sunnuntai 31. tammikuuta 2010

"Liekuta onnenlasta..."


Kuva Tikkalan hautausmaalta.

Näin kyselen ja pohdin:
mitenkä käydä tohdin 
levolle, nukkumaan,
kun tuodaan ruumislauta 
ja luodaan musta hauta 
ja siihen mennä saan.

Helmaasi, Jeesukseni, 

nyt lasken sydämeni 
kaikkine murheineen.
Liekuta onnenlasta

nukuta, nosta vasta 
kun nukun, vuoteeseen.

- Jaakko Haavio -


Eilen oli erään kyläläisen hautajaiset. Sain olla mukana häntä saattamassa iäisyysmatkalle. Hän oli nainen, ja eli merkittävän elämän maatalon emäntänä. Hänen miehensä poistui jo ajasta iäisyyteen lähes 10 vuotta sitten, niissä hautajaisissa en ollut mukana, olin matkalla Vienan-Karjalassa.

Vainaja rakasti kotikyläänsä, ja asui paikkakunnalla koko ikänsä yli 85 vuotta. Hän teki kyläyhdistykselle lahjoituksen yli viisi vuotta sitten, kun sankarivainajien muistolaatta piti saada ostettua hautakiviliikkeestä. Kaikki lahjoitusrahat eivät siihen kuluneetkaan, vaan loppu jäi kyläyhdistyksen omaan käyttöön. Kyläyhdistyksellä on kovin lyhyt muisti...

Saattoväkeä oli satamäärin. Siunaaminen ja kukkien laskeminen tapahtui kirkossa, hautaan lasku Tikkalan hautausmaalla, ja muistojuhla oli Maatilamatkailu Hirvosessa Suhmurassa. Kaikki oli tehty vainajan toiveiden mukaan, kauniisti, hyvällä maulla ja vainajaa kunnioittaen. Tilaisuudessa oli runsaasti musiikkia useiden eri muusikoiden tuottamina, olipa haudalla laulamassa Kiteen Mieskuorokin.

Vainaja oli toivonut kukkien asemasta yhteisadressia muistotilille P-K:n keskussairaalan lasten neurologian uudisosaston hyväksi. Kukkalaitteita oli silti melko paljon, samoin erillisiä adresseja.

Pyydettynä pidin kirjoittamani muistopuheen muistotilaisuudessa. Puheeseen mahtuivat omat muistoni kyläni merkkiemännästä kuudelta vuosikymmeneltä. Siunattua iäisyysmatkaa hänelle! Hän eli kanssamme pitkän ajan, ja vaikutti oman kylän ihmisten elämään esimerkillisellä tavalla.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!


Ps. Hautajaisista tulee tammikuun 2013 lopussa kolme vuotta.

torstai 28. tammikuuta 2010

Kyllä maalla on mukavaa...

Pitäjän tuvan kamari Tohmajärven Kirkkoniemessä. Nurkassa rovasti Kalken takoma kiikkutuoli. Kuva 03.08.2009 AN.

Kuka kertoi Aili-mummolle satuja lapsena? Vastaus: Ei kukaan. Kerroin niitä itse itselleni, kun olin pieni ja lehmiä paimenessa. Sen sijaan sain kuulla isältäni kummitusjuttuja, jotka pelottivat pientä lasta tietysti, ja Miina-täti kertoi minulle vanhoista ajoista, joista kiinnostuin kovasti. Jostain syystä halusin tietää enemmän minkälaista elämä oli entisaikaan ollut, minkälaisia vaatteita ihmiset olivat pitäneet, samoin minkälaisia ihmisiä silloin 1800-luvulla oli elänyt. Näistä kaikista kertoi täti, joka sokeutui ollessani kuusivuotias. Olin tädin tyttö, sillä äidilläni ei ollut koskaan aikaa lapsille, olimme vain välttämätön riesa kiireiselle emännälle.

