetti lukemaan kirjaimet, laskemaan numerot ja omaksumaan tärkeimmät käyttäytymisen säännöt tuleville yhteiskunnan vastuuhenkilöille.

Hyvä muisto Jenny Siitoselle jäi oppilaistaan ja työtovereistaan, joihin hän vieläkin eläkepäivillään piti yhteyttä. - Kun ei itse tahdo riitaa, niin eivät kanssaihmisetkään sitä halua, hän vakuutti.

Ammatinvalinta

Kansakoulunopettajan ammatin Jenny Siitonen kertoi valinneensa sattuman kautta. Hän oli syntynyt Sortavalan maalaiskunnassa kymmenlapsiseen perheeseen. Oli selvää, että johonkin olisi lähdettävä ammattia hankkimaan. Ensin Jenny ajatteli seurata isonsiskon esimerkkiä ja pyrkiä sairaanhoitoalalle. Hänelle sanottiin jo heti alkuun, ettei niin pieni ja hentoinen ihminen jaksaisi siinä ammatissa. Ystävät opastivat pyrkimään Suistamon seminaariin, ja sinne Jenny pääsikin kahden vuoden mittaiselle kurssille, josta valmistui alakoulunopettajaksi 1925.Tikkalan koululla oli paikka avoinna ja samana vuonna Jenny Siitonen pestautui Tohmajärvelle. Koulu oli tuolloin remontissa ja opetustyö päästiin aloittamaan vasta seuraavan vuoden alusta.

Ainoastaan kerran Jenny Siitonen oli harkinnutkaan vaihtaa työpaikkaa. Silloin olisi ollut mahdollisuus mennä Uukuniemelle, lähemmäs omia sukulaisia. Hanke kuitenkin kariutui, koska vaihtokaupan toinen osapuoli kauhistui täkäläisiä suurtia oppilasmääriä.

Äiti-opettaja

Jenny Siitonen muisteli lämmöllä kanssakäymistään kyläläisten kanssa. - Elämä oli tuolloin paljon alkeellisempaa. Opettaja joutui ottamaan osaa kyläläisten iloihin ja suruihin. Yhteisymmärrys oppilaiden vanhempien kanssa hoidettiin molemmin puolin. Matkat oli tehtävä polkupyörällä, suksella tai jalan.

Usein oppilas tullessaan ensimmäiselle luokalle, oli ollut niin vähän tekemisissä ikäistensä kanssa että hänen maailmankäsityksensä supistui omaan pihapiiriin. Tullessaan kouluun oppilas oli arka  ja opettajasta tuli äiti. Usein hädän tullen oppilas puhuttelikin opettajaa äidiksi. Kerran tuli tarkastaja käymään koululla ja lapset olivat tyypillisesti siinä ympärillä ja joku oli sylissäkin. Tarkastaja naureskeli, ettei täällä ainakaan pelätä opettajaa, muistelee Jenny Siitonen.

Vähitellen hän sanoo huomanneensa, miten paljon oppilasta auttoi, kun hän tuli käymään koulussa ennen varsinaista koulunkäyntiä; oleminen kuunteluoppilaana isomman sisaruksen tai naapurin kanssa poisti usein kouluun kohdistuneet pelot.

Olosuhteet parantuneet

Oppilaiden vaatetus ja muu hyvinvointi parani vuosikymmenien aikana. Suurien ja köyhien perheiden lapsille annettiin melko pitkään vaateapua ja alkuaikoina myös ruokaa kunnan puolesta. Kaikkein ikävimpänä muistona Jenny Siitonen piti epätasa-arvoisuutta oppilaiden kesken. - Oli surkeaa katsoa, kun toiset oppilaat saivat syödä ja toiset eivät. Leivänkannikka ja maitopullo, siinä monen koululaisen eväät työpäivää varten.

Jatkuu...

Lähde / teksti: Tohmajärven- Värtsilän lehti 1982.
Toimitus: Aili Nupponen.

perjantai 21. marraskuuta 2014

♥ Onnellista viikonloppua ♥



VAROMUSSANOJA

e)

Noitia on joka noronen,
Velhoja joka veräjä,
Joka aita arpojia,
Joka tiehyt tietäjiä,
Vaan en huoline hätäillä,
En varsin varannekana;
Keritsen kiveltä villat, 
Katkon karvat kalliolta,
Somerolta jouhet suoron,
Teen tuosta varahamosen,
Jonka alla yöt asunen,
Päivät päällä teutaroinen,
Ett' ei noita kyllin söisi,
Velho viljalta vitaisi.

Kun ei tuosta kyllin liene,
Kytken kyitä kymmenkunnan, 
Satuloin sa'an matoja,
Sivullani siirtymähän,
Lasken karhun kahlehista,
Suen suitsista lähetän,
Eessäni samoamahan,
Jälissäni juoksemahan,
Syömähän kylän kiroja,
Katehia kaatamahan,
Noitia joka norolta,
Velhoja joka vesiltä,
Joka tieltä tietäjiä,
Katehia kaikin paikoin.


