maanantai 28. helmikuuta 2011

Kalevala ja Kanteletar, Lönnrotin suurtyöt

Akseli Galen-Kalelan kuvitusta Juhla Kalevalaan (1983), kolmas painos.

HYV' ON OLLA HYMPYRÄLLÄ

Minä jauhan, vanha vaimo,
homekorva houhattelen;
ei mulle miniä jauha, 
pojan vaimo pyörittele.
Ei jauha Jaakkoseni,
uros lynkä lykkiele,
väännättele vääräsääri,
hympyräiseni hykerrä.

Itse jauhan Jaakolleni,
väännän vääräsäärelleni,
lykkielen lyngälleni,
hympyrälleni hykerrän.

Hyv' on olla hympyrällä,
kaunis kampurajalalla:
hympyrä hyvällä syötti,
kampura ve'en kaloilla;
pyhät syötti pyyn lihoilla,
aret ampulintusilla.

Pyhä ei kiellä pyytämästä,
sapatti samoamasta;
aina antoi armoluoja,
lupasi hyvä Jumala
pyhänäki pyytäjälle,
arkena anelijalle.

Hyv' on olla hympyrällä, 
lysti lyngällä eleä.
Kyllä lynkä linnun saapi,
kampura kalan vetävi;
ei sitä sotahan vieä,
ei tahota tappeluhun./

Juhla Kanteletar (1983), koonnut Elias Lönnrot

Oikein hyvää Kalevalanpäivää kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo!

Ps. Huomaathan että tämä on postattu Aili-mummon blogissa helmikuussa 2011.
Lopussa oli myös oma runoni, jonka poistin tästä yhteydestä, mielestäni se ei sopinut näihin. Aamutoimet Vienan-Karjalassa löytyy runoblogistani Tanssi Elämänpellossa. 

lauantai 26. helmikuuta 2011

Komioita Kontkasia, nenän kuulun kantajia

Lappeenrannasta Pietariin - Kontkaset sukumatkalla 2010.



Matkakirja jokaiselta neljältä sukumatkalta rajan taakse, Venäjän Karjalaan.

TERVEHDYSRUNO KONTKASTEN SUKUJUHLASSA 2009

Kontkaset komia heimo,/ suku kaunis, karjalainen,/
tänään juhlivi jalosti,/ tutkailevi tunnelmia./

Sukutaulut tarinoita/ kertovat monille meistä:/
mistä kulki Kontkassuku,/ vaelsi isien heimo./

Iivana Mihailanpoika/ tuhatkuussataa luvulla,/
kreikanuskoinen kasakka,/ esi-isä ensimmäinen,/
Taipaleelle taivalteli,/ Viinirannalle vipusi,/
Äänisniemeltä äkesi./

Syntyipä sitkeä suku/ komioita Kontkasia,/
nenän kuulun kantajia,/ käteviä käsistänsä,/
lapsia isäinsä lasten,/ emon armaan, ehtiväisen./

Sukukirja, kaunis kirja,/ urakalla uurastettu/
ilmestynee aikanansa./

Onko tiedot tarkastettu,/ sukuhaaranne osalta,/
oman perheen oivallisen?/

Tervehdys, tekevät serkut,/ kaikki kauniit kansalaiset!/
Tuokaatte ilo tupahan,/ laulun lastut lattialle!

