keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Muistojenpäivä

Kuva Kaivolta Kemiestä. Tiskin takana Pirkko Salminen. Kuva AN.
Kursiivi


Tänään on kaksikertainen merkkipäivä: Kahdeksantoista vuotta pojan kuolemasta ja kaksitoista vuotta lehmien lähdöstä tilamme navetasta. Kummankin päivän seuraamukset olivat erinomaisen raskaita kantaa. Poikani kuolemaa työstin aktiivisesti ainakin seitsemän vuotta, lehmistä näin unta lähes joka yö ainakin kolme vuotta.

Viimeksi mainituissa unissa olin aina salaa unissani hoitamassa ja lypsämässä karjaa, vaikka tiesin olevani eläkkeellä. Maito meni meijeriin ja maitotili saatiin, mutta pohdin jatkuvasti, miten meidän käy, kun lopetamme karjan, peritäänkö meiltä eläkkeet takaisin? No, onneksi se karjanhoito unissa ei ollut niin vaarallista, mutta jos todellisuudessa näin olisimme tehneet, silloin varmasti ei kunnian kukko olisi laulanut.

Vuonna 1998 kylässämme oli vielä 20 lypsykarjatilaa, nyt enää kuusi. Voi olla, että muutamien vuosien kuluttua niitä on jäljellä enää 2-3.
Naapurikylä Onkamo pääsi jo lypsykarjattomaan talouteen keväällä 2004.

Kun kulut jatkuvasti kasvavat, ja tulot laskevat, on siitä helppo tehdä johtopäätöksiä. Kymmenen senttiä maidon litrahinnasta pois on iso raha tuottajalle. Mitä suurempi tuottaja, sitä isompi raha. Tohmajärvellä on useita lypsyrobottitiloja, joilla on 60- 120 lehmää navetassa. Ne tilat ovat investoineet paljon euroja tuotantoonsa, miljooniakin. Ellei lainojen lyhennyksiä saada maksetuksi, ei tilallista paljon naurata. Vielä en ole huomannut konkurssi-ilmoituksia paikkakunnalla, mutta nämä jututhan kuulemma hoidetaan pankissa suljettujen ovien takana, ja kaupat tehdään suoraan ilman konkurssihuutokauppaa.

Meillä oli Tohmajärven toiseksi paras karja. Pääsimme siihen 30 vuoden jalostustyön tuloksena. Oli hirveän suuri menetys hävittää ne lehmät, mutta onneksi muutamat yksilöt pelastuivat, ja jatkavat sukuaan muualla Suomessa. Haikun jälkeläisiä löytyy mm. Etelä-Karjalasta, saattaapa olla täällä omassa maakunnassakin. Onnea vaan uusille omistajille! Olin Haikun 100 000 maitokilon tuotosjuhlissa vuosia sitten, tapasin siellä isäntäväen lisäksi myös Faban (jalostusyhdistyksen) edustajan, Auli Himasen, joka luki Hullun lehmän tanssista runojani. Esillä oli mm. pilkkaruno Eurolandiaan, Eurolandiaan, joka löytyy toisesta blogistani, Tanssi Elämänpellossa.

Haiku eli pitkän elämän, ja tuotti muistaakseni ainakin 137 000 maitokiloa, joka on melkoinen elinikäistuotos friisiläislehmälle tai holstainilaiselle, joka on nykynimitys. Haiku synnytti myös paljon lehmävasikoita, päinvastoin kuin emänsä Ulpukka. Näin se elämä jatkuu yhä meidän jälkeemmekin, sukupolvi toisensa perästä.

Oikein aurinkoista keskiviikkopäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 18. maaliskuuta 2010

Paluu lapsuuteen

Kaivon kammarissa, seinillä valokuvakilpailun tuloksia: aiheena Talvi. Kuva: AN.