- SUOMEN KANSAN MUINAISIA LOITSURUNOJA -

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista viikonloppua!
                        Aili-mummo

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Entisajan tiet, majatalot ja posti 5

Jatkuu...

Majatalon velvollisuudet

Paitsi kyyditystä tuli majatalon tarjota asiakkailleen tarpeellinen ravinto ja yösija paikkakunnan tason mukaan.Yleensä taloissa oli huone tai kaksi varattuna matkustavaisille. Majataloja on ollut erikseen sekä kesää että talvea varten riippuen teiden sijainnista niiden varrella.

Hollikyyditysjärjestelmä tuli yleisesti käyttöön vuosina 1788-1790, koska tuolloin vallinneen sotatilan johdosta sotilashenkilöiden kulkeminen ei sallinut viivytyksiä. Hollikyydityksessä olivat pitäjän muutkin talot velvollisia kustantamaan miehen ja hevosen ajopeleineen vuoroviikoin hollinajoa varten. Mikäli talon piti kuljettaa postia tai vankeja tahi isännällä oli luottamustoimia, hän oli vapaa hollinajosta. Hollia tuli taloa kohti vuodessa 2-3 viikkoa, ja siitä sai palkaksi ruistynnyrin (Saloheimo 1980).

Kerrotaan että 1830-luvulla Tohmajärven pitäjän vankeinkuljetuksesta huolehti Hernevaaran Marttila (nro 42), Tahvo ja Antti Simosen tila Hernevaaralla ja Kiviojan Mikkola (nro 44), isäntänä Juhani Lintunen (Saloheimo 1980).

Tohmajärvellä ja Pälkjärvellä oltiin luopumassa hollikyydityksestä jo ennen Suomen sotaa. Vuonna 1845 siirryttiin Tohmajärvellä kyydityksessä urakkajärjestelmään. Tällöin sai yksityishenkilö kyyditykset urakkapalkkaa vastaan kolmen vuoden ajaksi. Lautamies Matti Hukka sekä talollinen Antti Hukka hoitivat Tikkalan kyyditykset palkkanaan 80 hopearuplaa vuosi. Postia kuljetti yksi hevonen ja matkustavaisia varten oli kaksi hevosta. Vuonna 1865 kuljettivat Tikkalan kestikievarit 424 kyytiä, keskimäärin 35 kyytiä kuukaudessa yhteensä kahdeksalla hevosella (juvonen 1990). 

Majataloisssa piti olla paikkaunnan tason mukaiset vuodevaatteet, ruoka, olut, kynttilät ja hevosen rehut. Majataloilla oli myös anniskeluoikeudet (Juvonen 1990). 

Kurolan vanha talo Perivaarassa sota-aikana.


Miten posti kulki entisaikaan

Postinkulku oli hyvin sattumanvaraista. Sitä tarvitsi enimmäkseen vain virkamieskunta, jonka tarpeita hoiti pääasiassa kihlakunnanposti. Sekin tehtävä oli talonpoikien hoidettava vuoron perään, kiiretapauksissa ensimmäinen hevosenomistaja joutui suorittamaan kuljetuksen. Kirkon postia kuljettivat lukkarit. Tavallinen rahvas ei paljon postia tarvinnut, sillä lehtiä eikä kirjepostia tullut. Myöhemmin rautatien aikakaudella posti kulki junassa kankaisissa postisäkeissä (Juvonen 1990).

Aluksi, kun postin kotiinkantoa ei ollut järjestetty, postia jakoi postineiti huutopostina Tikkalan asemalla. Posti haettiin yleensä kauppareissun yhteydessä tahi ystävällinen naapuri toi sen taloon.

Maakunnan ensimmäinen postikonttori oli perustettu Liperiin, mutta kun kruununvouti Wallenius muutti vuonna 1771 Tohmajärvelle, muutti hän myös postikonttorin paikan Kemieen Postilan tilalle. Sitä hoiti Postilan omistaja, postimestari Gråsten. Yleensä uutiset olivat viikkoja vanhoja, kun ne tavoittivat lukijansa. Lehtiä tilattiin vain varakkaisiin säätyläisperheisiin, joilla oli varaa ja aikaa lukea niitä (Juvonen 1990). 

Sata vuotta sitten tuskin Onkamoon ja Tikkalaan tilattiin montakaan lehteä. 1900-luvun alkupuolella on tullut Tikkalan Antti Manniselle ainakin yksi maatalouden ammattilehti, Pellervo, joka vuonna 2000 juhli sataa ilmestymisvuottaan.

Tiettömien taipaleiden takana kyyditys voitiin hoitaa myös ratsulla. Kuva Alapihan Simosesta.

