keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Onkamon ja Kiihtelysvaaran Juvoset IV.

Juvolan vanha talo, tuvan puoli pääty, jossa asuimme...


Oskari akottuu

Äitini, Niina Simontytär Kontkanen (1918-1974) tuli apulaiseksi Juvolan taloon syksyllä 1938, jossa emännyyttä hoiti isännän sisar, Miina Juvonen (1880-1967). Vuoden kuluttua Oskari ja Niina kävivät Tohmajärven pappilassa Kirkkoniemessä, missä otettiin kuulutukset. Ennen sitä Niina oli vaihtanut ortodoksiuskon luterilaiseen, isäntä oli asiassa tiukkapipoinen. Perheenlisäyskin oli aluillaan, sillä tammikuussa 1940 syntyi keskosena esikoispoika, joka muutamia tunteja elettyään kuoli. 

Talon nuoriemäntä oli 35 vuotta aviomiestään nuorempi, saattaa arvata että asiasta seurasi vaikeuksia...

Sotatalvena 1942 syntyi vanhin tytär, Aili. Vaikka Oskari ei paljon arvostanutkaan naisia ja tyttöjä, oli hän hyvillään tyttären syntymästä. Karkkia, suklaata ja appelsiineja hän osti aina kauppareissulla käydessään kaikille lapsille kotiintuomisiksi.

Talon perijä, Mikko Oskari, syntyi perunannostoaikaan syksyllä 1945. Talon muu väki oli vieraiden kanssa nostamassa perunoita, vain pikku Aili sai seurata vieressä veljen syntymisen ihmettä. Lapsen isä lähti hakemaan hevosella kätilöä, joka kuitenkaan ei kerinnyt hätiin. Pikkusiskon syntyessä jouluyönä 1946 ehti kätilö Kuronenkin paikalle.

Kaisa Liisa Juvonen (os. Kauppinen) 1850-1936.


Juvolassa oli tapana lapset heti töihin, kun he kynnelle kykenivät. Muistan että ensimmäinen 'työ' johon minua opastettiin, oli viljan tähkien keräily ruispellolta toisten leikatessa sirpillä ruista. Ikää lienee ollut noin 2½-3 vuotta. Sen perästä naisille kuului käsiharavalla haravointi, ja minäkin sain sen oppia muutamaa vuotta myöhemmin. Kaikki heinäpellon reunat piti 'laidata', eli kun heinät oli viikatteella ensin pientarilta kaadettu, ne piti haravalla siirtää pellon puolelle. Samoin kivien ja heinäseipäiden juuret otettiin käsiharavalla. Tarkkaa ja vanhakantaista puuhaa, ei siinä heinät paljon lisääntyneet.

Lypsämäänkin opettelin joskus 3-4 vuotiaana käsin omaan sankoon. Sattui olemaan yksi vihainen lehmä, Neito nimeltään, joka hyökkäsi päälleni aina kun menin karja-aitaukseen.

Lapsia kuritettiin ruumiillisesti, kuri oli kova, eikä pakoon juoksusta ollut apua. Kuritusvälineenä oi joko vitsa, remeli tai tukistaminen. Lisäksi äiti käytti pimeässä karsinassa (kellarissa) istuttamista.

Kun olin 7v. jouduin lastenlikaksi, ja sitä 'työtä' tein kahden talon lapsille ainakin kesäaikaan. Muutoinhan naiset eivät olisi päässeet heinäpellolle ulkotöihin tai lehmien hoitoon. 

Kun olin kuusivuotias 1948, tuli Miina-täti umpisokeaksi (kerroin siitä edellisessä luvussa).Sitä ennen täti opetti minut neulomaan sukkia ja lapasia, jotka opinkin nopeasti. Täti itse neuloi jatkuvasti vielä sokeanakin, ja miesten pitkävartisia sukkia riitti ainakin tädin kuolemaan asti. Täti tekikin sukkien kavennukset ja levennykset ulkomuistista, mutta joskus kun silmukka putosi puikolta, ei hän sitä löytänyt. Minun piti etsiä kadonnut silmukka puikolle.