Ja se metsä oli maailman sinisin/ ja vehrein se nurmikkorinne./
Ja usein vielä unissani vaellan/ ma kauas, kauas sinne./
Ja siellä oli maailman kauneimmat/ ne sinipunakukkaiset pellot./
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot/ kuin siellä ne sinikellot./
Ja muistan ne koivut ritvaiset/ siellä viheriäisessä haassa./
Ei missään niin valkeita koivuja kasva/ kuin kaukana lapsuuden maassa./
Ja koivujen läpi ei milloinkaan/ niin taivas loistele seessä./
Sen alla yhä unissani vaellan/ ja mulla on silmät veessä.// 


- Lauri Pohjanpää -

Kävin eilen Tohmajärvellä ottamassa viimeisen fysikaalisen hoidon. Päivällä jäi aikaa kyläilylle erään vanhan ystävän ja entisen naapurin luona. Jo useita kuukausia olin sitä aikonut, mutta oma raihnaisuuteni ei ollut sallinut tätä vierailua kuin vasta nyt.

Tämä vanha tuttu naapurini on ehtinyt pitkän elämänsä ehtooseen, lähentelee jo yhdeksääkymmentä ikävuottaan, ja viettää elämäänsä Pikku-Pihassa. Sain oikein positiivisen käsityksen tästä hoitopaikasta, missä ystävälläni on ikioma huone. Huoneet olivat kauniit ja valoisat, palvelu ystävällistä, tuotiinpa vieraalle ja asukkaalle tervetuliaistoivotuksena päiväkahvitkin leivoksen kera. Ystäväni näytti elämäänsä tyytyväiseltä, vaikka noin 50 vuotta lähimenneisyydestä oli pyyhkiytynyt pois hänen muististaan. Hän puhuu pääasiassa vain ajoista, jolloin eli nuoruutensa Perivaarassa, jossa minäkin asuin ja elin elämäni ensimmäiset 24 vuotta. Olen häntä lähes 20v. nuorempi; kun hänet vihittiin avioliittoon miehensä kanssa, olin juhlissa mukana ja istuin "kunniavieraana" talon tiskipöydän alla. Tämä tapahtui joulukuussa 1945.

Keskustelimme hänen kodistaan ja suvustaan. Äidin, isän ja mummon etunimi tulivat heti, kun niistä puhuimme. Hänen isänsä kuoli samana vuotena kun minä synnyin. Hänen kummejaan olivat olleet isäni ja tätini, joista puhuimme. Kertoi käyneensä useita kertoja päivässä meillä kylässä kun oli itse pienenä. Myös minä kävin jopa kolme kertaa päivässä kylässä tässä naapurissa, jossa talon isot tyttäret kampasivat säkkärän ja sotkuisen tukkani, joka oli kuin tuulenpesä.

Ystäväni huoneessa oli paljon jälkikasvun valokuvia, oli rippi- ja ylioppilaskuvia. Aprikoin mahtaakohan ystäväni muistaa heidän nimiään. Huomasin ystäväni välttelevän nimien mainitsemista, mutta sanoi kerran: "Mahtaakohan ne Miina ja Oskarikin olla jo kuolleet?" Vastasin että isä kuoli v. 1969 ja täti 1967.

Monet mukavat asiat meitä molempia kuitenkin naurattivat, ystäväni on valoisa ja optimistinen luonne, jolla on hymy herkässä. Sanoi ottavansa mahdollisimman vähän yhteyttä lääkäreihin. Aika kuluu entisaikoja muistellessa, kun on vain sopivaa juttuseuraa. Pitää muistaa käydä useammin häntä katsomassa, kun meidän juttumme sattuvat niin hyvin yksiin.

Syksyllä 2004 kävin ystävääni haastattelemassa Tikkalan koulumuistelmat kirjaan, ja silloin ystäväni muisti oli hyvässä kunnossa; vielä useita vuosia tämän jälkeenkin. Onhan se rankkaa, kun suurin osa elämästä pyyhkiytyy pois ihmisen muistista. Kun muistot häviävät, tuntuu elämäkin menetetyltä. Kaikille ei kuitenkaan tällaista tapahdu, vaan lähimuisti säilyy kirkkaana jopa yli satavuotiaaksi. Harvinaisia he kuitenkin ovat. Isäni oli yksi heistä, mutta vasta 85 ja puolivuotias kuollessaan.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Lapsuus maakylässä

Muuan taulu (asetelma) Unkarin kansallismuseossa Budapestissä syksyllä 2007. Kuva AN.