Loppu!
Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004. Koonnut Aili Nupponen.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Entisajan tiet, majatalot ja posti 4.

Jatkuu...

Tikkalan tielautakunta osoitti myös valituskirjeen Kostamon tielautakunnan osakasten kokoukselle. Sen oli kirjoittanut Lahnalammen isäntä Janne Simonen.

     "Kun meitä muutamia Tikkalan tielautakunnan alueelle kuuluvia Koirvaaran-Perivaaran-Riihiahon tien osakkaita vaaditaan ja pakotetaanvielä tekemään Kostamon tietä, vaikka näitä molempia tielautakuntia ja niille kuuluvia eri tientekoja jakaessa 20 p:nä elokuuta 1928 nimenomaan sovittiin niin, että Tikkalan tielautakunnan alueella olevat kaikki rautatien itäisellä puolen olevat kylätiet kuuluvat Tikkalan tielautakunnan piiriin ja rautatien läntisen puolen tiet kuuluvat Kostamon tielautakunnan piiriin. Siis rautatie rajana, joten molemmat kyläosat tekee ja kunnossapitää itse kukin omat tiensä. Niin ja kun näiden kokousten päätöksistä ei ole kukaan valittana maaherraan, joten päätökset on katsottava lainvoiman voittaneiksi."
     "Me allekirjoittaneet anomme kunnioittaen Kostamon tielautakunnan osakasten kokouksen 2/11 1930 asiasta keskusteleman ja päättämän kiireellisenä kysymyksenä niin, että Tikkalan tielautakunnan alueelle kuuluvat tieosakkaat ei tarvitse tehdä entisiä palstojaan Kostamon tiellä. Ja että kokous antaisi Kostamon tielautakunnalle varoituksen ja paheksumislausunnon naapurien välisen tielautakunnan sopimuksen rikkomisesta ja muutamista valituksista huolimatta Kostamon yleisen kauttakulkutien aikanaan hyvään ajokuntoon tekemisen laiminlyömisestä."
      "Huomauttaen vielä, että me allekirjoittaneet emme sovinnolla suostu tekemään Kostamon alueelle kuuluvaa ajotietä, vaan kaikin laillisin keinoin tulemme jyrkästi vastustamaan niitä tientekomaksuja, mitä mahdollisesti tultanee meiltä ulosottoteitse perimään. Toivoen siis kertakaikkiaan suosiollista päätöstänne meitä kohtaan asiassa ilman enempää meitä muutamia - ylenmäärin vieraan tien tekemisellä rasittamatta."

"Tohmajärven Onkamossa 30 p. lokakuuta 1930.
Tikkalan tieosakkaiden kokouksessa hyväksyttynä
Onkamon lainajyvästön puolesta                                                  Janne Simonen

Talollinen   N:o   2    Salomo Manninen                       N:o    2  Ed. Manninen
-"-               N:o 41    Anna Riikonen                            N:o 49   J.   Holopainen
-"-               N:o 44    K. Massinen                                N:o   9   J.   Kinnunen
-"-               N:o   2    K. Massinen                                N:o   9   W. Korhonen " 
-"-               N:o 41    S. Kontkanen 
 

Mv Oskari Juvonen (1883-1969), Koirivaarantien 'pomo'.


Nähtävästi valitus tuottikin tulosta, sillä osakasten luettelossa ei näy enää rautatien itäpuolella olevia taloja yksikköluettelossa. Tohmajärven kunnalle tehtiin esitys, että Kostamon kylätie tulisi kunnan hoitoon sillä perusteella, että tietä käyttävät myös rääkkyläläiset junalle ja kaupoille mennessään. Asia jätettiin Teuvoi Hietalan ajettavaksi. Anottiin samalla myös kunnalta rahaa tien perusparannukseen, muutoin työt hoidettaisiin talkoilla.

Talkoot järjestettiin 27/6 1931. Taloille jaettiin omat tiepalstat tieyksikköluettelon mukaan. Jaon toimittivat Teuvo Hietala ja "herrastuomari" Pekka Malinen Kaurilasta.Tästä Malisen vierailusta tuli tiekunnalle kuluja 142 mk, joka sisälsi kahden päivän palkan ja matkat junalla.

21/1 1931 kunta teki päätöksen ettei se ota tietä hoitoonsa. Asiasta valitettiin lääniin Teuvo Hietalan toimiessa asiamiehenä. Lääni hylkäsi valituksen.

Vihdoin syyskuussa 1933 pidetyssä kokouksessa kunta lupasi ottaa erinäisillä ehdoilla hopitoonsa Kostamon tien kolmen vuoden ajaksi. Tästä kiitollisena pantiin Kostamon tie hyvään kuntoon. Myös muista jäljelle jäävistä teistä vastasivat asukkaat itse: onkamolaiset Onkamon tiestä ja kostamolaiset ns. Ketveleen tiestä (nykyisin Ohvanan tiestä) Pyhäselän rajaan asti. Kostamon lammin takana asuvat huolehtivat sen puolen teistä.

