torstai 18. maaliskuuta 2010

Paluu lapsuuteen

Kaivon kammarissa, seinillä valokuvakilpailun tuloksia: aiheena Talvi. Kuva: AN.


Ja se metsä oli maailman sinisin/ ja vehrein se nurmikkorinne./
Ja usein vielä unissani vaellan/ ma kauas, kauas sinne./
Ja siellä oli maailman kauneimmat/ ne sinipunakukkaiset pellot./
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot/ kuin siellä ne sinikellot./
Ja muistan ne koivut ritvaiset/ siellä viheriäisessä haassa./
Ei missään niin valkeita koivuja kasva/ kuin kaukana lapsuuden maassa./
Ja koivujen läpi ei milloinkaan/ niin taivas loistele seessä./
Sen alla yhä unissani vaellan/ ja mulla on silmät veessä.// 


- Lauri Pohjanpää -

Kävin eilen Tohmajärvellä ottamassa viimeisen fysikaalisen hoidon. Päivällä jäi aikaa kyläilylle erään vanhan ystävän ja entisen naapurin luona. Jo useita kuukausia olin sitä aikonut, mutta oma raihnaisuuteni ei ollut sallinut tätä vierailua kuin vasta nyt.

Tämä vanha tuttu naapurini on ehtinyt pitkän elämänsä ehtooseen, lähentelee jo yhdeksääkymmentä ikävuottaan, ja viettää elämäänsä Pikku-Pihassa. Sain oikein positiivisen käsityksen tästä hoitopaikasta, missä ystävälläni on ikioma huone. Huoneet olivat kauniit ja valoisat, palvelu ystävällistä, tuotiinpa vieraalle ja asukkaalle tervetuliaistoivotuksena päiväkahvitkin leivoksen kera. Ystäväni näytti elämäänsä tyytyväiseltä, vaikka noin 50 vuotta lähimenneisyydestä oli pyyhkiytynyt pois hänen muististaan. Hän puhuu pääasiassa vain ajoista, jolloin eli nuoruutensa Perivaarassa, jossa minäkin asuin ja elin elämäni ensimmäiset 24 vuotta. Olen häntä lähes 20v. nuorempi; kun hänet vihittiin avioliittoon miehensä kanssa, olin juhlissa mukana ja istuin "kunniavieraana" talon tiskipöydän alla. Tämä tapahtui joulukuussa 1945.

Keskustelimme hänen kodistaan ja suvustaan. Äidin, isän ja mummon etunimi tulivat heti, kun niistä puhuimme. Hänen isänsä kuoli samana vuotena kun minä synnyin. Hänen kummejaan olivat olleet isäni ja tätini, joista puhuimme. Kertoi käyneensä useita kertoja päivässä meillä kylässä kun oli itse pienenä. Myös minä kävin jopa kolme kertaa päivässä kylässä tässä naapurissa, jossa talon isot tyttäret kampasivat säkkärän ja sotkuisen tukkani, joka oli kuin tuulenpesä.

Ystäväni huoneessa oli paljon jälkikasvun valokuvia, oli rippi- ja ylioppilaskuvia. Aprikoin mahtaakohan ystäväni muistaa heidän nimiään. Huomasin ystäväni välttelevän nimien mainitsemista, mutta sanoi kerran: "Mahtaakohan ne Miina ja Oskarikin olla jo kuolleet?" Vastasin että isä kuoli v. 1969 ja täti 1967.

Monet mukavat asiat meitä molempia kuitenkin naurattivat, ystäväni on valoisa ja optimistinen luonne, jolla on hymy herkässä. Sanoi ottavansa mahdollisimman vähän yhteyttä lääkäreihin. Aika kuluu entisaikoja muistellessa, kun on vain sopivaa juttuseuraa. Pitää muistaa käydä useammin häntä katsomassa, kun meidän juttumme sattuvat niin hyvin yksiin.

Syksyllä 2004 kävin ystävääni haastattelemassa Tikkalan koulumuistelmat kirjaan, ja silloin ystäväni muisti oli hyvässä kunnossa; vielä useita vuosia tämän jälkeenkin. Onhan se rankkaa, kun suurin osa elämästä pyyhkiytyy pois ihmisen muistista. Kun muistot häviävät, tuntuu elämäkin menetetyltä. Kaikille ei kuitenkaan tällaista tapahdu, vaan lähimuisti säilyy kirkkaana jopa yli satavuotiaaksi. Harvinaisia he kuitenkin ovat. Isäni oli yksi heistä, mutta vasta 85 ja puolivuotias kuollessaan.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

7 kommenttia:

  1. Minullakin on ystävä joka on 94v nuori, hän asuu kotona yksin, ja vielä pärjäilee kohtalaisesti.

    Voi kun olisikin sellaisia ihania paikkoja mihin voisi ajatella menevänsä sitten kun ei enää pärjää. Nykyisin vain puhutaan niin paljon vnhusten huonosta hoidosta, ja osa siitä on tottakin,mutta onneksi ei ihan kaikki.

    Keväsiä auringon säteitä päiviisi.

    VastaaPoista
  2. Hei Aili-mummo!

    Täälläkin päin ollaan lapsuuden tapahtumien mietteissä!
    Minulla vain ei ole ketään jonka kanssa niitä jakaa.Siskoni eivät muista samoja asioita ja koulukavereiden kanssa ei ole mitään yhteyttä.