Viihtykäätte vieraanamme:/ Tervetultua talohon!//

Aili Nupponen / Julkaistu Kontkanen-lehdessä 1/2010
~~~~
Sain vastaan ottaa muutama päivä sitten mieluisan teoksen, Lappeenrannasta Pietariin - Kontkaset sukumatkalla 2010. Kannessa komeille Pietarhovin suuri Kaskaadi, jonka Pekka Kontkanen on kuvannut kyseisellä matkalla. Muut kirjan kuvat ovat useiden eri henkilöiden ottamia. Toimituskuntaan ovat kuuluneet Pekka Kontkanen, Eija-Leena Lehmuskallio ja Irma Tuulio; taitto on Sirpa Loijaksen. Teoksen on kustantanut Kontkasen sukuseura. Teoksessa on 176 melko suurikokoista sivua, joista kuvasivuja 109, ja loppu on eri henkilöiden työstämiä kirjoituksia. Ovat vielä tällä hetkellä lukematta. 

Kuvat ovat erinomaisia, joista kiitos hyville kuvaajille. Aiheita ja käsittelijöitä on monia, mutta takuulla vaikuttivin tutkielma on Erja Karvisen kirjoittama Pietari  venäläisessä kirjallisuudessa, hiukan alle 20 sivua! Tämä on ehdottomasti laajin tähän astisista matkakirjoista.

Valamosta Viipuriin matkustettiin vuonna 2008, joka sekin on upea kirja, melkein yhtä laaja kuin tämä viimeinen teos. Vieraina Vienan kylissä ilmestyi vuoden 2006 sukumatkasta, ja ensimmäisen sukumatkan Kontkasenmäeltä Äänisniemelle - sukumatka Itä-Karjalaan, on koottu vuoden 2005 matkasta. Tällä matkalla suku perehtyi otaksuttuihin alkujuuriinsa Äänisniemen Sungunniemeen. Näitä vanhempia kirjoja, lukuunottamatta viimeksi mainittua, on vielä saatavissa.

Kontkasen sukuseura on perustettu vasta 1996. Ensi kesän sukujuhlassa 2. päivä heinäkuuta 2011 julkaistaan suurtyö, Kontkasten sukukirja 2011. Silloin viimeistään saadaan nähdä koko suvun yhteisen ponnistuksen tulos, 600-sivuinen upea kirja. Omalta pieneltä osaltani olen ollut tätä teosta tekemässä. Kirja on toimitus- ja taittovaiheessa; toimitustyön tekee Minna Kontkanen ja taiton Riikka Sulkamo.

Suvun  kokoava voima, Juhani Kontkanen, on tehnyt rivakasti ja suurenmoisesti paneutuen töitä sukuseuran ja sukukirjan hyväksi. On ollut suorastaan innoittavaa seurata hänen heittäytymistään täysillä tähän voimia ja uskoa vaatineeseen projektiin. Kontkaset menevät "vaikka läpi harmaan kiven" tunnuslauseensa mukaisesti. Sisu ja periksiantamattomuus tulee tuosta lauseesta ensiksi mieleen.

Olen ollut mukana sukuseurassa jäsenenä vuodesta 2005 alkaen. Toivottavasti ystävyytemme jatkuu tästä vielä kauas eteenkin päin. Äitini molemmat vanhemmat olivat Kontkasia, toki eri sukuhaaroja. Sukuseuran sivut löytyvät tästä.
~~~~
Viikko kului kuin siivillä, kaksi kertaa kävin Kiteellä ja muu viikko vierähti veroilmoituksen myötä. Tulevalla viikolla tulevat koulutytöt mummon ja ukin luokse iltapäivisin. Varauduimme vierailuihin ostamalla kaksi laatikkoa karjalanpiirakoita, joita paistan tarpeen mukaan. Tänään olimme Kaivolla akupunktiohoidossa.  Siinäpä ne tulevat suunnitelmat. Huomenna on Yhteisvastuukeräyksen vuoro...

Oikein hyvää viikonvaihdetta kaikille uusille ja entisille lukijoille toivottaa Aili-mummo!

lauantai 19. helmikuuta 2011

Kotikuusten kunnailla

Tohmajärven kulttuuriympäristöohjelma. Päivi Airas-Luotonen (2004)

Niin lähellä itärajaa,
eikö teitä pelota?

Joulukuun alussa -39 tulijat
eivät kysyneet.
Takana, katseen tavoittamattomissa
paikat kuin ikonit:
sortavalat, lahdenpohjat, impilahdet,
harlut ja jaakkimat.
"Osataanko täältä takaisin?"