Tohmajärveltä on tähän mennessä tullut kaksi piispaa, Eino Sormunen (1893-1972), Kuopion ensimmäinen evankelisluterilainen piispa, ja metropoliitta Ambrosius (s.1945), nykyinen ortodoksien Helsingin piispa. Tämän jutun aihe on kuitenkin ensin mainittu Riikolan kylän kasvatti, jonka savolaiset ovat myöhemmin omineet itselleen.

Eino Sormusen vanhemmat olivat talollinen Juho Sormunen ja vaimonsa Elisa o.s. Timonen. Ylioppilaaksi hän pääsi Joensuun klasillisesta lyseosta (samasta koulusta kuin Ambrosius) v. 1915, suoritti jo neljä vuotta myöhemmin teologisen tiedekunnan erotutkinnon, ja vihittiin samana vuotena (1919) papiksi.

Eino Sormunen väitteli teologian tohtoriksi v. 1933, ja hän toimi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dogmatiikan ja siveysopin professorina v. 1934-39, mistä hän siirtyi Kuopioon piispan tehtäviin (1939-1961).

Sormunen oli aikanaan johtava Luther-tutkija, joka julkaisi noin viitisenkymmentä tutkimusta tai kirjoitusta uskonnon alueelta. Myös 1948 Katekismuksen kristinoppi, jota luin rippikouluaikanani, oli pääasiassa Eino Sormusen käsialaa. Muistan vieläkin Huoneentaulun sanoman: "Mies on naisen pää". Jotenkin en ole uskonut tähän kappaleeseen, olen niin omapäinen ihminen.

Eino Sormunen on kirjoittanut myös runoja, joista löysin yhden katkelman muistelmateoksesta (sivu 120). Sormusen lapsuuden muistelmat, Lapsuus maakylässä (1948) on ollut minulle tuttu jo 1950-luvulta lähtien, jolloin kirjan ostin. Se oli ensimmäisiä kirjaostoksiani, muistaakseni opettajani Helly Sorsan suosituksesta. Tuohon aikaanhan papit ja piispat olivat erittäin korkealle arvostettuja, voisi sanoa kuluneella fraasilla "Jumalasta seuraavia".

Olen lukenut Sormusen hienot muistelmat elämäni aikana ainakin 4 -5 kertaan, joten ihan turha teos se ei ole. Sormunen kirjoittaa hyvin runollisesti ja kaihoten lapsuusmuistojaan, sanoo hänellä olleen onnellisen ja hyvän lapsuuden. Sitten Einon ollessa oppikouluikäinen, hänen rakastettu isänsä hukkuu kirkkomatkalla. Ei ollut enää itsestään selvää, että Eino pääsee oppikouluun, kun talon isäntä ja turvan tuoja oli poistunut ajasta iäisyyteen. Eino katkaisi myös jalkansa, ja oppikouluun meno siirtyi vuoteen 1907, jolloin poika oli jo 14v.

Eino Sormusella olisi ollut edellytyksiä myös kaunokirjalliseen toimintaan, vaikka tällä saralla hänen näyttönsä olivat melko vähäisiä. Savolaiset ovat omineet Sormusen omaksi kirjailijakseen, vaikka minusta se tohmajärveläisenä on melkoinen vääryys. Sormunen kirjoitti myös pienoisnäytelmiä, jotka olivat lukudraamoiksi tarkoitettuja kirjoituksia. Sormunen on ollut myös kuuluisa puhuja ja esitelmien pitäjä. Varmaan tuo hengellisen kirjallisuuden tuotteliaisuus on osaltaan ehkäissyt kaunokirjallista harrastusta, ei ole jäänyt aikaa enää siihen. Ylioppilasainettaan Sormunen sanoo "kuuluisaksi".