Äiti neuloi kinnasneulalla miehille kintaita, mutta ei sitäkään taitoa opettanut tyttärilleen. Äiti karstasi ja kehräsi myös lampaanvillat, mutta ei yrittänytkään opettaa sitä minulle tai toisille lapsilleen. Sukkalankaa saatiin silloin jo tilattua kehräämöistä, kun oli ensin lähettänyt lampaanvillat kehräämöön. Pellavaa ja hamppuakin  vielä pienenä ollessani kasvatettiin, mutta 1950-luvulla näistä perinnetöistä luovuttiin. Siirryttiin tehdastekoisiin vaatteisiin ja kenkiin.

Muutaman suutarin muistan käyneen Juvolassa, hän teki lapikkaita koko talon tarpeiksi useiksi vuosiksi. Suutari oli Makkonen Kostamosta.

Äiti keitti siansuolista maasaippuaa, jolla pestiin pyykkiä, ja käytettiin sitä saunassakin. 1950-luvulla sai mäntysuopaa ja pyykkisaippuaa jo kaupasta. Lipeäkivi oli entisaikaan se pesuaine, jota käytettiin valkopyykkiä keitettäessä. Mutta jo viiskymmentäluvun lopulla kaupasta sai ostaa pyykkipulvereita, Valoa ja mitä muita niitä nyt olikaan. 1959 isä osti pulsaattoripesukoneen Mainion, jolla pesin talon pyykit äidin lähdettyä.

Niina Juvonen (os. Kontkanen) 1918-1974, ja lapset.


Avioero

Seitsemäntoista vuden myrskyisän ja työntäyteisen avioliiton jälkeen äitini Niina karisti Juvolan pölyt jaloistaan kesällä 1956. Sinä päivänä muistan itkeneeni katkerasti; sitten kovetin luontoni ja päätin että tästä selvitään.

Oskari oli tuolloin jo 73v, sokea täti häntä kolme vuotta vanhempi, renki-Arvi oli 40 ja me lapset 14, 10 ja 9 vuotta.

Juvolassa alkoi uusi aika, maitoa ruvettiin lähettämään meijeriin, äiti oli maidot separoinut kermaksi, ja kirnunnut ne voiksi. Karjanhoito jäi meidän tyttöjen huoleksi, lehmiä laidunnettiin tuolloin Liipinsalolla kolmen kilometrin päässä. Lehmät vietiin polkupyörän kanssa Liippiin suureen metsäaitaukseen, josta ne iltapuolella käytiin hakemassa kotiin lypsylle. Yön ajaksi lehmät vietiin 'opottaan', josta oli lyhyt matka hakea lehmät karjapihaan  (käsin-) lypsylle. Jouduin lypsämään minua viisi vuotta nuoremman pikkusiskon kanssa 11 lehmän karjan, vain yksi lehmä oli niin tiukkalypsyinen, että se jouduttiin myymään.

Juvolan karjaa haetaan pellosta iltalypsylle 1963.


Syksyllä 1956 renki löysi itselleen naisen, jolla oli kaksi poikaa mukanaan. He hoitivat porukassa karjan sen syksyn ajan. Menin samana syksynä rippikouluun Kirkkoniemeen polkupyörällä, ja vilustuin kotiintulomatkalla niin pahoin, että sain keuhkokuumeen. Makasin kotona pari viikkoa, mutta sitten täti patisti minut lääkäriin. Hän passitti minut kunnansairaalaan. Parannuttuani renki muutti perheineen Rääkkylään.

Sisareni ja veljeni kävivät koulua Riihiahossa. Äidin lähdettyä jouduimme käymään Joensuussa sisarusteni kanssa ostamassa vaatteita lapsille ja itselleni. Isä sai yhden kirjeen äidin lähdettyä sosiaalijohtajalta, jossa hän epuutteli niin nuorilla tettämästä raskasta ruumillista töitä. Kirjeessä puhuttiin lastensuojelusta. Vastasin sosiaalijohtajalle ja kysäisin: "Mitähän se 'vanhusten suojelu' sitten mahtoi tarkoittaa?" Siihen kysymykseen en ole vastausta saanut koskaan.

Isä Oskari piti pikakurssin vanhimmalle tyttärelleen karjanhoidossa. Tämän jälkeen hoidin karjan vain pikkusiskon avustaessa lypsytyötä. Hevoset (2 kpl) hoiti Oskari. Ensimmäisenä syksynä navetan vesijohto jäätyi, kun sianteurastaja piti karjakeittiön ulko-ovea auki. Sen jälkeen jouduin vielä kuljettamaan karjalle vedenkin vinttikaivosta.