Marraskuun ilta viisi vuosikymmentä myöhemmin.
Kirkkopihassa seppelten lasku ja siirtolaisen kiitos:
"Hyvin otitte vastaan, hyvin olette pitäneet."

Täällä, rajattoman Euroopan itärajalla
ei tarvitse pelätä, eihän?

- Irmeli Loukkaanhuhta -
antologiassa Pilvijonon keskiviivalla (1990)

~~~~

Itärajan ihminen ei enää pelkää, hän on tottunut asioimaan ja kommunikoimaan lähinaapurien kanssa. Muistan toki senkin ajan, kun täällä pelättiin, sodan muistot olivat vielä tuoreena mielessä. Tältäkin seudulta ihmiset olivat jo vähällä lähteä evakkoon, huonekaluihin oli merkitty nimet ja osoitteet. Onneksi kuitenkin eivät tarvinneet lähteä, rintamalinja kulki Ilomantsissa, jossa taisteltiin kovasti. Mutta se aika on ollut jo kauan historiaa---.

~~~~

Halusin kirjoittaa tuosta ylhäällä olevasta kirjasta, Päivi Airas-Luotosen kokoamasta Tohmajärven kulttuuriympäristöohjelmasta, jonka nimi on Kotikuusten kunnailla. Sen hyvä puoli on se, että voitte kaikki halutessanne, katsella ja lukea sitä netistä; löytyy kirjan nimellä. Kirjalla on ollut toimituskunta, mutta siltä on tainnut puuttua paljon asiatietoa kirjoittamistaan aiheista. Löysin suuren määrän virheitä jo näistä Tikkalan ja Onkamon seudun historiatiedoista. Yllätyksekseni löysin kuvan sivulla 24 olevasta Perivaarasta, jossa on kuvatekstinä: "Kylämaisema Perivaarassa 1800-luvulla". Tuo kuva on otettu varmasti syksyllä 1961, sillä silloin siihen oli tehty jo uusi tie, joka näkyy oikealla kivikujosten vieressä. Talo mäellä on vanha kotitaloni, jonka toinen pää purettiin keväällä 1962 pois. Mäellä näkyvät myös sähköpylväät, jotka tulivat maisemaan vasta vuoden 1950 aikoihin. 

Onkamon kohdalla on mainittu, että Lahnalammen isäntänä oli oli Jaakko Simonen, joka palkittiin hopeapikarilla 1819 suoviljelystä ja pitkän kiviaidan rakentamisesta. Muut oikein, mutta Jaakko Simonen asui Marttilassa Hernevaaralla, josta Lahnalampikin on lohkaistu. Lahnalammen isäntänä oli Jaakko Immonen (1814-1844), joka oli avioitunut Martti Simosen lesken kanssa. Tilan nimi oli tuolloin myöskin Immola, ei Lahnalampi. Immoset lähtivät pois Lahnalammilta v. 1841, mutta nimellisesti asiakirjoissa Immonen oli isäntänä vuoteen 1844 asti.

Jaakko Immosta pidettiin suurnoitana, josta kirjoitti mm. Lauri Saloheimo sanomalehti karjalaisessa ja Karjalan Maassa 1960-luvulla. Tarkoitus oli varmaan se, että Immonen saataisiin häädettyä pois tilalta, ja saatiinkin. Hän muutti perheineen työmieheksi Jouhkolan Hoviin ja siltä edelleen Kiteelle. Jo v. 1845 uutena isäntänä oli Martti Simonen, tosin vain 5v eli kuolemaansa asti, ja hänen perästään isäntinä olivat perilliset.

Seuraava oikea Lahnalammin isäntä oli Juho Simonen, joka kävi (1859-61) Jouhkolan maanviljelyskoulun, ja oli Tohmajärven kuntakokouksen varaesimiehenä ja kunnallislautakunnan jäsenenä (v. 1868 alkaen).

