maanantai 4. huhtikuuta 2011

Mistä voisi hankkia onnellisen lapsuuden?


Pieni mies ratsastaa puuhevosella...

Äiti katsoi lumoutuneena
lemmikkisilmiä,
isä laski pienenpieniä
sormia ja varpaita:
oli, oli niitä kaikkia
riittävästi.
Pikkuiset varpaat kuin helminauha.
Pikkunyrkki kuin ruusunnuppu.

Kunpa tietäisi
tämä vastasyntynyt,
arvaisi iso mies joskus
maailmanteitä tallatessaan,
miten kaunis
jokainen silmäripsi
miten tärkeä jokainen helmivarvas
miten rakas se pieni nyytti
kerran syntymähetkellä.
Tuskin uskalsivat hengittää
vaalijat
sen ihmeen äärellä,
ettei vaan mitään menisi rikki,
ettei ihme haihtuisi pois
ja jos se vain unta -
ettei se koskaan päättyisi
~~~~

Epävarma jalka
hakee haparoiden
tietään halki ilman,
ikään kuin nikotellen,
töpsähtää lattiaan
ja varpaat leviävät nauruun.
Ja koko pieni vaeltaja
hekottaa naurua,
kokovartalonaurua
kuin elämä vain hauska vitsi.
Naurettavan hauska, 
jota ei tarvitse
edes kertoa,
ei selittää.

Maaria Leinonen teoksessa Lapsuuden pilviniityt (2004)
~~~~~

Nämä runot johdattivat minut jälleen lapsuuteen ja lapsiin.

Oma lapsuuteni on kaukana takanapäin, eikä se ollut onnellinen. Miten taikoa omille lapsille onnellinen lapsuus, jos itselläkään ei ollut sellaista? Jos on vain kipeä ja häpeällinen lapsuus, ilman iloa ja naurua, vihan, riitojen ja rangaistuksien täyttämä elämä. Se on ongelma, johon haluaisin hyvän ratkaisun, ennen kuin on myöhäistä. Omien lasteni lapsuus on myös elettyä elämää, siihenkään en voi enää vaikuttaa. Mutta lastenlasteni lapsuuteen olen voinut osallistua, ja toivottavasti antaa heille onnellisia lapsuusmuistoja.

Minut kasvatettiin samoin kuin lapset tavanomaisesti 1800-luvulla, kovassa kurissa ja 'Herran nuhteessa'. Kirjoitin 'Havuttareen' luvun Nainen ja lapsi entisajan perheessä. Siteeraan siitä luvusta pätkän:
       
"Entisajan lastenkasvatus oli hyvin ankaraa eikä vitsaa ja remeliä säästetty. Muina 
rangaistuskeinoina  käytettiin  pimeässä karsinassa istuttamista, pelottelua pimeällä, ja kummituksilla. Vietiinpä pikkulapsi riiheenkin katsomaan kuollutta isovanhempaansa; muistan sen yhä kammoa tuntien. Lapsen tahto haluttiin murskata jo pienestä pitäen. Tämä oli tärkeää ainakin tyttöjen kohdalla, pitihän hänestä - Lutherin katekismuksen mukaan - hinnalla millä hyvänsä saada kuuliainen ja miehen tahtoon alistuva aviovaimo . Tuloksena tästä kaikesta oli  pelokas lapsi, joka pelkäsi pimeää ja mörköjä. Lapsia hoiti toinen lapsi tai avuttomat vanhukset. Tällä tavoin tulivat Perivaarassa hoidetuiksi jopa kahden talon lapset. Äideillä oli muita töitä, he eivät joutaneet niin vähäarvoiseen työhön kuin lastenhoitoon, leivän hankkiminen oli paljon tärkeämpää. Jo 8v. lapsen katsottiin tekevän työtä huomattavassa määrin. Tähän toi koulunkäynti 'helpotusta', mutta heti koulusta tultua piti vaihtaa työkamppeet päälle ja lähetä taas käskettyihin tehtäviin. Maalla hyvin usein piti tyttöjen hoitaa lypsykarja aamuin illoin koulunkäyntinsä ohella. Myös poikien osa oli armoton. Riihiahossa vielä 1950-luvulla oli köyhän, monilapsisen perheen pojan oltava isän kanssa savotassa tukkimetsässä ainakin puolet kouluajastaan. Poika jäi luokalleen poissaolojensa jo huonon koulumenestyksensä takia useita kertoja. Koulunkäynti katkesi 16v. kuudenteen luokkaan.

