sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Muuan pitämätön muistopuhe

Simo Matinpoika Kontkasen vaimo Elli (takana vasemmalla), tyttärineen; oikealla Aune Kontkanen.
AUNE KETTUNEN O.S. KONTKANEN IN MEMORIAM


Puoliso, mummo, isomummo, sisar, täti, ja maatilan emäntä. Kaikkea tätä hän oli: puoliso Armaalle, joka rakkaudella kaipaa häntä. Äiti kahdelle tyttärelleen, jotka surevat poismennyttä. Mummo lapsenlapsilleen ja isomummo heidän jälkeläisilleen.


Aune oli juhannusmorsian. Jollakin tavoin muistan vielä ne juhannushäät, kun yhdessä äitini Niinan ja sisarusteni Mikon ja Eevan kanssa kesällä 1947 olimme niissä mukana. Kaikki oli silloin kesäisen kaunista sekä luonto ympärillä että Kettulan tupa ja talo Jakokoskella. 


Kettulassa asui paljon väkeä: appivanhemmat, Armaan Sulo-veli vaimoineen ja Hirvosen Pirkko, joka oli minun ikäiseni. Olin tuolloin viisivuotias.


Kettulassa oli aina siistiä, kammarissa oli hohtavan puhtaat pitsilakanat vierasvuoteissa. Katossa oli jo silloin sähkövalaisin, jollaista ei minun kotonani ollut. Huomasin myös, että sopu vallitsi tässä talossa. Kaikki työt tehtiin yhdessä yhteistuumin. Myöhemmin rakennettiin Jalon perheelle oma koti läheisyyteen,
jossa myös kävimme ihmettelemässä ulkomaan tuomisia; Jalo oli ammatiltaan laivakokki.


Kettulan vieraskirjaan riipustelin tyttösenä runoja. Sitten äidin ja isän erottua 1956 yhteydet Kettusiin ja muihin äidin sukulaisiin katkesivat vuosikymmeniksi, kunnes ne viisi vuotta ennen Aune-tädin kuolemaa hänen aloitteestaan  elvytettiin ja uudistettiin. Viimeisten vuosien aikana täti kävi meillä kotona kaksi kertaa tuoden tuliaisiksi omien käsiensä tuotteita, kudonnaisia ja tyynyliinoja, joiden kuviot hän oli itse tehnyt ja sommitellut.


Aune-täti huolehti perheestään ja sukulaisistaan, erityisesti Irja-siskostaan. Hänellä oli vanhva sukuside: me olemme yhtä!


79 vuotta on pitkä aika elää ja kypsyä. Elää yli puoli vuosisataa yhteistä elämää aviopuolison ja lasten kanssa. Kypsyä hiljaa osaansa, luovuttaa sairaudelle, hyvästellä rakkaansa iäisyysmatkaa varten.


"Se on viisautta", sanotaan ortodoksisessa kirkkolaulussa. Aune-tädillä oli viisautta, monenlaista. Hän valmistautui muuttoon taivaan kotiin.


Meille sukulaisille jäi Aune-tädistä valoisa ja kaunis muisto. Hän eli elämänsä periaatteidensa mukaan ahkerana, uskovana talonemäntänä ja perheenäitinä. Hän meni edeltäpäin valmistamaan rakkailleen tilaa toiseen kotiin.


Jumalan kutsua emme voi vastustaa, vaan meidän on seurattava sitä tuonpuoleiseen. Aune-täti sai sairauden raskaiden hoitojen mukana hieman jatkoaikaa valmistautua. Hän oli valmis lähtöönsä, elänyt täyden elämän, jota voimme yhdessä kiitollisuudella muistella. Aune-tädin muistoa siunaten sisarentytär Aili Nupponen.


Ps. Aune Kontkanen, myöhemmin Kettunen (1921-2000). Isä: Simo Matfeinpoika Kontkanen (1882-1946) Tohmajärvi. Äiti: Elisa Simontytär Kontkanen (Liperi 1894-1977 Kiihtelysvaara).


Tämä puhe jäi pitämättä minulta siksi, että tytär pyysi minua pitämään perheen puolesta puheen, jonka tein. Muokkasin puheeni runoksi, jonka muistotilaisuudessa sitten luin, mutta mielestäni se ei muokkautunut luonnikkaasti.

12 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus jälleen. Minulle tuli ihan kyynel silmiin. miksi? siksi kun huomasin yhteläisyyden tätiini. On olemassa ihmisiä jotka ovat enkeleitä keskuudessamme , uskon että tämä Aune-täti oli yksi heistä. Kaunis muistopuhe.

    VastaaPoista
  2. Aikatherine!