Sivulla 94 kerrotaan Vatalan Petäikön kylästä, ja Anttilan tilasta, jonka asumattomina olleet rakennukset olivat noteerattu "kulttuuriympäristön helmiksi". Tuolla tilalla asuivat vielä 1960-luvulla tätini Hilda Rautiainen perheineen. Rakennukset ovat säilyneet entisessä asussaan juuri siksi, ettei tilalla ole asuttu.On oletettu, että päärakennus on vuodelta 1799, ja se on pärevuorattu ulkoapäin. Talossa on saumapeltikatto. 

Mielenkiintoinen kirja kaikenkaikkiaan. Lahjoitin yhden kirjan metropoliitta Ambrosiukselle, joka on kovasti kiinnostunut omista juuristaan. Näin hänkin voi muistella vanhaa syntymäpitäjäänsä.

Oikein hyvää viikonloppua kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo

Ps. Juuri nyt vuonna 2015 Suomen itärajalla opetellaan uudelleen pelkäämään. Kauan sitä turvaisaa aikaa kestikin... 

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Sydämellistä Ystävänpäivää!

Even piirustus, enkeli.
Satoja kiloja mukanaan
tuo tämä "keiju" maailmaan.
Lentelee ja liitelee
ja ihmisille sydämestä kertoilee.
Hän kaksoissydämestä kertoilee...

AN teoksessa Mummo ja muusat (2010)
Mummon tuohikontti kasvaa kuivakukkia. Kontin teki 1980-luvulla Joonas Kuronen.

Ei kukaan enää sano: Olet kaunis.
Hän sanoi.
Kaikille minun uurteilleni, harmaalle tukalleni, unohtaville aivoilleni:
olet kaunis.
Minä hymyilin: en tietenkään...Tietysti!
Meillä oli hauskaa.
Hymyjen kertyvä lämpö,
tuhat kerrosta päällekkäin.

Se hiipui loppuun.
Tuhkakerros, ei muuta,
yksi ainoa kerros, melkein jo kylmä,
vielä ohut savupatsas. Sen sisällä

koko olemuksesi äkkiä, riemun hehkua täynnä:
olet kaunis. Sinä.

Aila Meriluoto: Miehen muotoinen aukko (2005)
~~~~
Kävimme Talolla juhlimassa kolmen prinsessan synttäreitä. Mummon kullat, kaksoset, saivat kumpikin puseron, fleece-huovan ja suklaata. Ekaluokkalaiselle Angille osoittain samoja juttuja, sitten lisäksi kirja ja värejä. Kaikki tuntuivat tyytyväisiltä. Lisäksi Rääkkylän sukulaiset olivat tuoneet kuka mitäkin, joten lahjoja oli melkoisen paljon. Lasten enolla ja hänen vaimollaan on kolme lasta, joista poikia kaksi. Tytär kastettiin samalla kuin Angikin, noin kahdeksan vuotta sitten.

Angin kavereille pidetään vielä yhdet juhlat, syntymäpäivähän on vasta tämän kuun loppupuolella. Tällä kertaa ei ollut prinsessoille koruja. Vasta jouluna he saivat Sharm el Sheikistä ostamani rannerenkaat, kaikille samanlaiset. Pieni Paupau on toipumassa korvatulehduksesta, jonka influenssa jätti jälkitaudiksi. Näitä kulkutauteja on ollut viime aikoina kovasti liikkeellä, useiden eri virusten aiheuttamina. Kerrottiin, että eräs mies on sairastanut jo viisi viikkoa samaa influenssaa!

Perheessä, jossa on viisi lasta, on lasten sairastellessa kaikkea muuta kuin hauskaa. Siihen kun vielä lisäksi äiti itsekin on kipeä, ei vanhempia paljon naurata. Mutta nyt onneksi näyttää aurinko taas paistavan, ainakin muutaman hetken.

Huomenna vietämme Ystävänpäivää. Lausun lämpimät terveiset ja hyvän voinnin toivotukset kaikille blogi- ja muille ystävilleni. Anja on ilmoittautunut lukijakseni, joten tervetuloa lämpimästi mummon blogiin lukemaan ja kommentoimaan! Ystäviä ei kenelläkään ole koskaan liikaa...

Oikein mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!







torstai 10. helmikuuta 2011

A mil kielel mie sinnuu rakastan?


Kuvia Sharm el Sheikistä 2010.


LOHDUTUS

Hän imi, hän puri, hän puristi mun,
ja hylkäs kuin omenan kuoren.
Hän juonut on mahlan mun maljastain,
Hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä mä voisin ees!
Mun ei ota tuhka tulta.
Yksi sentään lohdutus mulla on:
sait myrkkyä myös sinä multa.

Eino Leino
~~~~