Lukeminenkin katsottiin laiskotteluksi, ainoastaan käsillä tehtyä työtä pidettiin oikeana työnä. Koulunkäynnillä kasvatettiin 'herroja', rehellinen työväki ei koulunkäyntiä tarvinnut.

Lapsia annettiin myös ventovieraiden ihmisten mukaan 'pitsettipojiksi' (tekemään pieniä palveluksia ) kuten Kustaa Emmanuel Manninen Mikkelin Hirvensalmelta. Hänestä tuli Tikkalan Mannisten sukuhaaran esi-isä.

Lasten oli opeteltava työntekoon heti kun he 'kynnelle kykenivät'. Työtehtävät kasvoivat voimien karttumisen mukaan, monesti sai ponnistella jopa yli voimiensa. 

Kuitenkin lapset osasivat silloin leikkiä ja jopa rakastaakin vanhempiaan, vaikka he olivat usein tulleet henkisesti invalideiksi. Ihmeen hyvin he silti selvisivät elämässä eteenpäin. Lapsi osaa sopeutua huonoihin olosuhteisiin merkillisen hyvin."

Toivottavasti tällaista elämää ei nykylapset tarvitse kärsiä, mutta ei se poista kasvatustehtävään kelvottomia vanhempia, jotka etenkin juovuspäissään pahoinpitelevät lapsiaan tai jättävät nämä heitteille. Lapsuus on elämän haasteellisinta aikaa, se jättää omat jälkensä jokaiseen aikuiseen.
~~~~
Kävimme entisen näytelmäporukan kanssa katsomassa Rääkkylässä Dario Fon näytelmän, Kaikki vorot eivät tule varkaisiin. Me esitimme sitä v. 1988, ja videokuvasimme sen. Näytelmälaji on farssi, mikä on haasteellinen esitettävä harrastajille, tempo on nopea, johon esityksen katsojat eivät tahdo oikein ehtiä mukaan. Katsoin ennen esitystä kertaalleen videon läpi, ja teksti palautui hyvin mieleeni. Muistin lähes koko esityksen repliikit ulkoa. En tee vertailuja, mutta sanon, ettei minua kyllä yhtään hävetä oma versiomme 'voroista'. Meitä oli Tohmajärveltä mukana kolmella autolla väkeä, ja rääkkyläläisiä ehkä saman verran. Yksi oman porukan esittäjistä on poistunut jo manan majoille, ja yksi on yli 90v, häntä emme pyytäneet katsomaan esitystä.

Olemme taas viikon alussa. Vettä sataa runsaasti, ja lumet alkavat aleta. Viime yönä ei ollut enää pakkasta, joten toivoa on kevään tulosta. Tiet ovat mahdottoman liukkaat ja hyyhmäiset, olkaa ystävät varovaisia kävellessänne, piikkikengät jalkaan!

Oikein keväistä huhtikuuta teille kaikille toivottaa Aili-mummo!

29 kommenttia:

  1. Paljon antoi ajttelemista kirjoituksesi ja paluuta ajatuksissa omaan kovaan lapsuuteen. Olen sota-ajan lapsi, eikä silloin kysytty jaksatko tehdä 10 tuntisia työpäiviä suuren kartanon suuressa puutarhassa. Onneksi vastapainona oli hyvä koti, jossa äiti kaikin tavoin yritti sitten meitä helliä kovan työnteon vastapainoksi.

    VastaaPoista
  2. Sitä onnea ei saa kaupasta, peikko tietää.

    VastaaPoista
  3. Voi Aili-mummo, miten elävästi kerrotkaan, kuin suoraan minunkin lapsuuskokemuksistani. Olin pieni, arka, hiljainen taustalle vetäytyjä. Sisimmässä syvällä häpeän taakka, isättömyys. Ja osittain myös äidittömyyskin, pitihän hänen kiertää maailmalla työssä (karjakko kun oli koulutukseltaan ja ammatiltaan). Isovanhemmat onnekseni pitivät minut ns. "joukon jatkona", ruokaa oli riittävästi mutta syliä kaipasin. Ja hyväksyntää.