    Enkeleilläkin on omat heikkoutensa, mutta niistä ei muistopuheissa puhuta. Aune-täti oli äitini, Niinan, paras sisar, heillä kuulemma synkkasi hyvin yhteen.;) Äidille taas omat sukulaiset olivat tärkeimmät ihmiset maailmassa, miehen suvusta hän viis veisasi.;/

    Oikein hyvää uuden viikon alkua sinulle, ja kiitokset kommentistasi, Aikku.<3

    VastaaPoista
  3. Kaunis muistokirjoitus! Oma tätini tuli mieleen tästä. Hänellä ei ollut kylläkään omaa perhetta, vaan omisti elämänsä tekemällä muille hyvää. Ikävä on häntä!
    Kiitos Aili jälleen ♥

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Minttuli!

    On kaunista kaivata keskuudestamme poistuneita sukulaisiamme.<3
    Oikein hyvää alkanutta viikkoa, MInttuli.<3

    VastaaPoista
  5. Hannele!

    Riippuu paljon siitä, keneltä kysyy.;D

    VastaaPoista
  6. Sinulta sitä tarinaa riittää, ja mikäs sitä on kirjoittaessa omaa muisto kertomuksta läheisistään, jos ei paljon uloskaan voi mennä liki 30 asteen pakkaseen, sääli eläimiä, mutta nekin vain on selvinneet pakkasista, kävin hiihtämässä aurinkoisessa 12 asteen pakkasessa ja näin pellolla mahtavat kahdet uros hirven jäljet, olivat juuri siinä kävelleet, vien metsän reunaan useinkin kuivia leipiä ja muutakin ruokaa mitä jää, monet vuodet on siinä metsässä asustanut korppi pariskunta, milloinkahan saan kuvan niistä-toivotonta.Kirpeitä talvipäiviä T:järvelle.

    VastaaPoista
  7. Pepita, moi!

    Jostain on tempastava näile postauksile palstantäytettä, arvelin, jotta tuo käyttämätön muistopuhe kelepovvaa siihen tarkotukseen;D

    Ainakkii mehänelävät pärjevvää hyvin pakkasessa, jos suavat vuan ruokoo.;)

    Ja nuo hirvet käypi syömässä mehissä puuntaimii, joten myöhän se kustannettaan sekkii hirviin laijuntaminen.

    Tuo 12 pakkasastetta on parraimmillaan hyvä siä ulokona.O_O

    Meilä on jo ollut piäle 25 astetta, ja luvassa on jo 30.

    Kunnon pakkassii teilekkii, pepita.<3

    VastaaPoista
  8. Täällä taas kävin, on niin mielenkiitoista lukea
    näitä tosiasioita, ihmisistä jotka ovat olleet
    oikeasti olemassa. Aivan kuin näkisi heidät
    kun täällä lukee.

    Olit kirjoittanut kauniin puheen,
    rakkaalle Tädillesi. On ilo pitää
    sukulaisiin yhteyttä, mutta kaikki
    eivät siihen suostu, sisarustenkaan kesken.
    Se minua monesti murehduttaa.

    En edes Suomenreissulla tapaa kaikkia
    sisaruksiani, heillä on omat kuvionsa,
    eikä se yksipuolinen kiinnostus riitä.

    No, sitä on oppinut osaansa sopeutumaan
    ja iloitsee niistä yhteisitä lapsuuden
    ja nuoruuden vuosista, kun muuta ei suoda,
    en silti ole toivoa menettänyt!


    Kiitos mielenkiintoisesta ja
    ajatuksia herättävistä
    kirjoituksistasi, Aili.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herne-ystävä!

      Olen surullinen siitä, että tämä puhe jäi pitämättä siksi, kun minun oli luettava se serkun perheen puhe. Mutta annoin etusijan heidän puheelleen, ja tein omasta puheestani väkisin runon, jonka sitten esitin. Minusta se ei runo ei ollut ensinkään sellainen, kun tunsin tämän tekstin olevan, mutta...

      Olet oikeassa, Herne: myös sisarukset voivat olla eripuraisia ja kateellisia toisilleen. Ikävää, mutta totta;/

      Toivon hartaasti, että vielä joskus saat hyvän yhteyden sisaruksiisi.

      Oikein ihanaa sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa sinulle, Herne.<3

      Poista
  9. Muistokirjoitukset jäävät välillä kokonaan. Nyt korjasit kuitenkin asian. Surullista on myös sukuriidat tai erot, niitä on paljon.

    Itse kirjoitin äidille vasta vuoden jälkeen ja se jäi lehden konttoriin parempien alle niin että julkaistiin vasta parin vuoden päästä eli sitten kun ihmettelin että olenko väärää uskoa, kun ei sitä julkaista vaikka äiti aina tilasi ko. uskonnollisen lehden ja oli ns uskovainen. Isällehän se oli tärkeä juttu ja ehkä siskolleen.

    VastaaPoista
  10. Minusta muistokirjoituksen voi julaista myös netissä, tämä on eniten luettu juttu tässä blogissani. Ehkä sinäkin voisit niin tehdä, mutta en osaa sanoa...

    Minusta näissä muistojutuissa kannatta muistella kaikkia hyviä ja kauniita asioita, onhan hienoa, että päällimmäiseksi jäävät ne parhaat asiat.

    Kaunista ja ihanaa helmikuuta sinulle, Mustis! ♥♥

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi ♥