LOHUTUS

Hää imas ja puras ja puristel,
miut hylkäs ko omenan karan
ja mahlat ryyppäs miu maljastai
ja hotkas tään syvänparan.

Ai mite mie mielisi vihata
mut eipä oo tulta tyrkyl.
Tok vähäse minnuu lohuttaa:
siut syötin mie samal myrkyl. 

Helena Anttonen kokoelmassa Mie rakastan sinnuu, karjalaks. 
(Helena Anttonen. 2006)
~~~~

EROKSELLE

Eros, sinä kaikista jumalista julmin,
miksi johdatit minut siihen pimeään maahan?
Kun tyttölapset kasvavat isommiksi
heidät suljetaan pois valosta 
ja heitetään pimeään tilaan.
Eikö sydämeni leijunut onnellisten tähtien lailla
ennen kuin se kiskottiin sinun punaiseen  piiriisi?
Katso, minut on sidottu käsistä ja jaloista,
tunne miten minut on pakotettu kaikkiin ajatuksiini.
Eros, sinä jumalista julmin:
minä en pakene, minä en odota,
minä vain kärsin kuin eläin.

Edith Södergran, suom. Pentti Saaritsa
~~~~

RAKKAUVE JUMALAL

Eros, sie julmur kaikkii jumalii sakis
mintäi siu pit viijä miut siihe pimiää maaha?
Tyttölapset ketkä varttuu isoks
käännetää pois valost
ja viskataa pimmeytee.
A mite miu syvämmei leijail ko mikäkii onne täht
enneko sie vejit ommaa punasee piiriheis.
Näät sie, miut on köytetty käsist ja jaloist,
tunnet sie mite miut on pakol pakotettu
näihi ajatuksii.
Eros, sie kaike julma jumala, tiijjäkkii:
mie en lähe karkuu enkä vuottele mittää,
mie vaa kärsin ko elläin.

Helena Anttonen kokoelmassa Mie rakastan sinnuu, karjalaks (2006)
~~~~

Nykyään on muotia tehdä runokirjoja eri murteilla. Jopa vanhoja, tunnettujen runoilijoiden tekemiä säkeitä, muokataan uuteen uskoon eri murteille. Niinpä tämäkin "kokoelma maailman kauneimpia rakkausrunoja karjalan murteella", on syntynyt  Helena Anttosen saamasta ideasta. Kirjan takakannessa olevassa tekstissä sanotaan lisäksi, että sarjassa on ilmestynyt myös Boltsin södeimmät rakkausrunot, Mualiman kaaneimmat rakkausrunot ja Mää rakastan sua tampereeks.

Nämä kokoelmat voivat olla ihan hauskoja. Mielessäni heräsi kysymys: Miksi tekijä ei tee omia runojaa, vaan "parantelee" näitä Leinon, Södergranin  ja muiden suuruuksien hengentuotteita? Ehkä niille ei voisi panna nimeksi "maailman kauneimmat rakkausrunot".  Hienoa mainosta tuotteelle, joka on suurimmaksi osaksi lainatavaraa---.
~~~~

