tiistai 30. joulukuuta 2008

Ja maapallo pelastuu...


Kuva Google: Maailmankartta.

Ihan viime aikoina on maailmanmenoa katsellessa tullut sellainen tunne ja ajatus, että ihmiskunta ei ole mitään oppinut kokemistaan kohtaloista ja tapahtumista. Ihminen on yhtä tyhmä kuin ennenkin, ja sellaisena se myös pysyy, älyltään ja tunteeltaan yksinkertaisena. Ihmisillä on loputon ahneus ja vallanhalu, joka ei periksi anna, vaikka koko maailma loppuisi. Ja loppuuhan se jonakin päivänä...

Pommitukset jatkuvat Lähi-Idässä. Pyhä valtio, Israel, on päättänyt murskata naapurinsa. Miten kauan USA:n tuki riittää tällaiselle hyökkääjävaltakunnalle, joka vahtii amerikkalaisten aseiden voimalla usalaisten ja muun rikkaan maailman etuja? Olisi totisesti Martti Ahtisaarelle ja presidentti Obamalle töitä ihan urakkapalkalla. Mistä löytyvät ne ihmiset, jotka saavat Lähi-Itään pysyvän rauhan, kysyn vaan? Mikä on YK:n rooli rauhantyössä, vai onko sillä enää mitään roolia?

Puhutaan maapallon pelastamisesta luonnonmullistuksilta. Mutta kuka pelastaa maapallon ihmiseltä? Ihminen tuhoaa ja tappaa, myös omaa rotuaan ja ennen muuta heitä. Ihmiseltä ei maapalloa kukaan pelasta, eikä ihmisen loputtomalta ahneudelta. Valitettavasti se on faktaa, ei fiktiota.

****
Ylihuomenna alkaa taas uusi vuosi. Meillä pitäisi olla optimismia ja toivoa elää rauhassa toistemme kanssa. Ainakin yrittää. Lasten takia ellei muuten. Heille toivon hyvää elämää, rauhaa ja rakkautta. Toivoa paremmasta huomisesta, ihmisestä huolimatta.

" Elämä on halveksua itseään/ ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta/
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko/ ja ilmassa lentävät kultaiset linnut/
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi./ Elämä on viitata lyhyet hyvästit/
ja mennä kotiin ja nukkua.../ Elämä on olla muukalainen itselleen/
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee./ Elämä on laiminlyödä oma onnensa/
ja työntää luotansa ainoa hetki,/ elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.//"

Edith Södergran (Dikter, 1916), suom. Uuno Kailas. Runoja 1942.
****
Huomenna olen taas kaksosten kaverina, saan leikkiä ja olla lapsi - jos vain osaan.

"Lapsellista" uutta vuotta kaikille teille, hyvät ystävät toivoo Aili-mummo

lauantai 27. joulukuuta 2008

Joulumakkarat ja muut entisajan jouluruuat


Katettu pöytä Nymanin talomuseossa Tohmajärvellä.

Muistelen tässä entisajan jouluruokia. Tarjoilu erosi hieman nykyisestä.

Lapsuudenkodissani Perivaarassa ei tarjottu jouluruuaksi kinkkua, vaan hyvissä ajoin ennen joulua äiti valmisti sian teurastuksen jälkeen ryynimakkaroita. Muistaakseni sika teurastettiin jo marraskuussa, jolloin sen lihat suolattiin aittaan lihatynnyriin. Sian suolet äiti siivosi ja kalttasi puhtaaksi, sen jälkeen ne täytettiin keitetyllä ohraryynipuurolla. Puuron seassa oli runsaasti sian rasvaa. Täyttämisen ja makkaroiden päiden sitomisen jälkeen makkaratikuilla, makkarat keitettiin suolavedessä ja vietiin kylmään odottamaan uunissa paistamista. Makkarat saivat jäätyä, ne säilyivät hyvin näin "pakastettuina". Kun talon tuvan uuni lämmitettiin, voitiin makkaroita panna uuniin paistinpannulle kypsymään, ja talonväki söi ne hyvällä ruokahalulla.

Toinen jouluruoka oli karjalanpaisti, sitä syötiin myös aina sunnuntaisin, kun tuvan uuni oli lämmitetty. Karjalanpaistin lisäkkeenä saattoi olla lanttulaatikkoa ja uuniperunoita, nehän kypsyivät hyvin samassa uuninlämmössä.

Niin, ja tietysti karjalanpiirakat olivat se ainainen välttämättömyys joka pyhänseutu, siitä ei passannut livetä, muutoin olisi talon isäntä suuttunut pahanpäiväisesti. Ainakin minun isäni, varmaan kaikki muutkin vanhan kansan miehet.

Riisi- tai ohraryynipuuro rusinasopan kanssa oli joulupöydän jälkiruoka. Luumuja en muista olleen sota-ajan jälkeen, mutta "väskynäsoppaa" sain maistella, se oli muistaakseni sekahedelmäkeittoa, mahdollisesti mukana oli myös rusinoita.

Maalla syötiin rehtiä maalaisruokaa, vain säätyläisemännillä lienee ollut tarjolla kokonaista joulukinkkua. Sianliha paistettiin uunissa pieninä, korkeintaan kilon tai puolentoista kilon, paloina. Vasta 1957 tai niillä seuduin meillä lienee ollut ensimmäinen joulukinkku. Opiskelin sen paistamisen keittokirjasta, muistaakseni keitin sen ennen paistamista. Kinkku muuten paistettiin entisaikaan taikinakuoren sisässä, ei näet ollut silloin saatavilla paistokelmuja.