Mikko Maurinpoika Nupponen (1963-1992) ja Nalle-koira.


Uusi talo, uusi aika

Kesä 1962 oli vuosisadan sateisin ja kylmin. Juvolassa ruvettiin rakentamaan uutta asuinrakennusta, koska entinen oli läpilahonnut. Kovilla pakkasilla lämmitettiin suuri tuvan kiviuuni tulikuumaksi, mutta aamulla se oli niin kylmä, että henki huurusi ja tiskivesi oli lattialla korvossa jääriitteessä. Uusi talo tehtiin laudasta sahanpurueristein ja sitä oli rakentamassa kaksi kirvesmiestä. Talossa on kolme huonetta, iso tupakeittiö ja taloustilat.

Miinalle ja Oskarille muutto entisestä kodista oli vaikeaa. Vihdoin syksyllä pakkasten tultua vanhukset pakotettuina muuttivat uuteen asuntoon. Siinä oli keskuslämmitys, viemäri ja sisävessa ja tietenkin sähköt. Muutenkin siirryttiin uuteen aikaan, kun kotiin saatiin jääkaappi, pakastin ja mustavalkotelevisio. Oskari oli kovasti iloinen  televisiosta, hän katsoi lähetystä niin kauan kuin sitä riitti.

Keväällä 1963 Matti Punttila kävi Helsingin Yliopiston suomenkielenlaitokselta haastattelemassa isää. Nauhoitausta kertyi yli kuusi tuntia, sitten isä väsyi ja lopetti. Olihan mies jo lähes 80v. Näista haastatteluista voi todeta, että Oskarilla oli tarkka näkömuisti. Osa näistä haastatteluista on julkaistu Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön julkaisemassa kirjassa, jonka on koonnut Hannele Forsberg; kirjan nimi on Pohjois-karjalaisia murrenäytteitä. MInulle itselleni ja koko kylälle näistä nauhoituksista  oli  hyötyä kylähistoriikkia Tikkalan neljä vuosisataa (1993) ja perinnekirjaani, Havutar, hyvä emäntä (2004), tehtäessä. Havuttaressa on lähes kaikki nauhoitukset tekstinä Oskarin haastateluista.

Miina Juvonen (1880-1967) joskus 1900-luvun alussa.

1963 oli merkkivuosi monessa suhteessa. Avioiduin helmikuussa naapurin pojan, Mauri Nupposen kanssa. Poikamme Mikko syntyi jo saman keväänä. Veljeni oli mennyt jo 17v. armeijaan syksyllä 1962. Karjakoksi oli siirtynyt nuorempi sisareni. Minä muutin Nuppolaan juhannuksena -63, mutta palasin Juvolaan sisareni lähdettyä opiskelemaan.

Sukupolvi vaihtuu

Huhtikuussa 1967 pidettiin Juvolassa kaksoishäät, kun sisareni ja veljeni vihittiin Lankisen sisarusten kanssa. Hääjuhlat tanssiaisineen pidettiin Tikkalan Kassantalolla, missä sain kunnian olla emäntä yhdessä Anja Nupposen kanssa.

Juvolaan jäivät asumaan uusi emäntä Eeva miehensä Mikon kanssa, sekä vanhaisäntä Oskari. Itse olin hakeutunut töihin Pielisjärvelle kesällä 1966, josta seuraavana kesänä palasin Nuppolaan vanhan Janne-isännän kuoltua. Miina-täti oli jo viety useiden halvauksien ja muiden sairauksien pahennuttua Pyhäselän Iltarauhaan, missä hän marraskuussa 1967 kuoli 87-vuotiaana. Vastuu Juvolan hoidosta oli jäänyt  perillisille lähes vuosikymmentä aikaisemmin.

Oskari pääsi isoisäksi lähes 80-vuotiaana. Hän näki vielä poikani Petrin syntymän marraskuussa -67. Poikamme oli ukin kuollessa vasta 1v 3kk vanha, joten hänellä ei ole muistoja ukista. Poikamme muistuttaa ulkonäöltään ukkiaan Oskaria...

Oskari kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan leukemiaan 1.3.1969 Pohjois-Karjalan keskussairaalassa. Ikää hänellä oli 85½ vuotta, isä ja täti olivat sisarussarjansa vanhimmat henkilöt.