Juoksuja alkaa olla kuin kollikissalla maaliskuussa.  Tänään alkaa seurakunnan luottamushenkilökoulutus, jota käydään pitkin kevättä, ja  suuri osa koulutuksesta on Kiteellä asti. Lisäksi on Yhteisvastuukeräys, jota pitää kierrätellä pitkin kyliä; ja näiden lisäksi on aika tehdä miehen veroilmoitus. Tämä viimeksi mainittu on ollut minun heiniäni jo ainakin vuodesta 1968 saakka. Ensin tehdään kirjanpito ja siitä lähdetään metsäveroilmoitukseen. Minua potuttaa, joskus raskaastikin. Myös veronoikaisut eli valitukset teen minä. Sekin kiinteistövero, joka mieheltä perittiin täysin perustettomana, maksettiin heti miten takaisin. Rahat olivat kuukauden kunnalla lainassa. Ennen sai olla siitä varma, ettei verottaja tehnyt vääryksiä eli määrännyt veroja ilman perustetta. Nykyään ei voi olla varma mistään. Moraali on näköjään hävinnyt verottajaltakin kokonaan! Minusta tämä on törkeää, tekisi mieli tehdä tällaisesta rikosilmoitus...
~~~~

Talolla on väki sairaana yksi toisensa jälkeen. Kun on monta lasta, sairaita riittää. Saahan nähdä, joko ensi pyhänä saa pidetyksi tyttöjen synttärit vai siirtyvätkö yhä eteenpäin. Voidaankin pitää sitten kolmen tytön syntympäpäivät yhdellä kertaa!

Oikein ihana talvipäivä tänään, niin loistravan aurinkoista, että silmiä häikäisee.

Oikein kivaa loppuviikkoa kaikillle lukijoille toivottaa Aili-mummo!

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kolmas retki Goaan

Matkatoverini Helena huonekaverini Tertun kanssa hindutemppelissä. Kevät 1992.
Okralaiset illallisilla pöydän ympärillä. Matkanjohtaja Helena Nieminen pöydän päässä.
Erään suuren temppelin lähettyvillä tehtiin muinaiskaivauksia. Maaliskuu 1992.
Hindutemppelin edessä ollesta kaivosta nainen nosti astialla vettä...
Eräässä katollisessa temppelissä arkussa makasi puunukke...
Huonetoverini, kuin kukkanen kukkien keskellä...
Rihkaman kauppaita Anjuunan markkinoilla maaliskuussa1992...
Matkoille lähtemisen  
ja jälleennäkemisen hetket,
elämän hetkistä kauneimmat.

Hyvää matkaa.
Sinä palaat vielä.

Eeva Heilla: Tässä iässä (2009)
Anjuunan markkinat keväällä 1992...

Lapsia me varoitamme tulitikkuleikeistä,
vaikka itse leikimme tulella.

Olemme unohtaneet kuinka jo viisivuotiaana
elämä ilman aakkosia
talletti meihin tapahtumia,
iloisia
mutta myös monia murheita,
lähtemättömin värein maalattuja.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)


...ja kauppa käy kuin siimaa...
Menossa isompaan ja hienompaan hindutemppeliin...
Yhä edelleen Anjuunassa; nautakin oli lähtenyt markkinoille...

Niinpä minä palasin vielä, mutta HÄN oli lähtenyt iäksi luotani pois. Tuonilmaisiin. Se oli minun Goan matkani paluun yllätys. Kuuden ja puolen viikon kuluttua siitä on jo 19 vuotta. Minun lapseni, joka oli lähtenyt iäisyysmatkalleen yksin, omasta tahdostaan.

Tein surutyötä seitsemän piinallista vuotta, melkein sekosin. Sitten pääsin jo hieman eteenpäin, sanoin jäähyväiset pojalleni, jota ei enää ollut. Runot löytyvät runokirjastani Hullun lehmän tanssi (1999).

Enkelit, pienet enkelilapset,/ kantakaa rakkaani Tuonenvirran yli./ Hyvät kiltit enkelit,/ lohduttakaa lastani. Minne hän meni/ minä en voi häntä seurata./ Kiltit pienet enkelit,/ viekää lapseni kukkaniitylle/ poimimaan ilonkukkia./ Hänellä oli niitä/ liian vähän elämässä./ Hyvät enkelit, varjekaa/ minua katkeruudelta ja itsesääliltä.// AN 