Vuonna 1937 heinäkuussa siirtyi Kostamon tie kunnanvaltuuston päätöksellä kunnan hoidettavaksi. Tästä syystä Kostamon tielautakunta päätettiin lakkauttaa.
Mv Salomo Manninen vaimonsa Ainan ja lapsenlapsensa Rauhan kanssa.


Tilinpitäjänä toiminut kaupanhoitaja Antti Sormunen esitti tilit, jotka hyväksyttiin. Tuolloin oli tielautakunnan osakasten tilillä rahaa 910 mk 20 p. Se päätettiin palauttaa tieosakkaille tieyksiköiden jaon mukaan ja summaksi tuli 26 p / tieyksikkö. Valtakirja annettiin Antti Sormuselle jotta hän voisi nostaa rahat Tikkalan osuuskassasta.

Myöhemmin siirtyi Kostamon tie valtion hoidettavaksi. Koirivaaran tien kunta otti ns. kunnantieksi, mutta 1960-luvulla se tuli taas yksityistieksi, jota se on yhä vuonna 2004.

Mainittakoon että Tikkala-Viesimotietä suunniteltiin rakennettavaksi 1930-luvun alkupuolella, joilloin tielinjakin oli jo määrätty. Tielinja kulki hieman eri reittiä kuin nykyinen Viesimontie, joka rakennettiin 1980-luvulla yksityistienä. Valtio otti tien hoitoonsa 1987.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Entisajan tiet, majatalot ja posti 3.

Jatkuu...

Tikkalan-Onkamon teistä 1900-luvulla

Kostamontien tieosakasluettelo vuodelta 1905 on säilynyt näihin päiviin asti. Mukana on myös Tikkalan kylän taloja rautatien itäpuolelta: nimismies Gydén, Hämäläisen perilliset, Manniset Antti ja Salomo, Elias Rautiainen ja E. Manninen. Koko tien pituudeksi on merkitty 6768 metriä. Vanhin pöytäkirja Suur-Onkamon ja Säkäniemen kylätieosakkaiden kokouksesta on 20.8.1928. Kyseisessä kokouksessa puheenjohtajana toimi Lahnalammin Janne Simonen ja pöytäkirjanpitäjänä Teuvo Hietala. Tässä kokouksessa perustettiin aluksi kaksi tiehoitokuntaa: Onkamon-Kostamon-Säkäniemen ja Kirtsinniemen-Ertonniemen-Hason tiehoitokunnat.

Kokouksessa päätettiin tehdä Säkäniementie Suur-Onkamon kylätiestä Juho Laasosen taloon asti. Kirtsinniementie rakennettaisiin Säkäniementiestä kansakoululle. Ertonniementie tehtäisiin Säkäniementiestä Hason risteykseen saakka eli Niilo Nenosen talon kohdalle.

Kyläpoliisi Teuvo Hietala virka-asussaan.


Perustettiin Onkamon-Kostamon tiekunta, jonka varsinaisiksi jäseniksi tulivat Antti Kuronen, Matti Lampio (pj) ja Simo Rautiainen. Tämä tie rakennettiin Tikkalan asemalta Rääkkylän rajaan asti ja Onkamon asemalta Kostamon Aapeli Kurosen talon kohdalle sekä Matti Lampion talosta Pyhäselän rajaan asti. Tiet päätettiin samalla yksiköidä. Pöytäkirja on hyväksytty muutoksilla, että tieosa Säkäniemi-Onkamon risteys-Sortavala-Joensuun maantielle saakka tulee hoitaa yhteisesti ja samoin Kostamon tiestä Pyhäselän rajaan asti eikä Lampion talosta. 

Seuraavana vuonna päätettiin Juho Hirvosen talossa pidetyssä kokouksessa erottaa Onkamon ja Kostamon tiekunnat toisistaan. Mikäli talo joutuisi rakentamaan tierumpuja tai kaivamaan raviojia huomioitaisiin tämä tien pituudessa kyseisen talon kohdalla.

Julius Hietala ja Lamminpään Mikko Kuronenvalittivat Kuopion läänin maaherralle Kostamon tiekunnan heille määräämistä tieyksiköistä. Tiekunta oli yksimielinen, että tieyksiköt oli määrätty heille oikein. Hietalan tilalla sijaitsi myllylaitos ja lisäksi raamisaha, josta syystä tilan tienkäyttö katsottiin paljon normaalia suuremmaksi. Kuronen halusi päästä kokonaan eroon tieyksiköistään, sillä hänen mielestään hänellä ei ollut mitään hyötyä Kostamon tiestä. Tämän johdosta jouduttiin antamaan maaherralle lisäselvityksiä. Mikko Kurosen valitus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, vaan hän valitti edelleen korkeimpaan oikeuteen. Sen sijaan Hietalan valitus ei mennyt hukkaan, vaan hänen tilansa tieyksiköitä alennettiin  melkein puoleen eli 439 yksikköön. Valituskulut tuli korvata hänelle tiekunnan varoista.