    Mutta koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta (Dunderfelt?)! Tai ainakaan yrittää antaa sitä omille lapsilleen. Lapsenlapsista nyt puhumattakaan.

    Meistä "ei niin onnellista lapsuutta" saaneista on kuitenkin kasvanut vahvoja, läheisistämme huolehtivia äitejä. Toisten ihmisten huolten kantajia ja auttajia. Ei paha.
    Maaria Leinosen runo on koskettava, näinhän se on, että omille jaloille on "helmivarpaidenkin" noustava, oma elämä elettävä.
    Toki toivoisi, että nykyisin lapsilla riittäisi rakastavat vanhemmat vielä syntymäilmoitusten ja kastekuvienkin jälkeen. Lapsuushan on ainutkertaista.

    VastaaPoista
  4. Moi Unelma!

    Meille sota-ajan lapsille elämä oli tosi kovaa, kuten itsekin sen muistat.Onneksi sinulla oli rakastava koti ja rakastavat vanhemmat, jotka antoivat lohtua ja iloa elämääsi. Minä raadoin vain kotona maatalossa, missä jokapäiväinen pahoinpitely oli osa elämää. Ainoa, joka ei minua lyönyt, oli tätini, joka sokeutui ollessani 6v.

    Lisänä pahoinpiteleyssä oli vielä kolmas osapuoli, joka terrorisoi talonväkeä ja minua aina humalassa ollessaan. Ja kesken "lapsuuden" jouduin vielä vastuuseen vanhempieni avioerosta, ja heidän taloudestaan ja karjastaan. Joten muistoja kyllä riittää---.

    Jos vain voisin unohtaa - tai sitten kirjoittaa siitä kirjan;(

    Kiitos kommentistasi, Unelma, ja hyvää viikon alkua sinulle<3

    VastaaPoista
  5. Moi Peikko!

    Niinpä, ei taida sellaisia kauppoja olla missään.O_O

    Oikeassa olet, Peikko, sinä tiedät~~

    VastaaPoista
  6. Moi Anja!

    Kovia olet kokenut sinäkin, Anja. Tiedän, että kaltaisesi lapsen ei ollut helppo elää, sinua pilkattiin ja osoiteltiin, niin luulen. Siinä tilanteessa tulee kenestä vain hiljainen syrjään vetäytyvä olento. Onneksi et sentään joutunut lastenkotiin, vaan sait olla sulaistesi luona. Silloin ei lapsia liikoja sylitelty eikä hemmoteltu, eikä siihen ollut monella varojakaan.

    Sitä en ymmärrä, miten sen onnellisen lapsuuden voisi hankkia jälkikäteen, minusta sellainen puhe on täyttä puppua. Ei elämää voi aloittaa uudelleen alusta saakka;(

    Vahvoja olemme olleet, ehkä liiankin vahvoja, voimat on pitänyt monesti pusertaa äärimmilleen, jotta ei olisi särkynyt koko ihminen kovan henkisen ja ruumiillisen paineen alla. Kannamme toisten kuormia, onhan se hyvä asia, vaikka palkaksi saisimme vain pilkkaa ja lyöntejä---.

    Voi olla, että ne paapotut lapset eivät jaksa kasvaa aikuisiksi koskaan. Jotkut meistä sortuvat, vaikka elämä on ollut liiankin helppoa ja ongelmatonta. Mutta ihminen on nero tekemään itse ongelmia itselleen ja läheisilleen.

    Tuo lopputoivotuksesi on ihan oikea. Lisäisin siihen: Toivoisin että avioliitot kestäisivät - ainakin niin kauan kuin lapset kasvavat aikuisiksi.

    Kiitos sinulle, Anja, ajatuksia herättävästä kommentistasi<3

    VastaaPoista
  7. Ihan ensin sanon että runo oli niin ihana luin sen hyvin hitaasti kuin maistellen. Kyllä siinä runossa oli onnellisen lapsuuden ainekset.

    Me mummot olemme syntyneet ( ainakin minä) sodan keskellä, ja senajan normit oli kovat, juuri kuten kerroit. Minä olin vielä orpo ja kasvatti tytär, kuri oli kuin kuritushuoneessa. Tai ei kai ne sielkläkään enää ihmisiä lyö kuin halkoa. Kun se oli niin tavallista niin ei siitä mitään hirveän kamalaa traunaa jäänyt. Opin kunnioittamaan työtä ainakin.

