tiistai 1. helmikuuta 2011

Miespolvet vaipuvat unholaan

Tikkalan Antti Mannisen talo ja pihapiiri 1960-luvulla. Tikkalan kylän viljelyaukeita. Kuva: Esa Mannisen arkisto.
----
 Kiitävi aika, vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina, sielujen laulun,
taivainen sointu säilyy vaan.

Virsi numero 30 (Bernhard Severin Ingeman 1850, suomentanut Hilja Haahti 1903)

Antti Mannisen runsasta jälkikasvua 1950-luvulla. Kuvassa lapsenlapsia. Esa Mannisen arkisto.
 Oletko koskaan ajatellut
 olevasi talo?
Lapsuus perustusta,
nuoruus avaria ikkunoita.
 Keski-ikä avoin ovi,
kaikki tilat käytössä,
tiet lähteä ja palata.
Vanhuus,
huone, johon ei avainta tarvita.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)
Isoisä Antti Manninen vanhoilla päivillään. Kuva Esa Mannisen arkisto.
Lapsenlapsesi vuoksi pystytät
juhannuskoivut portaiden eteen.
Pienen on kuultava aivan läheltä
puhdasrunkoisen puun kesälaulu.
Matka jatkaessaan lapsi tarvitsee
juhannuspuunsa. Ei se myrskytuulilta säästä,
ei surua kaada,
silti satojen sävelten seasta noustessaan
se muistuttaa ajasta,
joka oli valkea kuin isän tuoma
ensimmäinen oikea piirustuspaperi.
Siihen syntyi kynää kuljettamalla
kirjain - kokonainen sana.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)
~~~~
Miten paljon ehtiikään tapahtua jo 50-60 vuodessa. Taloja rakennetaan, mutta ennen rakennetut talot ja suvut häipyvät pois paikkakunnalta. Silti ne jossain jatkavat elämäänsä. Tämäkin Ihalan tilan talo, jonka aikoinaan omisti Antti Manninen, on ollut  muisto kymmeniä vuosia. Juuri tällä tilalla ja tässä talossa aloitti aikoinaan Tikkalan kansakoulu vuonna 1889 toimintansa. Oma koulurakennus rakennettiin vasta 10 vuotta myöhemmin. Tuo koulurakennus paloi kesällä 2004.

Antti Manninen (1874-1958) hankki Ihalan tilan v. 1912. Siihen asti kaikki Manniset asuivat samalla Mannilan tilalla vuodesta 1880 lähtien. Nykyään tilan omistaa Marko Manninen perheineen.  

Antti Mannisella ja hänen kahdella vaimollaan (molemmat Aina-nimisiä) oli paljon lapsia samoin kuin muillakin Tikkalan Mannisilla. Nähtävästi 12 lasta oli sopiva ja hyvä lapsiluku sen ajan patriarkkojen mielestä.

Entisaikaan kuoli paljon lapsia pieninä tai rippikouluikään mennessä, ja lisäksi jotkut tyttäret jäivät naimattomiksi. Mutta kuitenkin Antilla on jälkikasvua arvelujeni mukaan sata tai enemmän. Tikkalassa hänen jälkeläisiään on varsin vähän, lieneekö muita, kuin mieheni sukuhaara. Mieheni Mauri on Antti Mannisen pojanpoika.

Antti Mannisesta olen kirjoittanut ainakin kaksi kertaa ennenkin. Löydät ne tästä ja tästä.

Antin jälkeen taloa jäi asumaan hänen Veikko-poikansa, joka perusti perheen. Mutta myöhemmin Veikon perhe lähti tästä talosta, ja siirtyi asumaan Laihalammille, parin kilometrin päähän. Tila  sai uuden omistajan, talo purettiin, jäljellä on kivinavetan rauniot. Talon paikka on luonnonkaunis mäki lähellä Särkijärveä, siihen sopisi rakentaa uusi talo.

Vielä kuitenkin Tikkalassa asuu joitakin perheitä, joiden sukunimi on Manninen. 
Mies muutti nimensä Nupposeksi 16 vuotiaana 1952.
~~~~
Isot tytöt, Ellu ja Angi, ovat olleet mummon ilona iltapäivisin tällä viikolla. Eilen syötiin karjalanpiirakoita 10 kpl, tänään jatkettiin perunaleivällä ja vehnäpullalla. Siinä sivussa meni appelsiineja ja jätskiä ja minkä mitäkin. Aamupäivällä eilen kipaisimme kiireellä Joensuussa silmälasiliikkeessä, kirjakaupassa ja Tokmannilla. Ennen  puoli kahta olimme jo kotona vastaanottamassa ekaluokkalaista Angia. Ellu näytteli voimistelutaitojaan ja notkeuttaan kömpelölle mummolle, joka silmät tapilla töllisteli tytön temppuja.