Julius Hietalan 60v. päiviltä. JH seisoon rouvansa kanssa talonsa rappusilla 1932.


Myös Juho Hirvosen perilliset ja leski Anna Hirvonen valittivat tilansa tieyksiköistä. He katsoivat, että heille oli määrätty jo osuuksia kolmeen tiehen eivätkä he katsoneet käyttävänsä Kostamon tietä. Myös tämä valitus tuotti läänissä tuloksia, mutta Kostamon tien tiekunta oli asiasta toista mieltä. 

Jatkuu...

Teksti Aili Nupponen.

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut: Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino (2004).


torstai 30. lokakuuta 2014

Entisajan tiet, majatalot ja posti 2.

Jatkuu!

Maanteitä rakennettiin hätäaputöillä, kun kriisiaikoina oli pakko keksiä ihmisille työtä, jotta he voisivat hankkia itselleen ruokaa. Näitä joutuivat tekemään lähinnä tilattomat, joilla ei ollut toimeentuloa omasta maastaan. Yleisten maanteiden aurauksesta huolehtivat samoin talolliset. Vuonna 1850 Onkamossa aurasi teitä Heikki Hämäläinen (tila nro 16) sekä herastuomari Jaakko Simosen leski Hernevaaralta (vanha nro 30) ja Gabriel Martikainen (nro 35). Heille maksettiin vuosittainen urakkapalkka (Juvonen 1990).

Joka vuosi pidettiin maanteille tiekatselmus, jossa kävi ilmi tien kunto ja tarvittavat korjaustoimenpiteet. Jokaisella maanomistajalla oli hoidettavanaan tieosuus, jonka kunnosta hänen oli huolehdittava. Kylätiet ja niiden rakentaminen oli kokonaan tilojen vastuulla, jossa yksi tilallinen oli määrätty työnvalvojaksi. Hänen piti huolehtia siitä, että kaikki talot tekivät tien rakentamisesta ja hoidosta oman osuutensa. Kuulin isältäni Oskari Juvoselta, että hän joutui valvomaan Koirivaaran tien rakentamista.
Laasosen talo Onkamon Säkäniemellä.

Siltavoudit joutuivat huolehtimaan jokia ylittävistä silloista. Aluksi nämäkin olivat pelkkiä kapulasiltoja. Kiviarkkusiltoja Tohmajärvellä oli vain muutamia, ja siltojen yhteisvastuuhoidosta luovuttiinkin pian. Vuodesta 1863 lähtien siltatyöt annettiin urakalla tehtäväksi  ja yhteisillä pitäjän varoilla kustannettavaksi. Sitä ennen onkamolaiset huolehtivat Elinjoen, Haapajoen ja Rauvanjoen silloista. 

Joitakin talollisia jopa syytettiin käräjillä tietöiden laiminlyönnistä. Vuonna 1954 manasi siltavouti Gröhn käräjiin kymmenkunta Onkamon isäntää Kemien-Hammaslahden tienteon välttelemisestä. Asianomaiset puolustivat itseään sillä, että lapset toivat viestikapulan ilmoittamatta sen tarkoitusta. Syy laiminlyöntiin oli hyvin ymmärrettävä: monet katsoivat ettei heille ollut mitään hyötyä koko tien tekemisestä, kun muitakin paljon tärkeämpiä töitä olisi tehtävänä. Kun sitten Gabriel Walleniuksen virka-aika koitti, pani hän vauhtia koko Pohjois-Karjalan tiestön kehitykseen (Juvonen 1990).

Kun kyyditys laajeni, oli välttämätöntä hankkia nimismiehelle apulaiseksi kyytirättäri tai siltavouti. Kylissä taas oli ruotumiehiä, Onkamossa oli vuonna 1765 Pekka Niiranen ja vuonna 1773 Antti Simonen. Maaherran asetuksen mukaan majatalojen tuli sijaita puolentoista peninkulman välein. Jokaisella majatalolla oli 2-3 varataloa, joiden oli pakko tarpeen tullen tehdä matkustavaisten kyydityksiä (Saloheimo 1980).

Vesitse oli kesällä hyvä matkustaa. Tässä matkustetaan perämoottorilla.