Uskon olleeni noin kolme vuotias, kun tällä tavoin kiinnostuin nimenomaan lähihistoriasta, vaikka olen kyllä lueskellut muutakin historiaa.
Oma kylä ja sen ihmiset ovat olleet suurimman kiinnostukseni kohde, samoin kotiseudun kulttuuri.

Sitten kun meille saatiin ensimmäinen radio, joka toimi akulla, kuuntelin siitä Markus-sedän lastentunteja, ja jopa lastenkuunnelmia. Ne olivat jännittäviä juttuja, jotka kiihottivat mielikuvitusta. Varmaan kuuntelu kiihottaakin enemmän mielikuvitusta, kuin elokuvat tai televisio.

Ennen seurattiin iltaisin ja pyhäpäivinä ahkerasti kuunnelmalähetyksiä. Nuoriso piti Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuista ja Reino Helismaan tekemistä kevyistä kupleteista, jotka tavallisesti Helismaa oli sanoittanut valmiisiin sävellyksiin, tai saattoivat ne olla myös Helismaan omia sävellyksiä. Helismaata ei arvostettu eläessään, hän edusti ns. rillumareikulttuuria, jota korkeakulttuurin edustajat eivät lainkaan noteeranneet. Myös kevyet elokuvat, jotka oli tehty huvittamaan yleisöä, oli sitä samaa "alempiarvoista" tuotetta kuin edellä mainittu Reino Helismaan edustama linja, jonka syvin tarkoitus lienee ollut ihmisten viihdyttäminen. Maalaiset olivat sivistymättömiä, yksinkertaisia moukkia, jotka hyvin sopivat "sivistyneen" väen pilkattavaksi. Tai sitten se oli hienoa kartanoelämää, jossa rikas hienosto vietti seesteisiä kissanpäiviä, kun työkansa (se sivistymätön) hikoili raskaasti leipänsä edestä. Ai että: Kyllä maalla on mukavaa! Tehdään hienoja piknik-retkiä mitä ihanimpana poutapäivänä johonkin rannalle tai saareen; eipä ole huolta huomisesta! Ja vielä, jos pojalla oli ylioppilaslakki päässä, niin hänpäs oli jo "maisteri", vaikk'ei sitä ollutkaan. Kutsuttiin kuitenkin - varmuuden vuoksi - maisteriksi. Saattaisihan hänestä ehkä tullakin sellainen jonakin päivänä, jos vain viitsii edes vähän opiskella. Mutta varakkaanhan ei ole pakko, vaan se on vain mahdollisuus.

Tämä herrasväen viettämä reteä maalaiselämä poikkesi suuresti meidän oikeiden maalaisten työstä, jossa piti jokainen päivä ja erityisesti poutapäivä käyttää hyödyksi. Muuten ei talvella ollut leipää. Ja laki oli sama myös lapsille, ainakin sotien jälkeen: voimien ja kykyjen mukaan työtä oli tehtävä, muutoin ei kunniankukko laulanut.

Se oli ennen se. Nykyisyys sairauksineen ja vaivoineen on osaltaan tuon vuosikymmenien raatamisen tulosta, mutta ehkä vielä enemmän esi-isien ja -äitien perintöä.

Eilen tehtiin ukin polveen tähystysleikkaus, joten ukki ei nyt osallistu paikkakunnan rientoihin.
Oikein hyvää torstaipäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Mistä iloitsemme tai mitä pelkäämme

Budapest syksyllä 2007. Oli puisto, ja muistaakseni myös söimme täälläpäin. Kuva AN.

Tyyny
Kaipaus, suru ja huomisen pelko/ ovat päänaluseksi kovia,/
eivät anna unta, heittelevät hiekkaa,/ luunsiruja ikkunaan/
Tyynysi alle/ kätke luja usko, talttumaton toivo/
ja hillitön rakkaus,/ nuo kaikista maailman kukista/
kestävimmät ja arimmat/ Kuuntele kuinka vaiti kaipaus on,/
eikä kaipaa ketään, mitään, minnekään//

Tommy Tabermann kokoelmassa Verensokeri. Jyväskylä 2008

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten ajattelin puhua siitä, mistä me itse kukin iloitsemme. Iloitsemmeko lähimmäisemme vahingosta, kärsimyksestä, kovasta kohtalosta, vai lähimmäisen myötäkäymisestä. Uskon että viimeksi mainittu on paljon harvinaisempaa kuin edellinen. Mikä tekee ihmisen pahaksi ja pahantahtoiseksi, mistä se johtuu?