Eino Sormusella oli hyvin läheinen suhde kotikyläänsä ja sen ihmisiin. Riikolalaisille hän oli lahjoittanut kaikki teoksensa, jotka koulun lakkautuksen jälkeen siirtyivät kunnan kirjaston omistukseen. Muutamia vuosikymmeniä sitten Eino Sormusen eräs koulutodistus löytyi Nuppolan talon seinäpaperien välistä remonttia tehdessä. Asiasta oli Tohmajärven-Värtsilän lehdessä kirjoitus.

Joka tapauksessa, Lapsuus maakylässä on lukemisen arvoinen teos, jopa useammankin lukemisen.

Oikein hyvää viikonvaihdetta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Anteeksipyyntö kukille ja muurahaisille

Katunäkymä Budapestistä 2007. Kuva AN.


Vahvemman oikeudella

Anteeksi vain, muurahaiset, että
tallaamme teitä lattialaattoja vasten
ja lakaisemme teitä kuin roskia
ja kylvämme myrkkyä teillenne.

Jossainhan meidänkin on asuttava,
ja olemmehan valloittaneet
tämän alueen itsellemme
ihan rehellisesti
vahvemman oikeudella.

Eeva-Liisa Kantola Ukrin antologiassa Kahdeksan minuuttia aurinkoon, toimittanut Jouko Lehtonen (1991)

Vihdoin vaihdoin hengissä oleville huonekasveille mullat isännän avustamana. Monta niistä tänä talvena on kuollut hoidon puutteeseen, koska olen ollut kipeä jo marraskuusta lähtien. - Antakaa anteeksi tämä laiminlyönti, mutta kuka tietää milloin on aika siirtyä jo muovikukkiin...Elättelen toivoa kuitenkin siitä, että paranen niin paljon että voin hoitaa niitä jäljellä olevia kasveja. Viirivehkat ja flamingonkukka ehtivät jo aloittaa kukintansa, joten niillä ainakin oli vielä energiaa. Sen sijaan ihmepensaalla näytti voimat olevan jo kohta vähissä, vaikka sekin höperö on kukkinut talven - tiedä millä.

Täällä on tänään ajettu Itärallia, SM- osakilpailua, erikoiskokeet 4 ja 5. Edellinen tuli Kiihtelyksestä UPM:n metsäteitä pitkin Kannukselle ja Riihiahoon ja siitä Lahnalammentietä Viesimontielle, josta kolme km seuraavaan ek 5, joka lähti Kostamontieltä Hammaslahteen. Miehen piti päästä sitäkin katsomaan, vaikka huippuajajat eri sarjoissa olivat jo ajaneet. Itse en ole näistä välittänyt.

Eilen kävin saamassa Jounilta hoitoa kipeisiin käsiini. Jäljellä on enää kaksi kertaa, ja ainakin muutama akuhoito. Sitten en tiedä miten homma etenee, mutta senhän aika näyttää. Ostin taas apteekista särkyvoidetta kaksoispakkauksen, käytän sitä tulehduskipulääkkeiden ohella.

Onneksi mies on minua paremmassa kunnossa, joten tulemme vielä toimeen omakotitalossa. Jos asuisin yksin, ei homma enää toimisi. Viimeksi leivoin ennen joulua, nyt ostan vain valmiiksi leivottua. Ostosten kotiin saaminen on työn takana, varsinkin maitojen ja piimän raahaaminen. Mutta syötävä on silti jotakin, vaikka ruokahalu on selvästi huonontunut. Ehkä se on särkylääkkeiden syytä...Mutta onhan minulla liikoja kiloja mistä laihtua...

Viikonvaihde on taas tullut, pitää valmistautua pyhän viettoon.
Kaikkea hyvää teille lukijoilleni toivoo Aili-mummo!