Viikonvaihteen tietämissä on kaksosilla 6v. syntymäpäivät, joita tavan mukaan juhlitaan joukolla. Jos mistä, niin lapsista huomaa, miten pian se aika kuluu. Ennen kuin huomaakaan, lapset ovat jo aikuisia!

Kannamme aikamme kuvaa.
Ensimmäistä pukua ei koskaan voi
pudottaa päältään.
Sen päälle vain puetaan aina uudet,
joiden alta kohoaa vanhin kaulus,
vilkkuu hihansuu pitseineen
ja piikkilangan repimä helma.

On mahdotonta päättää,
missä puvussa elämä on tarjonnut parastaan.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!

18 kommenttia:

  1. Näin on , mies polvet vaipuvat unholaan.

    Ihania nuo vanhat kuvat.
    Toiset elävät täällä maanpäällä hyvin vanhaksi.
    Ihania ihmisiä.
    Siunausta sinulle!

    VastaaPoista
  2. Ihana, taas mukavia vanhoja valokuvia ja tarinaa, tykkään ♥
    Mukavin runoin höystettynä, kiitos Aili-Mummo.
    Herkuteltu on siellä kovasti, namskista.
    Pitäsköhän tehdäkin karjalan piirakoita.. hyvä idea, teen jos jaksan loppu viikosta :P

    Niin se aikaa kuluu, minullakin jo aikuinen tytär kun vasta äsken oli lapsi ♥

    Onnneksi olkoon kaksosille ♥♥
    Ja Aili-mummolle mukavaa helmikuuta :)

    VastaaPoista
  3. Toivottovasti sinäkin toivut pitkäkestoisesta flunssasta. Hienoa historian kerrontaa sinulla on :))

    VastaaPoista
  4. Kun asioista tulee riittävän vanhoja, etäisiä, kaukaisia, ne alkavat kiinnostaa ihan yleisestikin. Muuten perhekuvat kiinnostavat aika harvoja. Hassua :)

    VastaaPoista
  5. Sylvi!

    Näin on luonnon laki, ihmispolvet katoavat, uudet ihmiset jatkavat siitä mihin jäimme, onneksi.

    Antista ja Mannisista olen kertonut ennenkin, löytyy nimellä hausta.

    Aika monta tarinaa näistä voisi kertoa, mutta elossa olevista on parempi olla kertomatta.

    Kiitos kommentistasi, Sylvi, ja oikein hyvää loppuviikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  6. Moi Seijastiina!

    Löysin nuo runot samasta Heilalan kokoelmasta Tässä iässä. Ajattelin että nämä vanhat kuvat ja runot voisivat sopia yhteen, peilaavathan ne ihmisen elämää melko syvällisesti.

    Lapset muistavat, jos heitä vähän hemmottelee ja pitää hyvänä. Ja voi miten pian he ovatkin jo aikuisia!

    Sinulla riittää virtaa Seijastiina toisillekin antaa. Onnittelut uudesta upeasta luontoblogistasi! Yritän vastata arvontakutsuusi, kunhan kerkiän.

    Kerron onnittelusi kaksosille, kiitos<3

    Varmaan sinäkin saatat odottaa saavasi lapsenlapsia, sitten kun sen aika on;)

    Kiitos kommentistasi, Seijastiina, ja oikein hyvää loppuviikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  7. Moi Maiju!

    Jollain tavalla olen toipunutkin, mutta limaa ja räkää yhä riittää...

    Olen tehnyt näistä lähi- ja sukuhistorioista ja perinteestä kirjoja. "Havutarta" ovat kovasti kehuneet ja sanoneet hyvin mielenkiintoiseksi kirjaksi. Ja oli hyvin kiinnostavaa tehdä se.

    Kiitos kommentistasi, Maiju, ja toipumista sinulle<3

    VastaaPoista
  8. Peikko!

    Ainakin vanhat kuvat kiinnostavat suvun jäseniä elleivät muita kiinnostaisikaan.

    Kuvista näkee paljon enemmän kuin pelkästä tekstistä...

    Kiitos kommentistasi, Isopeikko, ja terveisiä sinne peikkometsään<3

    VastaaPoista
  9. Tuo ilmakuva on kuin äitini kotitila Keuruulta. Siis se, jonka pappa ja mamma rakensivat Karjalan pakkoluovutuksen jälkeen. Mamma ei kyllä ikinä lakannut ikävöimästä Karjalaan...eikä mun äitikään kai, koska on käynyt venäläisten asuttamassa kotitalossaan 18 kertaa! Hän on myös hankkinut kaikki mahdolliset kirjat koskien syntymäpaikkaansa Valkjärveä ja vähän muutakin noista asioista. Kaikki on ostettu kahtena eli minulle myös. Siskoani ei historia kiinnosta.

    (Kiitos Eeva Tikasta♥)

    VastaaPoista
  10. Moi Leena!

    Vähän samantapaisia maatilojen pihapiirit ovat eri puolilla maatamme.
    On minulla toinenkin kuva samasta kohteesta, jossa kohde näkyy isompana, ja eri rakennukset erottuvat paremmin. Tämän kuvan laitoin siksi, että siinä näkyvät Tikkalan viljelyaukean pellot, jotka nyt ovat pääasiassa pusikoituneet.

    Uskomattoman monta kertaa äitisi on käynyt Karjalassa entisessä kotitalossaan! Minulle ainakin tulee paha mieli, kun näen niitä surkean ränsistyneitä taloja ja maisemia, en jaksa oikein ajatella myötätunnolla ihmisiä, jotka antavat kaiken sortua ja pitävät pihoja kaatopaikkanaan.

    Onhan se hyvä, että äitisi hankkii sinulle tietoa entisestä kotiseudustaan, ja siten voit sinäkin tuntea yhteenkuuluvuutta toisten karjalaisten kanssa. Mielestäni karjalaiset eroavat hyvin positiivisesti muista suomalaisista, saat olla heimostasi ja äidistäsi ylpeä!

    Huomasin Lumikarpalossa tuon Tikan runon ja luinkin sen. Myös kuva oli lähes samanlainen kuin eräs viime syksynä ottamani kuva. Olipa tuttu juttu!

    Kiitos kommentistasi, Leena ja oikein kivaa alkavaa helmikuuta sinulle<3

    VastaaPoista
  11. Hymyilevä eläkeläinen2. helmikuuta 2011 klo 8.29

    Upeaa sukuhistoriaa!Tämmöinen suvuton lukee ihan mielikseen ja ihmetellen.
    Arvokasta tietoa jälkipolville.

    VastaaPoista
  12. Moi Hymyilevä Tuula!

    Onhan meillä jokaisella suku tai oikeastaan montakin sukua. Tämä on mieheni isänpuoleisen suvun historiaa.

    Olen iloinen, jos juttu kiinnosti sinua, laitoin linkkejäkin, joista voi lukea lisää samasta aiheesta. Minusta nuo Heilalan runot ovat hyviä tässä yhteydessä.

    Kiitos kommentistasi Tuula, ja oikein kivaa loppuviikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
  13. Tykkään sukukuvista, omista,ja sellaisistakin joita en tunne. Ne antavat aavistuksia ja ajatuksia uteliaalle.

    Minusta on jotenkin hukkaan mennyttä elämää, jos ei sukua muistella ja jos ei edes kuvia ole.

    Niin kuin sanoit Aili-mummo, valokuviin on kirjoitettava henkilöitten ja paikkojen nimet, muuten ne jälkipolvelta menevät ohi tuntemattomuuteen.

    Meidän suvunkin ihmiset kuollakupsahtelivat minun tietämättäni, kun Äiti kuoli, ei kukaan ole välittänyt ilmoittaa poismenneistä, paitsi sitten lomareissuilla, kun itse kyselen.