    Hyvää viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
  3. Hei Vaarinkukka!

    Minusta tällaiset pienet hoitokodit ovat ihania sillä ne toimivat asukkaidensa ehdoilla. Tulevaisuudessa meilläkin on toisin: kilpailutuksen on voittanut eräs suuri ulkomaalispohjainen yritys, joka tappaa paikalliset pienet yrittäjät ja sen jälkeen on hyvä korottaa hintoja pilviin.

    Minusta tällainen toiminta on suuri erehdys, mutta EU pakottaa siihen, nimenä "vapaa kilpailu".

    Oikein aurinkoisia päiviä sinulle Vaarinkukka, ja kiitos kommentista!

    Realle:
    Jospa yrität löytää niitä entisiä koulukavereitasi, ei se niin mahdoton juttu ole.

    Niitä vanhoja muistoja voit kirjoitella vaikkapa tänne nettiin, niin minäkin olen tehnyt. Sitten kun ei enää muista omasta elämästään paljon mitään, voi asioista lukea ja kerrata niitä; vaikka eiväthän ne kauan mielessä pysy, jo 5 minuutin perästä ne ovat unohtuneet.

    Kiitos kommentista Rea ja kivaa kevättä sinulle!

    VastaaPoista
  4. Minulla on parhaillaan kaksi yhdeksänkymmentä ikävuotta ylittänyttä tuttavaa. Molemmat ovat vaivoistaanhuolimatta valoisia ihmisiä, ja harvemmin valittavat mistään. Kun mietin millainen itse olen mahdollisesti kolmenkymmenen vuoden kuluttua, (jos elän) niin toivon olevani samalla tavalla valoisa. Ehkä ikä vähitellen opettaa käsittelemään asioita oikealla tavalla, ja pystyy jättämään turhanpäiväisyydet vähemmälle. aina en pääse käymään, mutta välillä myös puhumme puhelimessa toisillemme.

    VastaaPoista
  5. Joillakin ihmisillä on syntymälahjana saatu valoisa ja optimistinen luonne. Ennen ei ollut tapana aina valittaa, vaikka aiheita olisi varmasti löytynyt enemmän kuin nykyisin. Melkein meillä jokaisella on jotakin hyvää ja iloitsemisen arvoista elämässämme, kun vain osaamme asioihin oikein suhtautua. Jos saisimme ne hyvät muistot säilytettyä mielessämme viimeiseen asti, ehkä silloin dementoituneenakin olisi helppo hymyillä. Varsinkin kun lähimuistista häviävät sekä pahat että iloiset asiat.

    Kiitos kommentista Eila, ja oikein aurinkoista ja lämmintä kevättä sinulle!

    VastaaPoista
  6. Hymyilevä eläkeläinen19. maaliskuuta 2010 klo 5.02

    Tuommoisia niiden hoitokotien pitäisi olla! Täällä kävin äskettäin ystäväni kanssa hakemassa terveyskeskuksen demetiaosastolta yhtä potilasta mukaan vanhusten kerhoon. Paikka ei ollut kovin mieltäylentävä, ehkä erityisesti en takia, että ovi osastolle oli lukossa. Tuli ahdistava tunne, että kun tänne on kerran astunut, et täältä pois pääse!

    Arvostettu tietokirjailija Kari Enqvist käsittelee palkitussa kirjassaan "Kuoleman ja unohduksen aikakirjat" myös demetiaa. Ihmisyyden ydintä hakiessaan hän kehottaa meitä arvostamaan sitä, mitä meillä tässä ja nyt varmasti on - vielä.

    Demetiakaan hän ei näe täydellisen synkässä valossa. Hän vertaa ihmisen ikääntyessä kokemaa rapeutumista paperitehtaan alasajoon; jotain prosessissa on mennyt pieleen ja kone täytyy vähitellen pysäyttää. Aivotkaan eivät voi enää ottaa vastaan mitään uutta, entisestäkin täytyy luopua, mielessään ihminen aivan kuin lähestyy lapsuuttaan ja syntymäänsä.

    Tuo kaikki pitäisi saada kokea rauhallisessa paikassa, jossa on tuttu henkilökunta, kuten siinä hoitokodissa, jossa vanhan ystäväsi tapasit.

    Arvostetaan tätä kevään tuloa ja lumen sulamista!

    VastaaPoista
  7. Kiitos kommentista Hymyilevä!

    Ystäväni kertoi vielä, että hän käy päivittäin ulkona kävelemässä rollaattorin ja hoitajan kanssa, joten tässä paikassa asiat ovat niin kuin niiden pitääkin. Ja kumma kyllä, hän muisti asian!

    Se on hämmentävää, kun dementoituneelta pyyhkiytyy melkein koko aikuiselämä pois, jäljelle jää lapsuus ja nuoruus. Jos se on ollut onnellinen, niin silloin kai asiat ovat hyvin, mutta entäs jos onkin päinvastoin?

    Kun huumori sentään säilyy, silloin asiat voivat olla hyvin; täydellinen dementia on mielestäni katastrofi...

    Ilosta ja lämmintä kevättä sinulle Hymyilevä!

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi ♥