Lisää kuvia ja tekstiä Goasta löytyy tästä.

Elämä on matka, on sanottu. Joillakin se voi olla hyvin suunniteltu koko loppuiäksi. He kehuvat hallitsevaansa  elämäänsä, mutta varmaan he hallitsevat myöskin kuolemaa. Oma mietelauseeni on: Ei ihminen hallitse elämää, vaan elämä (hallitsee) ihmistä. Minusta se on totta. Nykyään ihminen on vähitään kuin Jumala, kaikkivoipa ja itsevaltias. Niin suureen hallintaan en usko yhdenkään ihmisen pystyvän, vaikka olisi kuinka mahtava ja "kaikkivoipa". Ahneinkin diktaattori suistuu valtaistuimeltaan, kun aika on tullut. Ihminen ei ole mitään omasta voimastaan. "Ihminen on vain ihminen", lainatakseni Tatu Pekkarisen Peräkylän profeettaa. Ihminen on heikko ja särkyvä olento.

Kaikilla meillä on omat heikkoutemme. Jos olisimme niin mahtavia ja kaikkivoipia, ei meillä kenelläkään olisi heikkouksia, vaan vahvuuksia. Silloin todellakin voisimme hallita elämäämme.

Kävin eilen sanan ääressä, ja siellä meidän käskettiin olla arkienkeleitä, mikä on tämän vuotisen Yhteisvastuukeräyksen motto. Hienoa, jos muutamalla killingillä pääsee enkeliksi, mutta voi sillä pienelläkin rahasummalla tehdä jotain hyvää nuorille ihmisille. 
Yksinäisyyden torjunta on tärkeää myös lapsille ja nuorillemme. Monet lapsistamme ja nuoristamme suistuvat epätoivoon, joka saa heidät tekemään jopa äärimmäisen pahoja tekoja itselleen, ja lähimmäisilleen.

Näissä merkeissä toivotan lukijoille oikein hyvää alkavaa viikkoa!  Aili-mummo

tiistai 1. helmikuuta 2011

Miespolvet vaipuvat unholaan

Tikkalan Antti Mannisen talo ja pihapiiri 1960-luvulla. Tikkalan kylän viljelyaukeita. Kuva: Esa Mannisen arkisto.
----
 Kiitävi aika, vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina, sielujen laulun,
taivainen sointu säilyy vaan.

Virsi numero 30 (Bernhard Severin Ingeman 1850, suomentanut Hilja Haahti 1903)

Antti Mannisen runsasta jälkikasvua 1950-luvulla. Kuvassa lapsenlapsia. Esa Mannisen arkisto.
 Oletko koskaan ajatellut
 olevasi talo?
Lapsuus perustusta,
nuoruus avaria ikkunoita.
 Keski-ikä avoin ovi,
kaikki tilat käytössä,
tiet lähteä ja palata.
Vanhuus,
huone, johon ei avainta tarvita.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)
Isoisä Antti Manninen vanhoilla päivillään. Kuva Esa Mannisen arkisto.
Lapsenlapsesi vuoksi pystytät
juhannuskoivut portaiden eteen.
Pienen on kuultava aivan läheltä
puhdasrunkoisen puun kesälaulu.
Matka jatkaessaan lapsi tarvitsee
juhannuspuunsa. Ei se myrskytuulilta säästä,
ei surua kaada,
silti satojen sävelten seasta noustessaan
se muistuttaa ajasta,
joka oli valkea kuin isän tuoma
ensimmäinen oikea piirustuspaperi.
Siihen syntyi kynää kuljettamalla
kirjain - kokonainen sana.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)
~~~~
Miten paljon ehtiikään tapahtua jo 50-60 vuodessa. Taloja rakennetaan, mutta ennen rakennetut talot ja suvut häipyvät pois paikkakunnalta. Silti ne jossain jatkavat elämäänsä. Tämäkin Ihalan tilan talo, jonka aikoinaan omisti Antti Manninen, on ollut  muisto kymmeniä vuosia. Juuri tällä tilalla ja tässä talossa aloitti aikoinaan Tikkalan kansakoulu vuonna 1889 toimintansa. Oma koulurakennus rakennettiin vasta 10 vuotta myöhemmin. Tuo koulurakennus paloi kesällä 2004.