    Omat lapseni sai jo vähän hellempää kasvatusta ja nämä nykyioset lapsen lapset 9 heitä on, heidät on hemmoteltu ylen määrin.En mie tiiä mikä ois parasta, ei tuokaan, kun lapsi joka ei puhetta usko , joutuu kouluvaiheessa jopa sairaala kouluun, näin kävi yhden tuttavan pojalle. Rakkautta se poika kyllä sai mutta jokin petti.. Ei sitä ihminen tiedä lopulta mikä on paras. Minusta se kultainen keskitie. Että puheella ja arestilla pitäisi lapsen oppia kunnioittamaan vanhempia.
    sitä kunnioitusta ei voi ostaa kaupasta, ei, se pitää opettaa.. niinkuin koirat ja kissatkin opetetaan hyville tavoille.. onneksi ei mulla ole pienistä surua, ovat aika hyvin aisoissa. tiedä sitten kun tulevat miehen ikään. mutta enpä ole enää ehkä katsomassa. mistäpä tuon tietää.

    VastaaPoista
  8. Voi Aili-mummo ja te muut saman asian kokeneet! Olemmeko me blogin pitäjät niitä joilla on niin paljon traumoja omasta lapsuudesta, että olemme löytäneet keinon blogin avulla asiaa purkaa. Itse olen kokenut hirveän lapsuuden, vanhemapani, isä tänä kesänä 80v. äiti 75 v. En pysty enää kohtaamaan heitä, he eivät ymmärrä mitä ovat minulle tehneet. Henkistä väkivaltaa, (äitini putosi 3 krs parvekkeelta kun olin 7 vanha, muistan kun veljeni herätti meidät, sisareni ja isämme katsomaan yöllä parvekkeelta, siellä äitini makasi auton vieressä maassa verilammikossa, oli Töölöön sairaalssa melkein 4 v, parsittavana kasaan. Keikahti pyykkiä ripustaessaan yöllä?? kun isäni ei halunut 4ttä lasta perheeseen. Äitini aloitti alkoholin käytön koska kipuja riitti, siitä ne ongelmat alkoivat. Isäni oli ison yrityksen johtoportaassa ja sulki silmät mitä kotona tapahtui.)Äitini syntyperäinen britti osasi olla julma ja vaativa, häntähän piti auttaa, ostaa valiumia Apteeksita salaa isältä, jos ei totellut hän uhkaili kannella isällemme. Teimme orajallisesti kaiken mitä hän pyysi. Ruumillista kuria, julmaa erottelua sisarusten suosimisesta jne pitkä tarina olisi. Ovat yrittäneet sitä minun lapsillenikin, mutta siitä pidin huolta etten omia lapsiani heille antanut hoitoon, pesäeron sain tehtyä hyvissä ajoin. Nyt ovat vaan niin iäkkäitä että ei sitä asiaa enää saa purettua, muuta kuin että elän omaa elämää heistä erillään. Vaikka ovat minua kiusanneet paljon, ovat minun vanhempiani ja tunteita minulla on heitä kohtaan, ovat onneksi hyvässä kunnossa vielä.

    no onneksi minä olen tästä kaikesta selvinnyt, kiitos omalle miehelleni. Minulla on ihana oma perhe. Siskoni on hajalla näistä asioista ja veljeni on ison yrityksen johtajana, käyttäyttyy samalla tavoin itsekkäästi ja julmasti kun oma isänsä, ikävää hänelle.

    VastaaPoista
  9. Ajatuksia ja muistoja herätti kirjoutuksesi.
    Kovaa oli ennen elämä, myös meillä oli kova kuri, ainakin minulle ja veljelleni.
    Esikoinen siskoni pääsi helpommalla, kun isä suosi häntä.
    Minä olin taas äidin silmäterä, mutta nainen on heikompi, eikä auttanut, kun äiti yritti estää isää lyömästä meitä.
    En ikinä vois kuvitellakaan että löisin omaa lastani, katkera olen siitä aina ollut isälleni, en voi antaa anteeksi, vaikka häntä ei enää ole.
    Äitiä kaipaan..
    Ehkä siitä jäi heijastuksia omaan nuoruuteen ja hain isähahmoa, ja ensimmäinen mieheni oli 17 vuotta vanhempi.
    Ihan hyvä mies, ja sain häneltä lahjan, ihanan tyttären.
    Olipahan purkaus, mutta en sitä häpeä :D

    Iloa päivääsi Aili-mummo ♥

    VastaaPoista
  10. Koskettavia ovat lapsuusmuistosi,kovin koskettavia. Itse olen kai viettänyt tavallisen 50-luvun maalaislapsuuden. Työtä piti tehdä, mutta jäi leikkiinkin aikaa serkkujen ja siskon kanssa. Ja turvallista oli. Tosin näin jälkeenpäin ajatellen raskaat menetykset ja kokemukset sodan ajalta olivat muuttanneet isän ja isoisän ajoittain synkkämielisiksi.
    Mutta ketäpä ei..
    Näissä mietteissä, hyvää keväistä viikkoa sinulle ja kiitos tästä mieleenpainuvasta kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  11. Hei aikatherine!

    Näyttää siltä, etteä en ole yksin kovan lapsuuteni kanssa. Taitaa meillä vanhemman polven ihmisillä olla lähes kaikilla samantapainen trauma kuin minulla. Siksi palaan silloin tällöin tähän samaan aiheeseen, vaikkakin en ole aiemmin kertonut näistä asioista niin paljoa kuin nyt.

    Kyllä näissä nykyrunoissa ollaan jo lapsen puolella, ja ymmärretään lasta ja heidän nuorta elämäänsä.Mutta se meidän lapsuutemme jätti ainakin minuun pysyviä vammoja, kuten sen, etten voi luottaa ihmisiin, minut petettiin jo lapsuudessa.

    Lapsi tarvitsee sekä kuria että rakkautta.Täysin vapaa kasvatus on heitteillejättöä.

    Sinulla orpo aikatherine ei ollut lämmintä syliä, minne olisit paennut maailman pahuutta. Se on paha puute pienen lapsen elämässä.

    Uskon olleeni omille pojilleni aika tiukka kasvattaja, ehkä liiankin tiukka. Sitä asiaa ei voi enää muuttaa. Nähtävästi niin käy kuinka käyvä on, ehkä kaikki on tähtiin kirjoitettu. Omia vanhempiaan pitäisi lapsen oppia kunnioittamaan, mutta jos yksi kasvattaa yhteen suuntaan ja toinen päinvastaiseen suuntaan, ei kunnioitusta tule. Se on ansaittava, ei sitä selkäsaunoilla voi saada. Enemmän silti kunnioitin isääni, joka oli 1883 syntynyt, äitini syntyi 1918. Molemmat kuolleet kauan sitten.

    Kyllä lapselle kannatta järkeä puhua, kun hyvin osaa selittää. Mutta kun ei selitetty, vaan seurauksena oli aina ruumiillinen rangaistus---.

    Kiitos kommentistasi, aikatherine,
    ja hyvää viikon jatkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  12. Hei Maiju!

    Kauan on sinunkin pitänyt kantaa sisälläsi näitä lapsuustraumoja, samoin kuin minunkin. Ja meitä on näköjään monta, ainakin ymmärrämme toisiamme, kun olemme vähän samoja asioita kokeneet.

    Sinun vanhempasi ovat paljon nuorempia kuin omani, isäni syntyi jo 128v. sitten, joten hänellä oli takanaan 1800-luvun lapsuus ja sen ajan käsitys lasten kohtelusta. Ei muuta kuin kuria, kuria. Kolmelta ensi vuodelta minulla on parempia muistoja, silloin ei isäkään ollut peto, vaan jopa hellitteli. Isä ei ollut rintamalla, koska oli niin vanha. Renki oli rintamalla, ja hänen pahoinpitelynsä alkoi hänen palattuaan siviiliin. Sain sitä kaikkiaan kolmelta ihmiseltä, joten kurittajia riitti.

    On hyvä, että olet jättänyt vanhempasi omilleen, sanon sen, vaikka ei ehkä pitäisi. Tälläiset ihmiset eivät osaa muuttua, vaan elävät elämänsä samaa rataa, mihin ovat tottuneet. Ja sekin oli oikein, ettet antanut vanhempiesi pilata lastesi lapsuutta.Sen he varmasti olisivat tehneet, jos olisivat saaneet tilaisuuden.