    Olisin halunnut ehtiä jututtamaan monia, mutta hyvähän se on jäljestäpäin puhua.

    Viimekesänäkin oli ollut suunnitelmana, että muutamia isän vanhoja sukulaisia olisin tervehtinyt, mutta pojan kuoleman takia en jaksanut
    muuta kuin sisarusteni kanssa seutustella.

    Meitäkin on kymmenen, plus kaikkien puolisot ja aikuiset lapset.

    Aika menee nopeasti. Tämän päivän vauva on jo huomenna ripikkoululainen, eikä tajua, miten se niin kävi:)!

    Ihastuttavaa on saada olla
    lastenlastensa kanssa ja viettää niitä yhteisiä hetkiä, joita he saavat sitten muistella.

    Hyviä hetkiä Mummolle, niitten Rakkaitten lastenlastensa seurassa!

    VastaaPoista
  14. Hei Herne!

    Sinä kuitenkin arvostat sukuasi, ja pidät kiinteästi heihin yhteyksiä. Se on hienoa<3 Kun sukua on paljon, on paljon myös valokuvia ja muistoja,uskon että sinä talletat niitä jälkipolvillesi. Ilman yhteisiä muistoja me olemme "mennyttä kauraa", kaikki hajoaa tuulena ilmaan. On juurettomuutta ja tunnetta siitä ettei kuulu minnekään.

    Nuori polvi tuntee harvoin sukunsa vanhoja ihmisiä tai paljon muitakaan suvun ihmisiä, mutta vanhemmiten asenne muuttuu.

    Me isovanhemmat voimme antaa uudelle polvelle ne juuret, jotka he tarvitsevat.

    Sinulla, Herne, oli niin raskas elämä poikasi kuoleman jälkeen, että en yhtään ihmettele sitä, ettet jaksanut ottaa yhteyksiä moniin sukulaisiin. Mutta sinä kuitenkin luot ja säilytät niitä yhteyksiä etkä riko niitä. Se on mielestäni hyvin kunnioitettava asenne.

    Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että on hieno juttu elämässä saada tutustua uuteen sukupolveen, jonka esiäiti on. Millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja saamansa kasvatuksen mukana kehittyy, se näkyy jo muutaman vuosikymmenen perästä. Mutta jo melko pieninä heistä huomaa, miten herkkä ja myötäelävä ihminen tarhassamme kasvaa.
    Siinä työssä voimme jokainen isovanhempi kantaa iloa ja vastuuta sukuhaaramme nuorista.

    Kiitos kommentistasi, Herne, ja oikein hyvää helmikuuta sinulle<3

    VastaaPoista
  15. Hannele!

    Valitettavasti en ole, minulla on pitkä muisti kuten norsulla.

    Oikeastaan tehtäväni on olla tiedon ja perinteen siirtäjänä jälkipolville. Sain sen lahjaksi sokealta Miina-tädiltäni:)))

    Kiitos kommentistasi, Hannele<3

    VastaaPoista
  16. tästä postauksesta tulikin mieleeni kun tyttäret selasi albumejani ja sanoivat minulle, että laita äiti näihin nimiä ei me näitä muuten muisteta.. ja siinä se onkin jutun juuri.. kun on kuvia pitää olla myös nimiä, vuosilukuja ja aikalaiskuvaa ja tarinaa.. näin syntyy historia.. kaikkii ne jotka muuten vaipuvat unholaan.. teet tärkeää työtä lähihistorian hyväksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaisumarjatta, tunnen itseni syylliseksi. En aina ole muistanut laittaa itsekään, ja nykyään teen vain valokuvakirjoja ja julkaisen kuvia blogeissani. Niihin en voi kaikkia ihmisiä laittaa.

      Mutta vanhat kuvat menevät hukkaan ellei niitä tunnisteta. Sen olen saanut todeta omissa sukualbumeissamme. Kuviin mahtuu paljon ihmisen ja suvun suurta kertomusta. Se kiinnostaa tulevia polvia enemmän, kun on kuvia henkilöstä, josta kerrotaan.

      Oikein hyvää loppuviikkoa sinulle kaisumarjatta! ♥♥

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi ♥