Tiedän että Raamattuun uskovilla ihmisillä on asiaan oma selityksensä, se on minulle tuttua. Mutta mistä sitten tulevat pahat ihmiset ja lähimmäiset, se on jo suurempi arvoitus. Varmaan ihminen on luonnostaan paha, ainakin jos hän ei omaa ns. sydämensivistystä. Kaikki me teemme jossain määrin huonoja/pahoja tekoja, mutta se, että ihminen valitsee päämääräkseen pahan ja vahingon tekemisen toiselle, on minulle suuri mysteeri. Lapsen kasvatus ja ohjeistaminen hyvään pienestä pitäen on mielestäni tärkeää. On välttämätöntä, että ihmiselle kasvaa omatunto, joka sanoo, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Pitää muistaa se ohjelause: Kaikki se mitä haluatte teille tehtävän, tehkää se ensin heille.

Pahojen ihmisten takia jouduin muokkaamaan blogiani joidenkin nimien osalta uuteen uskoon. Nyt käytössäni ovat ns. korvikenimet, joita en ole pannut sitaatteihin, vaikka ehkä niin olisi pitänyt. Voi olla, että jatkossa vaadin myös kirjautumisen tähän blogiin, jos aihetta ilmaantuu.

***
Lapsia meidän pitää suojella maailman pahuudelta ja raakuudelta, mutta myös itseämme ja läheisiämme. Pahat ihmiset vaanivat uusia uhreja itselleen, esimerkiksi bedofiilit ja muut henkisesti sairaat ovat vaarallisia ihmisiä. Nyt nettiaikakaudella vaaniminen on entistä helpompaa, kun lähes joka kotiin pääsee netin kautta. Tästä kaikesta meidän tulee olla tietoisia.

Edellinen blogini on herättänyt kannanottoja joissakin ihmisissä, myös yksityispostia olen saanut siitä. Ja hyvä niin, vastaan niihin mielelläni.
Toivotan lukijoilleni oikein hyvää alkavaa viikkoa toivoo Aili-mummo


torstai 21. tammikuuta 2010

Sadistista apua sairaille




Jotkut ihmiset auttavat ammatikseen sairaita lähimmäisiään, mutta auttajiakin on monenlaisia. Joukkoon eksyy mm. paha luonnevikainen sadisti, joka pahoinpitelee potilaitaan. Itse olen kokenut sellaista "auttamista", että molempien käsieni kipeitä jänteitä hauiksista ja olkapäistä revitään yht'äkkiä kovalla voimalla, ja että kainalorauhasia hierotaan nyrkkien rystysillä. Varmaa on, että vaivat eivät parane, vaan pahenevat; tekevät tyhjäksi senkin kunnolla tehdyn työn. Sadisti nauttii toisten kiduttamisesta. Työpaikalla hän on itse ilopilleri, hyräilee ja tanssahtelee, viihtyy hyvin työssään. Työnantaja ei voi ikinä uskoa, että työntekijä on sadisti, vaan mitä parhain hoitaja. Sitä hän saattaa ihmetellä, miksi ihmiset eivät halua sadistin palveluksia, vaan vaativat toisen hoitajan. Tällaista olen kokenut. Varmaa on, että minäkin vaadin toisen hoitajan. En ole mikään uhri, enkä sellaiseksi halua koskaan tulla.

Toisen lajin ihminen on sadomasokisti, joka haluaa itse aiheuttaa toisille tuskaa, mutta nauttiikin siitä, kun itse kokee sitä. Voi, voi sitä surkeutta, mitä tämä ihminen on itse aiheuttamaan kokenut. Kyllä silloin pitää sääliä itseään, on se niin kovaa. Tällaisestakin ihmisestä on hyvä pysytellä kaukana. Mitä kauempana sitä parempi. Vielä pahempi, jos sattuu rakastumaan sadomasokistiin.

Pahimpia luonnevikoja lienee narsismi, ääretön itseihailu ja itsensä korostaminen. Sellaisenkin tunnen lähipiiristä. Olen joutunut vuosien aikana hänen haukkumakseen puolenkymmentä kertaa. Pahimmillaan hän pani toisenkin ihmisen samana iltana haukkumaan minut omilla valheillaan. Vietin täysin unettoman yön aamuun kello viiteen asti, jolloin piti nousta ylös, ja lähteä katsomaan pojan lasta pitkäksi päiväksi. Onneksi sain lapsen kanssa joitakin tunteja nukuttua valvotun yön jälkeen. Siitä on aikaa yli kuusi ja puolivuotta. Niin se aika lentää...

Narsisti on aina oikeassa, hän haluaa määrätä kaikesta, jopa toistenkin asioista. Narsisti näyttelee ulkopuolisille parempaa ja hienompaa ihmistä kuin hän on. Narsisti panee jopa äitinsä pelkäämään itseään, koska on muka ylivoimainen. Narsisti voi haastaa työtoverinsa ja naapurinsa käräjiin milloin minkin asian johdosta. Narsisti haluaa kaiken kunnian itselleen siitäkin työstä, mitä ei ole itse tehnyt, vaan hän on siirtänyt työn toisten tehtäviksi. Narsisti on täysin häikäilemätön peto, joka on aina täynnä vain itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Narsisti ei tule toimeen toisten ihmisten kanssa, koska hän haluaa alistaa muut oman valtansa alle; tuskin tulee toimeen edes itsensäkään kanssa.

***
Sain Rean lukijakseni, tervetuloa Aili-mummon arkeen! Realla on oma blogi osoitteessa http://reanblogi-reanblogi.blogspot.com/Tulipa pitkä saarna, mutta oli pakko purkautua.
Oikein hyvää torstaipäivää kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 14. tammikuuta 2010

Lapsellisia juttuja

Nuppolan talon miesväkeä kesällä 1972 Punkaharjulla. Kuva: AN.
Loitsu

Leppäkerttu, perhonen,/ mustikka söi hevosen./
Kanalta lähti maitohammas./ Kuka sanoo: naukuva lammas./
Käkikello kukkuu viis,/ nukkumaan nyt varpaat siis./
Juokse, juokse tuulispää,/ Pistä pussiin possut nää./
Tulitikku, menitikku,/ suurensuuri,/ pikkupikku!//

Kaarina Helakisa teoksessa Pikku Pegasos, toim. Kaarina Helakisa. Keuruu 2005

Olin eilen pojan lasten perään katsojana noin kolme tuntia. Vanhemmat olivat menneet asioilleen, kuka minnekin.


Aluksi oli ihanan rauhallista, kaksoset katsoivat teeveestä Juniorin ohjelmia, ja Paupau leikki minun ja laulavan lehmänsä kanssa. Se oli synttärilahja viime syksyltä, ja Paupau näytti hyvin kiintyneeltä siihen. Välillä 'Paukku' - kuten isosisko sanoo - esitti lattialla pyörimistaitojaan, vaikuttavinta oli kun hän pyöri istualtaan peppunsa ympäri kuin paraskin break-tanssija, välillä taas toinen kaksosista pyöritti pikkuista käsistä ympäri niin että häntä huimasi. Mikä onkaan kun kaikkia pieniä lapsia tuo pyörimisleikki huvittaa niin kovasti? Sitten taas Paupau pyöritti pienempää kaksosta vasta vuoroon pyörivässä tuolissa ympäri, ja sekös oli kummastakin hauskaa.

Kello oli parikymmentä minutta yli kaksi eli neljätoista kun vanhin lapsi palasi koulusta, ja sitten alkoi talossa tapahtua! Tuvan katossa on riipuntakapula, jonka tyttö otti alas, ja alkoi roikkua pää alaspäin, kihara tukka lattiaa pyyhkien. Hän osaa riippua jaloistaan, ja se taitaa olla suorastaan hänen mielipuuhaansa. Sitten alkoivat kaksosetkin kovasti kiinnostua hommasta, ja kolme neitiä riippui yhtä aikaa samasta kapulasta, pää ylöspäin kaikilla kuitenkin. Kun tämä juttu oli läpikäyty, isosisko alkoi näytellä kämmeniään, jotka olivat rakoilla. Sanoin hänelle, että eikö noita kirvele, mutta tyttö väitti sen tuntuvan vain mukavalta.

Sitten isonsiskon ja toisen kaksosen välille kehittyi riidanpoikanen. Vanhin tyttö sanoi: "Jumalaa ei ole olemassa eikä joulupukkia".Isomman kaksosen kivenkova väite kuului: "Kyllä Jumala on olemassa, vai mitä mummo?" Mummon vaisu vastaus oli: "Jos sinä uskot niin..." Isosisko tiesi ihan vuorenvarmasti, että joulupukkia ei ole olemassa, ei ainakaan oikeata joulupukkia. Mummo istui hiljaa ja kuunteli.

Sitten kaksoset häipyivät omaan makuuhuoneeseensa ja hommailivat siellä jotakin. Koululainen kantoi mummon nähtäväksi hevosromaanit, jotka hän oli lainannut. Niitä oli kolme kappaletta, ja yksi oli lähes kokonaan luettu. Joten kyllä lukeminen näköjään kiinnostaa tyttöä samoin kuin hevosetkin. Varmaan äidin perintöä tuo hevosharrastus.

Isommalta kaksoselta sain lähtiäislahjaksi kymmeniä pusuja poskelleni, joten kyllä nyt kelpaa odottaa seuraavaa kertaa.Hän ja Paukku taitavat ollakin mummon tyttöjä - tai siltä ainakin mummosta tuntui. Kolme tuntia meni lähes vilahtamalla, ilta oli jo pimenemässä, kun vanhemmat tulivat yhtä aikaa, ja pääsin lähtemään kotiin postin haettuani.

***
Tikkalan Tikankolokerho kokoontuu seuraavan kerran vasta 9. päivä helmikuuta 2010 klo 12-14 entisessä paikassa. Peruutettu on 26. tammikuuta sovittu kokoontuminen, sillä kerhossa olleet 10 henkeä olivat päättäneet niin että kerran kuussa kokoontuminen riittää. Lisätietoja voi kysellä Riitta Mikkoselta, p. 050 5679 263. Minä ja Mauri emme olleet paikalla.

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

Ps. Vanhusten Tikankolo kerho on ollut jo lakkautettuna yli vuoden tai enemmän. Kerhossa oli liian vähän käyjiä, nähtävästi ei kiinnostanut.

Kevyet mullat senkin haudalle tv. Aili-mummo!

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Heinäkuusta loppiaiseen

Lintulan luostarin pihalta löytyy tämä pahkakoivun kanto, Mauri sen juurella kesällä 2009. 


Miten monta kesää/ olen kuunnellut näitä öitä/ yksin,/ eikö se näy kasvoistani./
He katsovat silmiin,/ eikö sieltä näy tämä kaikki:/ puut vaiti,/
äkkiä joku perhonen,/ koiranputkien pitsit.//

Helena Anhava teoksessa Päivistä parhaimmat, toim. Hannu Mäkelä. Keuruu 2002

Maitohorsmat kukkivat,/ kesä on jo pitkällä./
Olen siitä hyvin onnellinen kun saan olla täällä./
Paistoin ulkona perunoita ja sipulia,/ ne mitkä itivät panin maahan kasvamaan./
Minun elämässäni ei ole paljon/ mutta vähän,/ jotakin, nämä illat kun olen yksin,/
teen ruokaa, lämmitän saunaa/ ja ajattelen häntä joka ajattelee minua./
Mitä en jaksanut syödä sen annoin kaloille./
Onko nyt jo heinäkuu?/ Sahasin puita./ Linnut laulavat.//

Pentti Saarikoski samassa teoksessa.

Näillä talven pakkasilla on mukava palata ajatuksissa kesään ja luontoon. Vaikka Saarikoski tuossa viimeisessä runossa sanoikin, että on heinäkuu, ja linnut laulavat; minun muistini mukaan heinäkuussa linnut eivät enää laula, ainakaan täällä Pohjois-Karjalassa. Käkikin lopettaa kukuntansa juhannuksen tienoilla, josta ei tosin ole pitkälti heinäkuuhun. Kenties linnut ovat runoilija Saarikoskelle laulaneet vielä heinäaikaan, mutta meille muille kuolevaisille lauloivat enää heinäsirkat. Nyt kun kuulo on heikentynyt ja korvissa soi jatkuva tinnitus, ei heinäsirkkojakaan enää kuule, joskus sentään näkee niitä.


~~~~~~~~~~~~~~~~

Loppiaiseen päättyy suuri juhlakausi, joulu. Vuodenvaihteen tienoilla ennusteltiin entisaikaan tulevan vuoden säitä. Suuri tuisku tiesi huonoa vuotta: "Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa, niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan talven", väittää Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossa. Nuutinpäivä on seuraavaksi 13. tammikuuta, vielä 1700-luvun alussa Knut oli 7. päivä tammikuuta. Loppiaisena tai Nuuttina oli ennen tapana kylänväen kierrellä taloissa nauttimassa sahtitynnyreiden viimeisiä anteja, ja ottaa näin viimeiset humalat (Kustaa Vilkuna). Nuuttipukit olivat tunnettuja monin paikoin, joskin meillä ei ole perinnetietoa niistä. Joulurauha kesti 20 päivää yhteen menoon eli kolme viikkoa, se on ollut vuoden kierrossa pitkäaikaisin juhlakausi vuosisatoja. Talojen palkollisillekin joulunaika on ollut varmasti helpompaa töiden suhteen, samoin ruoka on ollut tavallista parempaa. Arkityöt ja raataminen alkoi Nuutista, ja ruokakin huononi.

Ajat ovat muuttuneet: emme elä enää näiden vanhojen tapojen ja töiden mukaan. Talonpoika on harvinainen lintu, ja yhä harvinaisemmaksi käy. Lähes ainoa, joka heinäkuussa hikoilee, on talonpoika; joskaan ei vapaa, vaan EU:n orja ja renki.

"Työteliäisyys ja ahkeruus olivat talonpoikaisyhteisössä menestymisen edellytys, usein jopa elinehto. Työn kunnioitus meni niinkin pitkälle, että naiselle katsottiin hyväksi synnyttää syystalvella, jotta hän kesäkauden alkaessa jouti töihin mukaan" (Kustaa Vilkuna). Joten eipä ollut äitiys- eikä liioin muitakaan lomia emännillä, lapsi piti jättää toisten lasten tai vanhuksien hoitoon siksi aikaa, kun äiti pinkaisi pelto- ja karjatöihin. Niiden lisäksi oli tietysti tupatyöt eli emännän velvollisuudet hoidettava.

Menneitä muistellen ja oikein hyvää paluuta arkeen kaikille lukijoille toivottaen Aili-mumm
o!

perjantai 1. tammikuuta 2010

Entistä parempaa vuotta 2010!

Patsastaidetta Nousiaisen talon pihamaalla elokuussa 2009. Mummoon nojaa talon isäntä, Antti N. Kuva AN.

Lapsen uni

Tuli enkeli taivaasta, makkara kädessä,/ ja antoi sen minulle -/
voi kuinka se maistui!/ Ja enkeli sanoi: tule taivaaseen!/
Ja me mentiin. Ja siellä istui jumala./ Tikkukaramelli suussa. Ja antoi sen minulle./
Ja se vasta maistui!/ Ja jumala sanoi: lihaa aina vaan/
köyhille lapsille,/ ja leivoksia päälle,/ ja jäätelöä!/ Ja kaikki söi./
Ja kaikkien vatsat/ inisivät tyytymyksestä./
Ja jumala sanoi:/ kuka siellä niin kauniisti laulaa?


-Elmer Diktonius -

kokoomateoksessa Runon maa, toimittanut Satu Koskimies (1994).


Ja jälleen kerran vuosi vaihtui, toivottavasti entistä parempaan! Sitä ainakin on syytä toivoa sen eilisen sarjamurhan perästä, joka oli Espoossa. Ikävä loppu mille tahansa vuodelle, saatikka vuosikymmenelle. Ei ihminen koskaan tiedä kotoaan lähtiessään tuleeko elävänä takaisin. Todella murheellinen uusi vuosi uhrien omaisilla ja ystävillä, eikä hauskaa meillä sivullisillakaan. Kyllä Suomi-kuva taas kirkastui maailmalla siihen murheellisempaan suuntaan, ei voi muuta kuin valittaa tapahtunutta, ja esittää surunvalittelut omaisille.

Pikkuinen opettelee jo puhumaan, ikää vasta 14 kuukautta. Isä tulee ihan selvästi, on vielä muitakin sanoja, oma nimi on Paupau. Kiva nimi lapsella, oikein persoonallinen. Kummastelin miten niin pieni lapsi osaa sanoa jo ässän, mutta osasi isoin tyttökin jo pienenä, mutta sitten unohti sen pitkäksi aikaa. Eipä näytä kieli jääneen jalan alle, kuten ennen vanhat sanoivat. Uskottiin, että kun lapsi oppii kävelemään, hän unohtaa puhumaan oppimisen pitkäksi aikaa, kun on niin paljon uutta ja mielenkiintoista katseltavaa. Saa nähdä tuleeko Paupausta yhtä kiivas taiteilija kuin muistakin sisaristaan. Rääkkylän ukin lahjat siirtyvät lapsenlapsille, onneksi. Olen tästä oikein hyvilläni.

Olen itsekin pitänyt taiteesta kovasti, mutta valitettavasti piirtäminen ja maalaaminen ei minulta onnistu. Olen primitiivitasolla. Pidän kuitenkin paljon kuvataiteista, ja minulla on melkoinen kokoelma taidekirjoja, joita katselen aina joskus. Tuntuu että ihan lähellä otsaluun takana on se salainen kammio, jossa taide piileskelee. Mutta se pysyy siellä eikä tule ulos minun käsieni ja silmieni kautta. Yksi äidin sisarista oli naivistinen kuvantekijä, joten uskon, että jossakin niitä geenejä täytyy piillä.

Näitä ITE-taiteilijoita etsi mm. Maaseudun Sivistysliitto myös täältä Pohjois-Karjalasta. Muistaakseni ainakin yksi taidekirjakin on jo aiheesta tehty, ja lisää varmaan tulee. Teoksia voi etsiskellä Maahengeltä ja Iliakselta. Myös Erkki Jormanaiselta on ilmestynyt kirja Iliaksen kustantamana, novelleja muistaakseni. Paljon onnitteluja Erkki!

Kun entisaikaan vuosi vaihtui, esitettiin kuvassa miten vanha ukko köpötteli keppi kädessä hautaan ja sijalle syntyi pieni vauva, joka jatkoi vanhan vuoden työtä nuorella tarmolla. Tällaisia ei enää esitetä, mutta se vanha kuva oli kuitenkin aika osuva. Lapsiin ja nuoriin meidän pakko luottaa, he jatkavat siitä, mihin me vanhat jäämme. Tulevaisuus on heidän sekä tietysti myös heidän vanhempiensa.

Oikein hyvää alkavaa vuotta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!