    Myös sisaresi ja veljesi ovat saaneet osansa vanhempienne "kasvatuksesta", ja kärsivät loppuikänsä näistä kokemuksista.

    Oikein hyvä asia, että sinun perheesi voi hyvin ja olet osannut erottaa oman elämäsi vanhempiesi elämästä. Toivotan sinulle kaikkea hyvää, Maiju, ja kiitän kommentistasi<3

    VastaaPoista
  13. Hei Seijastiina!

    Olen suorastaan yllättynyt, sinäkin Seijastiina<3

    Olet niin avoin ja iloinen ihminen, etten olisi uskonut, että sinullakin on väkivaltakokemuksia lapsuudessasi. Minä olin myös esikoinen, mutta en päässyt helpommalla, vaan minusta minulla oli kaikkein kovin kuri. Tuntui siltä, etteivät vanhempani enää jaksaneet kurittaa niin paljoa nuorempia kuin minua. Lisäksi veljeni oli isäni suosikki, olihan hän MIES, ja heillähän oli valta "taivaassa ja maan päällä", niin kuin uskoteltiin.

    Huono kohtelu jättää kyllä omat merkkinsä lapseen, sitä ihminen oppii siitä, miten häntä itseään on kohdeltu.

    Vanhin siskosi on ollut isäsi lemmikki, siksi hän pääsi helpommalla. Tämä "lemmikki-kohtelu" eriarvoistaa lapset pienestä pitäen, ja sisarusten keskuudessa se kohtelu herättää kaunaa toista kohtaan, ja se voi näkyä vielä vuosikymmeniä myöhemmin sisarusten elämässä.

    Varmaan etsit itsellesi isähahmoa aviomieheksesi, kun avioiduit ensimmäisen kerran. Ja näköjään se oli onnistunut liitto, sait rakastamasi tyttären. Kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi, Seijastiina<3

    Ei meidän enää tarvitse hävetä, Seijastiina, toiset ovat tähän syllisiä. Minäkin olen kantanut häpeää sisälläni koko ikäni, eikä se ole vähän;(

    Kiitos kommentistasi, Seijastiina, ja miellyttävää kevättä sinulle<3

    VastaaPoista
  14. Moikka Minttuli!

    Tekisi mieli pyytää anteeksi purkaustani, mutta kun minä aina palaan samaan aiheeseen. En pääse siitä yli, olen koettnut ja yrittänyt;/

    Sota jätti jälkensä kaikkiin rintamamiehiin ja myös kotijoukkoihin. Menettiväthän hekin omaisensa sodan seurauksena, ja rintamalta palanneet olivat sielullisesti ja toiset myös ruumiilliseti, vammautuneita, jotka pelottelivat ja humalassa kohtelivat huonosti lapsiaan ja koko perhettään. Tai jotkut jopa toisten perhettä, kuten minun kotonani.

    Se työhön pakottamien oli 1950-luvulla maalla ihan normaalia, työtä oli kaikille riittävästi ja liikaakin. Katsottiin että lapset tekevät sen minkä jaksavat. Niin oli tehty jo miespolvia aikaisemmin.

    Tuntuu siltä, Minttuli, että onneksi sinä olet säästynyt näiltä väkivaltakokemuksilta, ja että olet saanut elää ihan hyvän lapsuuden. Ole onnellinen siitä;)

    Kiitos kommentistasi, ja oikein hyvää viikon jatkosa sinulle, Minttuli<3

    VastaaPoista
  15. Kiitos Aili-Mummo1
    Hienoa että Te kaikki olette olemassa ja tuemme toisiamme.

    Aurinkoista päivää, kaikille :)

    VastaaPoista
  16. Hei Aili-mummo.
    Minun äitini on myös sota-ajan lapsia. Hänen kokemuksensa ovat myös hirvittäviä. Hän on inkeriläinen ja sodan jaloista he ovat joutuneet lähtemään evakkoon kotoaan.
    Minulla itselläni on kyllä ollut onnellinen lapsuus. Isäni kuoli auto-onnettomuudessa ollessani 11 vuotias. Meitä jäi 7 alaikäistä lasta äidin huollettavaksi. Isäni oli taksiautoilija ja äitini jatkoi autoilua isän kuoltua. Jäimme kaipaamaan isää. Hän oli hellä ja huolehtiva. Rakasti lapsiaan. Kuollessaan hän oli vasta 39 vuotias. Äitini on myös ihana ja rakastava. Olihan meillä puutetta minunkin lapsuudessani, mutta rakkautta riitti.
    Voimia sinulle elämääsi ja kaunista tulevaisuutta.

    VastaaPoista
  17. Maiju:

    Kiitos kiittämisestä<3

    On hyvä tuntea, ettei ole yksin kukaan murheineen ja muistoineen.

    Kiitos, Maiju, osallistumisesta keskusteluun<3

    VastaaPoista
  18. Moi Eila!

    Olen kuullut ja lukenut inkeriläisten ihmisten karusta kohtalosta. Otan osaa, Eila<3

    Onneksi kuitenkin sinä sait hyvän ja onnellisen lapsuuden; se on hyvä lähtökohta elämässä. Valitettvasti sisäsi kuoli ihan liian nuorena, lapset jäivät pieniksi ja orvoiksi, mikä lisäsi äitisi taakkaa. Mutta kyllä sitä ihminen tekee kaikkensa oman perheensä ja omien lastensa vuoksi<3

    Saamme olla kiitollisia elämästä ja tästä päivästä, ja niistä ihanista lapsenlapsista ja omista lapsistamme.

    Kiitos toivotuksista ja kommentistasi, Eila, ja oikein mukavaa alkavaa kevättä sinulle<3

    VastaaPoista
  19. Äitini kasvoi ventovieraitten kans, mut hän iloinen ihminen, vaikka nälkääkin silloin näki.

    VastaaPoista
  20. Moi Hannele!

    Äidilläsi on onneksi iloinen luonne<3

    Iloa tarvitaan elämässä<3

    VastaaPoista
  21. Kannattaisi kokeilla tällaista "välienselvittelyä" vaikean henkilön kanssa.:

    Kun olet yksin kotona tai olet jossain rauhallisessa paikassa, jossa sinua ei häiritä, ota esille kirjepaperia tai puhdas paperiarkki sekä kynä. Jos sinulla on valokuva kyseisestä henkilöstä, aseta se eteesi pöydälle. Kirjoita hänelle kirje - vaikka hän olisi kuollut jo monta vuosikymmentä sitten. Kirjoita miltä sinusta tuntuu kaikki se paha ja järjetön, mitä hän teki. Kirjoita pahimmatkin asiat, ilmaise suuttumuksesi ja vihasi ja surusi.

    Lue kirje hänelle. Sano suorat sanat vielä suullisestikin. Kun olet "puhunut suusi puhtaaksi", hävitä ehdottomasti tuo kirje. Polta kirje tai revi se pieniksi kappaleiksi ja laske vessasta palaset alas. Unohda sitten koko juttu. Jos olet nähyt painajaisunia tästä ihmisestä, joka oli sinulle paha ja vahingoitti sinua, painajaisunet todennäköisesti lakkaavat tai niiden luonne muuttuu. Saaatat jopa ymmärtää tuota ihmistä aivan uudella tavalla. Saattaa olla hyväksi, että et kerro kenellekään asiasta. Ajattelet, että se oli henkilökohtainen keskustelu.

    Kannattaa kokeilla.

    Lisäksi: Koeta etsiä lapsuudestasi onnellisia hetkiä ja muistikuvia paikoista, joissa olit onnellinen. Tee niistä turvapaikkoja itsellesi, paikkoja, joissa voit levätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos neuvoistasi, Anna!

      Voi olla että seuraan neuvoasi erään elävän henkilön kohdalla, mutta nämä kuolleet saavat olla minulta rauhassa. He vastaavat teoistaan tuonpuoleisessa Isä Jumalalle itselleen. Varmaan heidänkin lapsuutensa on ollut yhtä kamala kuin omani!

      On minulla tietenkin myös hyviä muistoja lapsuudestani lähinnä Miina-tädin ansiosta. Paha vain, että hän sokeutui, kun olin kuusi vuotta vanha. Hänellä oli glaukooma.

      Myös entiselle rengillemme minulla olisi paljon sanottavaa, ehkä kirjoitankin hänelle. Myös hän on kuollut, joten tuo neuvomasi konsti on varmasti hyvä.

      Kiitos, Anna, hyvistä ohjeista! Tästä on hyvä jatkaa...

      Oikein kaunista syyskuuta sinulle!♥

      Poista
  22. Aili, ei uskoisi, mutta tuo auttaa. Kannattaa kokeilla. Mutta ei pidä näyttää kirjettä kenellekään ja se pitää hävittää. Kuulin tämän idean eräältä tuttavalta, joka opiskeli terapeutiksi.
    Hyvää syksyä siellä kauniissa Pohjois-Karjalassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anonyymi, toivon niin!

      Ei tosiaan kannata näyttää kenellekään, paha kutsuu luokseen pahaa, ja sitä en halua.

      Kirjoittamalla minäkin olen melkein yksinomaan terapoinut itseäni, ja se on hyvä konsti. Myös terapiarunoja olen kirjoittanut etenkin aikaisempina vuosinani.

      Onneksi en ole katkera, vaikka niinkin olisi voinut käydä!

      Poista
  23. hyvä kirjoiyus Aili. Olen pohtinut samoja teemoja. Lapsuutta ei voi saada takaisin, itse valitsin kirjoittamisen terapeutiksi, kirjoitin kaikki ahdistukset ja henkiset tuskat , niistä kertyi melkoinen kirja. En ole sitä julkaissut, vaan vielä se on tallella , mietinkin että taitaa olla aika hävittää se. Menneisyys on mennyt menojaan sen ihmisetkin ovat monet haudassa.
    Nyt riittää pohdittavaksi miten löydän onnellisen vanhuuden. Kun terveys heikkenee, monet ystävät kuolevat toiset sairastuvat. Voimat ehtyvät, yksinäiset hetket lisääntyvät, edessä on vain loppumaton syksy. Onnellisuyuden löytämien nyt viimeinkin on hyvin tärkeää, toistaiseksai ainut polku sitä kohti on lohdullinen Jeesuksen polku. Lapsenlapsiani katsellessani, näen että heillä on onnellinen lapsuus, mutta pelkään että se tekee heistä liian itsekkäitä, en ole aivan varma, mutta aitin monista nuorista kylmää välinpitämättömyyttä. Jos lapsi ei saa minkäänlaista henkistä valmennusta lapsena miten hän oppii empaattiseksi ihmiseksi.Se on tietenkin sekä luonne kysymys ja kasvatus malli.. Rajoja on oltava että ihmisestä tulee toiset huomioon ottava

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisumarjatta, minä kirjoitin nuorena päiväkirjaa, mutta äiti luki sitä salaa. Hän oli vihastuttava ihminen...

      Mieti ennen hävittämistä, tarvitsetko vielä kirjaasi. Hienoa että olet jaksanut nopusta ikävien asioiden ja ihmisten yläpuolelle!

      Kuolema nousee esiin vanhuudessa, se on läsnä lähes koko ajan. Kun vain muistamme, että eläisimme tämän päivän niin kuin se olisi viimeinen.

      Uskossa Jeesukseen sinulla on toivo ja turva, teidät että sinun käy hyvin, tapahtuipa mitä tahansa.

      Olet hyvä ihminen, Kaisumarjatta, sinä haluat toisille hyvää. Itsekkyyttä meillä jokaisella on, mutta ehkä sitä pitääkin olla, jotta pärjäisimme maailmassa.

      Tunnekylmyys on kyllä pelottava ilmiö, en tiedä, miten opettaa lasta empaattiseksi. Ehkä siten, että olemme itse empaattisia lähimmäisillemme ja lapsenlapsillemme.

      Toki rajat täytyy olla, ja ne opitaan jo lapsena.

      Kiitos hienosta kommentista, Kaisumarjatta, ja hyvää syyskuun jatkoa sinulle!♥

      Poista
  24. Kuulin äskettäin sanonnan : nykyisin on vain hyviä lapsia ja huonoja vanhempia. Pitänee paikkansa ainakin minun kohdalla.

    VastaaPoista
  25. Onpa uusi sanonta, mutta ei se voi pitää paikkaansa!
    Minusta sinä et ole ollenkaan huono, päinvastoin:)
    Kaunista viikkkoa sinulle♥

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi ♥