Onkamojärvellä on ollut liikenteellistä merkitystä vielä 1800-luvulla, mutta sitä pitkin ei päästy kirkkoon (Juvonen 1990). Perivaarasta ja Riihiahosta käytioin kirkossa Kiihtelysvaarassa, jonne tuli yli yli 10 kilometriä lyhyempi matka kuin Tohmajärvelle. Sen sijaan Jouhkolasta, Akkalasta, Järventauksesta sekä Peijonniemeltä käsin käytiin kesällä kirkossa suurilla kirkkoveneillä, joista joitakin joutui onnettomuuteenkin ja ihmisiä hukkui runsain joukoin. Onkamon Sintsistä käsin mentiin kirkkoon Oravilahden kautta Rääkkylään.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen
Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Onkamo-Tikkala: Entisajan tiet, majatalot ja posti 1.

Tiestön kehitys


Satoja vuosia sitten lähes ainoina kulkuväylinä olivat vesitiet, jotka olivat käyttökelpoisia ympäri vuoden. Näitä pitkin levisi myös asutus Savosta Karjalaan, kun paikkakunnan (Tohmajärvi) entiset ortodoksiasukkaat olivat paenneet uskonvainoja ja pakkoverotusta suureen Venäjän maahan Ruptuurisodan (1556-58) jälkeen. Myöhemmin tulivat teiksi ratsu-, erä- ja karjapolut. Talvella hevospelillä kuljettiin talviteitä pitkin, jotka jäällä virtapaikoissa olivat viitoitettuja niin sanottuja viehkateitä. Talvitiet oikaisivat matkantekoa suoraan metsiä ja viljelysmaita pitkin. Onkamon Kannakselta Heikki Kurosen talon tienoilta lähti talvitie, joka jatkui Vuosalmen yli jäätienä Liperin puolelle saakka. Tämä tie oli varsin petollinen, sillä Pyhäselän ja Jänisselän seuduilla oli kovia virtapaikkoja salmien kohdalla.


Jussi ja Iida Simonen hevosajelulla lastensa kanssa.

Perivaarasta kulki talvitie lähes nykyistä Viesimontien linjaa pitkin Tikkalaan, samoin Riihiahosta kulki talvitie Tikkalaan Lahnalammin suon kautta. Tikkalasta oli Särkijärven yli ainakin kolme viehkoitettua tietä Onkamon ja Kostamon kylille. Näistä yksi viehkatie erkani jäällä Hietalan myllylle.Erkki Lampio kertoo haastattelussaan, että vielä hänen isänsä aikaan oli Kostamosta kuljettava ratsupolkua Tikkalaan. Sama tilanne lienee ollut muillakin Onkamon kylillä.

Kesällä kylätiet kulkivat yleensä tilojen rajoja pitkin. Ne olivat siitäkin syystä hyvin mutkaisia. Peltojen kohdilla oli usein kujoset: kiviraunio oli tien molemmin puolin ja pisteaita oli raunion päällä. Tiet kulkivat jokaisen talon pihan kautta karjapihojen läpi. Pauli Laasonen kertoi muistavansa että kun vielä 1950-luvulla käytiin Säkäniemeltä kärripelissä Perivaaralla mummolassa, oli sillä matkalla avattava ja suljettava 34 porttia tai veräjää. Voi ymmärtää, että matkanteko oli hidasta. Talviteitä pitkin matka oli noin puolet lyhyempi.

Ensimmäinen jonkinlainen "maantie" kulki Onkamon kannasta pitkin Nivaan ja Rääkkylään. Tämä oli 1700-luvun pääväylä. Kannaksella oli Hukkalan tilalla (nyk. Eero Hyvärisellä) kestikievari eli majatalo, jota piti vuodesta 1773 lähtien isäntä Tahvo Simonen ja myöhemmin Martti Simonen. Tämä tuli käyttöön maaherra Ramsayn virka-aikana (Saloheimo 1980). Majataloissa yöpyivät pääasiassa kruunun virkamiehet. Muutoinkin yöpyjällä piti olla viranomaisen antama matkapassi, sillä kyydityksen sai antaa vain matkapassin omistajalle.

Tikkalaan menevä tie Särkijärvellä. Kuva Museovirasto.


Tuon ajan tiet olivat mutkikkaita, koska ne polveilivat monien kylien kautta. Kestikievaritaloilla tuli olla käytössään useita hevosia. Lisäksi varataloissa piti järjestää miehiä ja hevosia kyytejä varten. Saman reitin saattoi kuski joutua ajamaan kolmekin kertaa päivässä.

Uusi maantie rakennettiin 1800-luvun vaihteessa, jolloin se kulki Tikkalan pääkylän (nykyisen Särkilahdentien) ja Hernevaaran kautta Honkavaaralle ja siitä edelleen Joensuuhun. Tällöin kestikievarina toimi Halola (vanha n:ro 1) Yrjö Halosen ollessa isäntänä. Vuonna 1809 majatalo siirtyi Tikkalan tilalle (vanha numero 29), jota isännöi Juho Riikonen. Nykyisin paikka on Eino Monosen perillisten omistuksessa. Myöhemmin v. 1863 kestikievari siirtyi numerolle 2, Yrjölään Niilo Haloselle. 1850-luvulla kestikievari oli numerolla 41 (uusi), jota hoitivat Juhani Riikosen perilliset. Reservitalot olivat Onkamossa nro 23 ja Tikkalan Halosella, numerolla 1 (Juvonen 1990).