Antti Manninen (1874-1958) hankki Ihalan tilan v. 1912. Siihen asti kaikki Manniset asuivat samalla Mannilan tilalla vuodesta 1880 lähtien. Nykyään tilan omistaa Marko Manninen perheineen.  

Antti Mannisella ja hänen kahdella vaimollaan (molemmat Aina-nimisiä) oli paljon lapsia samoin kuin muillakin Tikkalan Mannisilla. Nähtävästi 12 lasta oli sopiva ja hyvä lapsiluku sen ajan patriarkkojen mielestä.

Entisaikaan kuoli paljon lapsia pieninä tai rippikouluikään mennessä, ja lisäksi jotkut tyttäret jäivät naimattomiksi. Mutta kuitenkin Antilla on jälkikasvua arvelujeni mukaan sata tai enemmän. Tikkalassa hänen jälkeläisiään on varsin vähän, lieneekö muita, kuin mieheni sukuhaara. Mieheni Mauri on Antti Mannisen pojanpoika.

Antti Mannisesta olen kirjoittanut ainakin kaksi kertaa ennenkin. Löydät ne tästä ja tästä.

Antin jälkeen taloa jäi asumaan hänen Veikko-poikansa, joka perusti perheen. Mutta myöhemmin Veikon perhe lähti tästä talosta, ja siirtyi asumaan Laihalammille, parin kilometrin päähän. Tila  sai uuden omistajan, talo purettiin, jäljellä on kivinavetan rauniot. Talon paikka on luonnonkaunis mäki lähellä Särkijärveä, siihen sopisi rakentaa uusi talo.

Vielä kuitenkin Tikkalassa asuu joitakin perheitä, joiden sukunimi on Manninen. 
Mies muutti nimensä Nupposeksi 16 vuotiaana 1952.
~~~~
Isot tytöt, Ellu ja Angi, ovat olleet mummon ilona iltapäivisin tällä viikolla. Eilen syötiin karjalanpiirakoita 10 kpl, tänään jatkettiin perunaleivällä ja vehnäpullalla. Siinä sivussa meni appelsiineja ja jätskiä ja minkä mitäkin. Aamupäivällä eilen kipaisimme kiireellä Joensuussa silmälasiliikkeessä, kirjakaupassa ja Tokmannilla. Ennen  puoli kahta olimme jo kotona vastaanottamassa ekaluokkalaista Angia. Ellu näytteli voimistelutaitojaan ja notkeuttaan kömpelölle mummolle, joka silmät tapilla töllisteli tytön temppuja.

Viikonvaihteen tietämissä on kaksosilla 6v. syntymäpäivät, joita tavan mukaan juhlitaan joukolla. Jos mistä, niin lapsista huomaa, miten pian se aika kuluu. Ennen kuin huomaakaan, lapset ovat jo aikuisia!

Kannamme aikamme kuvaa.
Ensimmäistä pukua ei koskaan voi
pudottaa päältään.
Sen päälle vain puetaan aina uudet,
joiden alta kohoaa vanhin kaulus,
vilkkuu hihansuu pitseineen
ja piikkilangan repimä helma.

On mahdotonta päättää,
missä puvussa elämä on tarjonnut parastaan.

Eeva Heilala: Tässä iässä (2009)

Oikein hyvää tiistai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo!