sunnuntai 29. marraskuuta 2009

"Kun aika siirtää valon arkaa viivaa"

Budapest lokakuussa 2007. Usvaa ilmassa.


Ei suruja monta ihmislapselle suotu:/ Yks sydämen suru, elon huoli toinen/
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.//

Eino Leino teoksessa Sanoista kauneimmat. Juva 2003.

Monta on matkalle lähtenyttä palaamatta enää meidän joukkoomme. Kylä tyhjenee yksi kerrallaan, uudet ihmiset tulevat poisnukkuneiden tilalle. On melkoinen shokki, kun mies parhaassa iässään päälle nelikymppisenä lähtee joukostamme jonnekin, mistä ei ole paluuta. Vasta muutama vuosi sitten saimme sen kokea, ja nyt taas. Jotta ei totuus unohtuisi. Suru koskettaa omaisia, ja etenkin äitiä, joka kokee ehkä elämänsä suurimman menetyksen. Ei puolison menetys ota vielä niin pahasti, kuin oman lapsen menetys. Se on lopullinen eikä sitä korvaa mikään. Me sivulliset voimme vain ottaa osaa, jos se ketään lohduttaa.

Kitsaasti luopuu rajakivistään kuolema/ kun aika siirtää valon arkaa viivaa/
jättää vastaamatta/ kun kysyn/ kenen ovat nämä ääret, kenelle jätän/
kenelle rakennan,/ mitkä kivet leimasin mitkä leimasimme/ ahnaalle elämälle.// 

Kirsi Kunnas.
***
Pitkästä aikaa kävi pojan tytöt kahvilla. Kolme viikkoa on pitkä aika näkemättä pikkuisia, jotka ovat niin ihania. Isompi kaksonen lausahti pois lähtiessään: "Muistahan mummo käyvä meilä ensviikolla". Olipa mukava kuulla tämä toivomus. Ja taidetta syntyi rivakassa tahdissa, jopa useita piirustuksia samalta lapselta. Paukku nukkui eteisessä vaunuissaan "päikkäreitä" eli päiväunia. Jospa se korvatulehdus alkaa helpottaa, hymyili niin kauniisti mummolle. Ukki oli taas Venäjällä asioilla, palasi päiväkahvien aikaan.

Koululainen oli taas ihmeellisen kiinnostunut mummon runokirjoista, jotka olen omistanut lapsille. Yksi on pelkästään nyrkkipajassa tehty, kannessa suloinen kissanpoika. Tyttö otti kirjat mukaan ja alkoi lukea niitä. Sanoin etteivät ne ole lasten runoja, mutta siitäkö tyttö välitti. Sanoi että mummo saisi lausua niitä ääneen, väitin että voi niitä lukea lausumattakin, ihan itsekseen. Eilen oli koululla myyjäiset, joissa tokaluokkalainen oli tietysti mukana, kehui ostaneensa tavaroita melkoisesti. Mummo joutui menemään toiselle suunnalle, eikä siis ehtinyt myyjäisiin, valitettavasti.

Hyvää adventin iltaa ja tulevaa viikkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Tanssi Elämänpellossa

Lieksan Vaskiviikon konsertti Mätäsvarassa elokuussa 2008. Mukana oli okralaisia Tohmajärveltä lähes linja-autolastillinen.

Jo elokuusta lähtien olen miettinyt sitä, että tekisin runoblogin, ja nyt eilen sen tein. Asiaa ehdotti eräs ystävä, minusta se oli hyvä ajatus.
Blogin nimi on Tanssi Elämänpellossa.


Olen ajatellut julkaista siinä järjestyksessä kuinka ne ovat pantu kokoelmiin. Vanhinta kokoelmaa ei ole enää saatavissa, sillä sen 500 kappaleen painos on loppunut jo vuosia sitten. Myös toisesta kokoelmasta Hullun lehmän tanssista otin samansuuruisen painoksen, sitä toki on vielä saatavilla. Kolmas kokoelma on nyrkkipainos, itse tehty, vain noin kolmisenkymmentä kappaletta. Ruistähkähumpasta olen ottanut 100 kappaleen painoksen, mutta toki siihen saa lisää, jos tarvetta on.

Netti on nykyaikana ylivoimainen ja halpa julkaisuväline. Kun itse tekee, ei maksa mitään. Ilmaisia hienoja blogipohjia saa monelta eri tekijältä, on useita kotimaisiakin blogeja. Bloggerin heikkous on se, ettei se tulosta pitkiä tekstejä, vain yhden sivun. Bloginhan kuuluisi olla lyhyt, siksi kai näin on säädetty.

Lauantaina on sukukirjatyöryhmän kokous, sitä varten pitää valmistella Huokkola-tarinaa. Valmiiksi en sitä vielä saa, koska palaute on saamatta. Tekstin muokkausta pitää varmasti tehdä lisää, jokainen lause on tarpeen miettiä yksi kerrallaan. Varsinkin kirjoitus, jossa on paljon lukuja ja päivämääriä, on ongelmallinen. Joidenkin mielestä tarkat päivämäärät ovat tarpeellisia, mutta luettavuuden kannalta minusta siihen riittäisivät vuosiluvutkin, tällöin teksti on paljon luettavampaa ja näyttää paperilla paremmalta.

Huomenna on ruisleiväntekopäivä, viime kerrasta on jo kolme viikkoa. Neulonut olen lähes joka päivä jonkin verran, olkapää ei salli paljoa. Sauvakävellä voisi enemmän, mutta siitä ei olkapää myöskään pidä. Joskus tämä raihnaisuus kiukuttaa, mutta siihen on tyydyttävä.

Oikein hyvää viikon jatkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!


Ps. Selain on se, joka antaa blogitulosteen. Syytin siis suotta Bloggeria.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Onko kirjailija profeetta omalla maallaan?

Isä ja poika Ukko Kolin kalliolla ehkä vuonna 1972. Tällaiset olivat maisemat, ja ihmiset. Kuva AN.

Kävin Tohmajärven kirjastossa tänään. Minulla on ollut kirjailijana oikeus mennä sisään mihin aikaan vain, kunhan joku henkilökunnasta on paikalla. Nyt näköjään käytäntö on muuttunut, kenties siksi, että meillä on uusi kirjastotoimenjohtaja. Kello oli noin varttia vaille 13, kun rimpautin ovikelloa peräti kolme kertaa. Sitten tuli kaksi miestä ovesta ulos, ja toinen heistä lausahti, ettei kirjasto ole auki ulkopuolisille. Sanoin, että minulla on ollut sellainen lupa, että kirjastoon pääsee, kunhan joku on paikalla. Tiskille istuutui hyvin nuori tyttö, joka sanoi minulle myöskin, ettei minulla ole oikeutta tulla kirjastoon, koska kirjasto ei vielä ole auki. Sanoin, että minulla on oikeus, ainakin ollut sellainen tähän asti. Nainen ei esitellyt itseään, enkä ollut häntä koskaan nähnyt. En myöskään minä esitellyt itseäni, mitä turhia. Nainen otti kirjat vastaan ja näpytteli ne tietokoneelle.

Entisaikaan kirjastoon oli kiva mennä, henkilökunta oli ystävällistä, ja osasi jopa hymyillä. Ikävä tulee entisiä Helenan ja Kaarinan aikoja. Nyt en tunne ketään eikä kukaan tunne minua. Eivät varmaan tunne muitakaan tohmajärveläisiä ns. kirjailijoita. Vai tuntevatko ehkä Maiju Lassilan, sitä en osaa sanoa. Hän ei ainakaan ole tunkemassa itseään kirjastoon. Se on näköjään vain virkailijoita varten.

Mukavaa kun virkailijoilla on lokoisat oltavat siellä kirjojen läheisyydessä. Hymyillään kun tavataan, tai sitten ei...

Hyvää illan jatkoa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 12. marraskuuta 2009

"Torstai on toivoa täynnä"



Siit paikast mää sen tiäsi et nyt ollan koto,
kuulus paari vessa oven takka: "Onks täsä jono?" 
Voik kuvitel mittä sen kaunemppa, 

olkko Salomaa Hiski taik Ahmatova. 

Heli Laaksonen kokoelmassa Pulu uis. Keuruu 2001

Se on talvea nyt ainakin lumimäärästä päätellen. Tällaiset näkymät ovat talomme takaovelta, etualalla on talouskellari. Lunta on puissa paljon, eilen oli sähkökatkojakin, ei tosin pitkäaikaisia. Pian on tulossa se muuan "makkara kakkara kainalossa", kaupat valmistautuvat ostohysteriaa varten. Saattaa olla, että liikkeellä oleva sikaflunssakausi hiljentää jonkin verran markkinatunnelmaa. Rokotuspiikkien ottajia oli terveyskeskus pullollaan, joskaan ei tarvinnut hyvin kauan odotella. Tosin ei sitä sikapiikkiä vaan ihan tavallista kausiflunssapiikkiä. Sikapiikki annetaan työikäisille riskiryhmiin kuuluville sekä pikkulapsille. Toivotaan että kausi jatkuu meillä päin hiljaisena kuten tähänkin asti, mutta pianhan ne tilanteet muuttuu. Pojan perheen lapsista on vasta nuorin rokotettu.

Olen tällä viikolla kävellyt lähes joka päivä ja puurtanut talohistoriikin parissa. Harvinaisen kinkkinen homma, varmaan korjauksia ja täydennyksiä tulee, onhan aihe minulle outo. Oman kylän taloista tiesi jo paljon entuudestaan, mutta kyllä se Simosten historiikki oli myös kinkkinen homma, ajatella sai paljon ja pitkään ja etsiä monia eri lähteitä. Onneksi oli teetetty sukututkimusta Simosista, joten se oli paras apu saada juttu kasaan. Suku- ja henkilötiedot ovat tärkeitä, niitä ei voi sivuuttaa. Ortodokseilla on vieläkin hankalampaa, koska tiedot saattavat olla puutteellisia ja poiketa muiden lähteiden tiedoista. Luterilaisia voi onnitella siitä, että heidän kirkonkirjansa on säntillisesti pidetty. Ne ovat aina luotettavimmat lähteet sukututkimuksessa, muita sen veroisia ei ole.

Pian on taas viikko pulkassa, mutta torstai on toivoa täynnä, sanotaan. Oikein hyvää viikon loppupuolta kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!

torstai 5. marraskuuta 2009

"Pakollisia määräyksiä"


Vienankarjalainen kylä kesäkuussa 2000. 

Esitän teille dokumentin eli virallisen asiakirjan vuodelta 1914:
Liperin Nimismiehen lupa Konsta Kontkaselle "oikeutetaan omistamallaan polkupyörällä matkustamaan, minkä Pakollinen määräys 11/24 päivältä Elokuuta 1914 N:o 7 itsekulkevilla ajoneuvoilla matkaamisesta kaupunkiasutusten ulkopuolella säätää kolmen kuukauden ajan tästä päivästä. Valokuva seuraa tätä todistusta.
Liperin piirin Nimismiehen konttorissa 1. päivänä syyskuuta 1914.
N:o 20
Lun. 1:20 p" Nimikirjaimet ilman selvennystä ja sinettileima (alla).

Polkupyörällä ajamisen on siis tarvittu ihan nimismiehen lupa. Tuota en ole tiennytkään; oli oikein säädetty "pakollinen määräys" sitä varten.
Hyvin on osattu kansaa kyykyttää vanhoinakin aikoina. Vai on polkupyörä muka "itsekulkeva ajoneuvo", sitä en ole myöskään tiennyt. Sellaista polkupyörää, joka ajelisi itsekseen, en ole vielä nähnyt. Mutta varmaan sellainen osattaisiin jo nykyaikana rakentaa, joka toimisi kauko-ohjauksella ja jos pyörässä olisi joku moottori.

Pääsin tällä viikolla Huokkolan historiikin kirjoitukseen käsiksi. Aiheeseen sisälle pääsy otti ihan voimille, kun en siitä ennestään mitään tiennyt. Asiakirjoissakin on ristiriitoja kuten ortodokseilla hyvin usein on. Talossa on ollut sellainen tapa, että miesväki on syönyt pöydässä istualtaan, mutta naiset söivät seisten uunin luona. Ihan tosi! Enpä haluaisi olla sellaisen talon emäntä; mutta jos sellaiseen tyytyy, saa emäntä (varmaankin) syyttää itseään...


~~~

Kävin tänään hakemassa kortisonipiikin oikeaan olkapäähän. Se on ollut kipeänä jo useita viikkoja. Kävi kerrankin niin, ettei päivystykseen ollut tungosta - yhtään muuta potilasta ei näkynyt. Naislääkäri jutteli kanssani lukemisesta ja kirjoista. Ensiksi kuitenkin minulta kysyttiin: "Onko sinulla influenssaa?" Joten varpaillaan ollaan, ehkä siinä oli selitys, ettei porukkaa paljon näkynyt. Taitaa Tohmajärvellä rokotukset kulkea jälkijunassa, vasta terveyskeskuksen työntekijät on rokotettu. Totta kai kiteeläiset ovat etusijalla, sitten tulee vasta muut...

~~~

Kesälahden nuori Katja Asikainen on hyvin aloitteellinen nuori poliitikko. Hän on kirjoittanut Keski-Karjalan yhteistyöstä ja asioista paitsi blogissaan myös sanomalehti Karjalaisessa. Oikein hyvä Katju! Jatka samaan malliin; kelpaisi vanhempienkin poliitikkojen ottaa oppia Katjun aloitteellisuudesta ja yhteistyöhaluista. Täällä ei tehdä muuta kuin riidellään ja junnataan paikoillaan. Mutta jos ja kun Kiteen määräyshalun alle jäädään, siellä varmasti pysytään. Toisilla kunnilla ei tule olemaan muuta kuin menetyksiä. En jaksa uskoa yhteistyöhön Kiteen kanssa...

Oikein hyvää torstai-iltaa kaikille lukijoille toivoo Aili-mummo!