Jatkuu...

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yliopistopaino 2004.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein kaunista talven alkua!
                           Aili-mummo

lauantai 18. lokakuuta 2014

♥ Avunpyyntö ♥



JUOHTOMATKOILLA
                A.

Mistäpä anon apua
Tuekseni, turvakseni
Tätä neittä naitaessa,
Miestä vie'essä vihille,
Katehen kaehtimatta,
Pahan suovan sortamatta?
Tuoltapa anon apua,
Tuolta hoivoa hotaisen:
Luusormi sorasta nouse,
Teräsleuka liettehestä,
Nouse neito lähtehestä,
Helma hieno hettehestä,
Sinisukka suon sopesta;
Jos et itse jouakkana,
Työnnä pystyin piioistasi,
Paras palkkalaisistasi,
Peitoksi tämän perehen,
Tämän kansan katteheksi!
Kave eukko Luonnotar,
Kave kultainen korea,
Lähe tietä neuvomahan,
Ratoa ojentamahan,
Minne neittä naitetahan,
Morsianta juohetahan!
Tiet on auki auvetkohon,
Raa'at rikki riutukohon,
Hako vastahan tulevi,
Sekin syrjähän syseä,
Mennä suuren, mennä pienen,
Kulkea vähäväkisen!

Kun ei tuosta kyllin liene,
Tuolta mä anon apua,
Taatoltani taivahasta,
Maamoltani maaemästä,
Jolta aina armot käyvät,
Avut tuttavat tulevat.
Tule taatto taivosesta,
Maammoseni maaemästä,
Tätä neittä naittamahan,
Miestä viemähän vihille,
Katehia kaatamahan,
Vastuksia voittamahan!


- SUOMEN KANSAN LOITSURUNO -
 ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toivotan kaikille oikein hyvää & kaunista viikonloppua!
                     Aili-mummo


lauantai 11. lokakuuta 2014

Aleksis Kivi



IKÄVYYS

      Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
Kuin syksy-iltanen autiol maall?
      Turha vaiva täällä,
      Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman, turha!

     En taivasta 
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo.
     Osani vain olkoon
     Tietämisen tuskast pois,
Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.

     No ystävät!
Teilt' kerranpa viimeisen pyydän,
Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
     Tuonen-tupa tehkäät
     Poijan tämän asunnoks;
Hän kätköhön mullan astuu.

     Mun hautani
Nyt kaivakaat halavain suojaan
Ja peitol mustal se peittäkäät taas,
     Sitten ainiaaksi
     Kartanostain poistukaat;
Mä rauhassa maata tahdon.

     Ja kumpua
Ei haudallein kohotko koskaan,
Vaan multakedoksi kamartukoon,
     Ettei kenkään tiedä
     Että lepokammioin
On halavan himmeän alla.


- ALEKSIS KIVI -

Toivotan kaikille oikein hyvää viikonloppua!
                  Aili-mummo


tiistai 7. lokakuuta 2014

Esko Laasosen kertomuksia 1.

Venevalkama Onkamolla kesällä 2014.

Tavaroiden katoamiset ja ihmeelliset löytymiset

Olin kauniina kevättalven päivänä Kiteeltä käsin pilkillä Särkijärvellä hiihtäen. Kokeilin monesta paikasta etsiä hyvää kalapaikkaa. Aurinko paistoi ja kairatessa tuli hiki. Riisuin pilkkihaalarin yläosan päältä niin että se jäi roikkumaan vyötäisiltä alaspäin. Ison lenkin tehtyäni lähdin saaliin kanssa ajelemaan Kiteelle. Perillä huomasin lompakon kadonneeksi. Arvasin heti, että se oli pudonnut haalarin rintataskusta jäälle. Oli vielä valoisaa, joten lähdin takaisin etsimään jäältä. Erehdyin arvailuissani ja läksin kiertämään reittiäni vastapäivään, sillä lompakko oli pudonnut alkumatkasta, kun riisuin hallarin päältä. Lompakko ei näkynyt etemmäksi hangella, koska aurinko oli lämmittänyt mustaa niin paljon, että se oli syvällä lumen sisässä.

Monissa ulkoilupuseroissa on rintatasku hyvin matala, eikä niihin pitäisi laittaa muuta kuin kädet korkeintaan. Kerran oli Juhan porukka Onkamossa ja Kiteelle lähtiessä kävin kaivamassa vähän perunoita pellosta, vaikka oli jo aika hämärä. Kiteelle tultuani huomasin, ettei lomapakko ole taskussa. Soitin Juhalle, joka kävi taskulampun kanssa katsomassa pellosta, eikä löytänyt. Olin jo aikeissa mennä pankkiin kuolettamaan pankkikorttia, kun Juha sen kuitenkin löysi mullan seasta.