Oskarin kävi siunaamassa haudan lepoon Anna-sisaren tyttärenpoika, Risto Jääskeläinen, jonka tunnemme metropoliitta Ambrosiuksena. Tuolloin hän oli luterilainen nuori teologian maisteri, joka oli saanut pappisvihkimyksen. 

Maanviljelys loppui Juvolasta 1970-luvun alussa, jolloin peltoja ahkerasti paketoitiin.  Mikko siirtyi urakoimaan hirsirakennuksia, pääasiassa kesämökkejä ja hirsitaloja höylähirrestä. Hän teki tätä työtä pitkälle 1990-luvulle yhdessä vaimonsa kanssa. Silloin hän joutui luopumaan työstään selkäsairauden takia. 

Lähteet: Suur-Liperin ja Kiteen Juvoset (2002), toim. Aili Nupponen
Havutar, hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen (2004)

Teksti: Aili Nupponen
~~~~~

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää alkanutta viikkoa!
                         Aili-Mummo

4 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa! Moni asia oli tuttua, vaikka itse vietinkin elämäni kyläkauppiaan tyttärenä. Kuljin kuitenkin isän kanssa paljon tiloilla, paras ystäväni oli ison tilan tytär ja kesät vietin usein Keuruulla äitini kotitilalla.

    Muistan kaikki siansuolimakkarat, sianpääsyltyt, heinätyöt, jossa lapset olivat kevyemmissä hommissa jo minun aikanani.

    Eniten kolahti tuo Oskarin ja ninan suuri ikäero. Tarkkaa vuotta en nyt muista, mutta suunnilleen sama oli ikäero isäni äidillä Amandalla Kustaaseen, vanhaan leskeen, jolla oli jo ennen isääni 7 lasta. Se avioliitto ei ollut mummolleni helppo. Ja jälkipolville se aiheutti suurta vieraannusta kun minunkin serkkuni olivat minua yli 30 vuotta vanhempia. Tuskin tunsin. Vasta muutamia vuosia ennen isän kuolemaa sain tutustua yhteenä kunnolla.

    Oi noita aikoja! Ei ollut helppoa lastenkaan osa.

    Mukavaa viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Leena!

      Aika sarkastista ja vaikeaa tarinaa tässä kerron, mutta säädyllisyyden vuoksi paljon jätin kertomatta, se olisi ollut kunnianloukkaus äitiäni kohtaan!;/

      Tässä olisi hyvät romaaninainekset, mutta en taida olla romaanikirjailija, ja toiseksi aihe ei etäänny, vaikka miten ponnitaisin!

      Totta on että 35 vuotta ikäeroa on hirmuisen suuri, mutta se toimi Oonalla ja Shaplinilla;)))

      Entisaikaan ei ollut harvinaista, että sisaruksilla oli monen vuosikymmene ikäero, eräillä serkuillani taisi olla 35 vuotta. Ei ollut mummosi osa helppo, luin hänestä, kerroit Amandasta hyvin elävästi. Minusta hän oli hieno ihminen...

      Ei tosiaan ollut helppoa olla lapsi, minä sain kuritusta kolmelta ihmiseltä. Ja vielä piti pelastaa isä, koti ja muut ihmiset joutumasta yhteiskunnan hoiviin. Onneksi niitä nuorempia sisaruksia ei piiskattu yhtä paljon kuin minua, vanhinta.

      Samoin sinulle, Leena-IhaNainen!<3333

      Poista
  2. Oli Vakavaa kertomusta.

    Tuttua elämää myös minulle.

    Paljon saa viedä hautaan mukanaan
    siitä kohtelusta, mitä lapsuudessa
    on saatu vain arvet ovat jäljellä.

    Onneksi nyt ei kukaan moiti eikä komenna
    minnekään, vaan saa elää rauhassa, eikö vain!

    ♥ terveisin H



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herne, juuri näin, ei enää tarvitse kärsiä kurituksesta, mutta nyt pitää elämä 'kurista' huolen..;)

      Parasta haudata ikävät muistot itsensä mukana, ei niitä tarvitse enää muille jakaa rasitukseksi!

      Terveisiä sinulle Jöötanmaalle!<3333

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi ♥