Olimme Rauhan kanssa ajelemassa pohjoisessa. Kävimme joulupukkiakin tervehtimässä joulumaassa. Tulimme sitten Rovaniemelle, jossa Rauha huomasi lompakkonsa kadonneeksi. Epäilimme sen pudonneen joulumaahan ja soitimmekin sinne. Oli liikkeiden sulkemisaika, eikä kassalle ainakaan kukaan ollut sitä tuonut, eikä muutenkaan missään näkynyt. Menimme aamulla kaupan avaamisaikaan takaisin sinne ja etsimme kaikista niistä paikoista, missä olimme liikkuneet. Siellä oli suuri esittelypöytä, joka oli täynnä erilaisia lompakoita. Yhtäkkiä lompakkokasassa sattui silmään vähän paksumpi lompakko ja ihme, siinähän se oli. Varmaankin moni asiakas kerkesi katsella lompakoita, mutta ei huomannut sitä. Lompakossa on paljon muutakin arvokasta kuin rahaa. Siinä on pankki-, ajo- y.m kortteja joiden katoamisesta voi tulla suuriakin vahinkoja.

Kerran olimme Joensuussa asuessamme käymässä Onkamossa. Naisväki pesi pyykkiä saunalla ja minä virittelin pyykkinaruja pihamaalle. Anja antoi jostain syystä sormuksensa minulle sisään vietäväksi. Laitoin ne paidan taskuun ja unohdin sinne. Kaivosta oli vesi vähissä ja se loppuikin kesken pyykinpesun. Minä laskuduin kaivoon ja lapioin sieltä monta ämpärillistä hiekkaa, jotka ukki nosti ylös. Kaivoon tuli nopeasti vettä lisää ja pyykinpesu pääsi jatkumaan. Anja kyseli sitten sormuksistaan, eikä niitä ollut taskunpohjalla kuin yksi. Toinen oli johonkin tipahtanut. Ensiksi kävin kaivosta etsimässä  tuloksetta. Sitten seulottiin kaivosta nostetut hiekat moneen kertaan ja pihanurmikko monen hengen kanssa, eikä löytynyt. Pihamaalla seistessämme ukki arveli lähtevänsä aamulla Joensuuhun kihlamarkkinoille. Ukki kokeili miltä näyttää sormus heinikossa ja pudotti oman sormuksensa maahan. Näkyihän se, mutta vieressä näkyi myös Anjan sormus. Uskomatonta!

Liipin Taunon (Simosen) kanssa oravanmetsällä ollessamme ammuimme hyvästi näkyvät oravat pienoiskiväärillä, ettei nahkaan tulisi monta reikää. Minulla oli pienoiskivääri ja Taunolla haulikko. Tauno ampui edellisen oravan pienoiskiväärillä ja antoi minulle kiväärin ammuttuaan oravan. Kun minun vuoro tuli ampua, kiväärissä ei ollutkaan lukkoa. Lukko oli jostain syystä pudonnut, mutta mihin? Seuloimme lunta käsin ja suksien kanssa ison alan, mutta mistään (ei) löytynyt. Hiihdimme edellisen oravan ampumispaikkaan ladunvarret tutkien tutkien tuloksetta. Sitten huomasin lumessa lukon kokoisen reiän ja siellähän se oli. Lukko ei lähde irti tavallisesti ennenkuin sen vetää auki ja vetää sitten liipasimesta. Tauno otti heti rahapussin esille ja antoi minulle omasta mielestäni ison rahan, ettei minulta hyvä tuuri katoaisi.

Teksti: Esko Willenpoika Laasonen

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kansanperinnettä!

Kyntäjän lepohetki. Kuva: Aulis Juvonen.


HEVOSEN PUOLESTA

B.

Tahvanus hevosten herra, 
Soimen suomija jumala,
Katso minun karjoani,
Ruoki minun ruuniani,
Sanatonna, saamatonna,
Viatonna, vilmitönnä.

Kun katsoit katoksen alla,
Varoit alla varjoleuan,
Niin katso katottomassa,
Varo varvikkosalossa,
Havuisilla vuotehilla,
Risuisilla pääaloilla,
Ett' ei karva katkeaisi,
Puolikan' ei pois tulisi,
Ylitse tahon Jumalan,
Päitse auvon autuahan!
Jospa karva katkeaisi,
Puolikana pois tulisi,
Kohta kahta kaipoaisin,
Kolmea kovin kysyisin.


- SUOMEN KANSAN MUINAISIA LOITSURUNOJA -

TOIVOTAN KAIKILLE LUKIJOILLENI OIKEIN HYVÄÄ KEKRIÄ JA MIKONPÄIVÄÄ!
                                   Aili-mummo