Myös mämmit ja muut erikoisruuat jouduin opettelemaan itse kirjasta opiskellen, ja hyvin ne hommat opinkin. Elämä ja talouskoulu on opettanut sen jälkeen lisää.

Oikein hyvää ja herkullista vuoden loppua kaikille toivoo Aili-mummo!

lauantai 20. joulukuuta 2008

Toisinajattelijan joulu




Ystävällinen lanttulaatikko
sianpotkan seurassa lievittää
synttärijuhlien hautajaistunnelmaa.

Mistellinoksan alla Jeesus uusi
juhlamaihari yllään jakaa
lahjuksia hyväosaisille.

Hoosianna!
Hoosianna!
Hoosianna!

Kokoelmasta Elämänpelto (1991)
Siitä joulusta kun kirjoitin tuon runon, on kulunut jo 19 vuotta. Monta vuotta on virrannut elämäni joessa. Hyvin monta raskasta vuotta, jotka olisin voinut käyttää paremminkin kuin käytin. Mutta surut on surtava ajallaan, ja ilot iloittava taas omalla ajallaan. Paljon enemmän olisin muuten varmaan tehnyt kuin tein, mutta suru ja loppuunpalaminen veivät voimani niin tarkkaan, että hyvä kun selvisin taas siitä elettävätä päivästä. Töistäkin tein vain välttämättömän leipätyön eli karjanhoidon ja kotihommat, nekin ehkä miten kuten. Paras lääke ylivoimaiseen suruun tuntui olevan nukkuminen, sitten jaksoi tehdä taas seuraavan työvuoron navetassa. Monesti tuntui etten jaksa enää kantaa vastuuta talosta ja karjasta.

Onneksi kuitenkin sielunvoimat kestivät enkä joutunut pilleripurkkien orjaksi niin kuin monelle vastaavassa tapauksessa on käynyt. Lääkkeitä kyllä tuputetaankin, ehkä ne ovat avuksi pahimmassa shokissa, mutta pitkän päälle ne tekevät ihmisen niiden orjaksi.

Kolmen kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi 18 vuotta vanhemman poikani kuolemasta. Se on pitkä aika. Mitä silloin menetin ei tule enää koskaan takaisin. Ei myöskään elämänilo ja optimismi. Mutta hyvä kun edes näin: jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

Melkoisen hienot kuvakirjat tulivat eilen painosta, viipyivät vain viikon.

Oikein hyvää lauantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

maanantai 15. joulukuuta 2008

Kansanperinnettä ja historiaa


Kuva: Akseli Gallen-Kallela teoksesta Juhla-Kalevala.

Tilasin viime torstai-iltana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kuusi teosta pääasiassa kansanperinteestä. Paketti tuli jo tänään ennen puoltapäivää, joten toimitus oli nopea.
Näin tuli joulukirjat tilatuiksi ja lukemista riittää pitkäksi aikaa. Muuan teoksista oli Jukka Sarjalan Poeettinen elämä. Jyväskylä 2005. SKS.
Kirjan takakannessa sanotaan: "Miten ihminen tekee itsestään taiteilijan? Miten hänen onnistuu elää poeettinen elämä, jonka tarkoituksena on etsiä uusia toiminnan ja luomisen muotoja yhteisön tapoja ja moraalia uhmaamalla?". Teoksen päähenkilö on Axel Ingelius (1822-1868), säveltäjä, kirjailija, konsertoija ja kriitikko.
Jukka Sarjala on meille tikkalalaisille tuttu henkilö, kävihän hän 1989 koulumme 100v. juhlissa, missä piti juhlapuheen. Hän oli muistini mukaan silloin opetusministeriön osastopäällikkö, virkansa loppuaikoina hän taisi olla korkein viskaali samassa virastossa.
Nähtävästi nyt eläkevuosinaan hän ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan on jatkanut tutkimuksiaan. Muistelen Sarjalan saaneen professorin arvonimen.

Sarjala puhui juhlapuheessaan koulutuksen haasteellisuudesta, ja siitä että olimme tuolloin suurten muutosten edessä. Sarjalan puhe samoin kuin Antti Huttusen pitämä historiikki on Erkki Lehikoisen tekemällä videonauhalla, mistä sen voi tarkistaa. Myös paikallislehden lehtileike samasta tilaisuudesta on minulla tallessa.

En ymmärtänyt silloin kaikkea Sarjalan sanomaa, mutta jälkeen päin ajattelin hänen jo silloin tienneen sen, että tietotekniikka ja sen kehitys tulee mullistamaan yhteiskunnan. Niin kuin tekikin. Itsekin kävin 1980-luvun lopulla kansalaiopistossa atk-kurssin ensimmäisillä kunnan hankkimilla tietokoneilla, jotka tallensivat "lerpulle" työn tulokset. Sen jälkeen en ole käynyt atk-kursseja, vaikka syytä ehkä olisi. Olen opetellut käytännössä omalla koneella vuodesta 1991 lähtien, paras opettajani on ollut pojan vaimo.

Mutta miten ihminen tekee itsestään taiteilijan?

Mielestäni siihen tarvitaan suurta intohimoa omaa taidelajia kohtaan, on tehtävä uhrauksia, puurrettava ja aherrettava, opiskeltava päämäärätietoisesti. Taitelija on monesti itsekeskeinen ihminen, keskittyy omaan taiteeseensa eikä välitä ympäristön mielipiteestä tai sovinnaisuussäännöistä; taiteilija on kokeilija, elää polttaen kynttiläänsä molemmista päistä. Ilman luovaa intohimoa ja ahkeruutta mitään kestävää ei voi saavuttaa. Ellei ole valmis uhraamaan lähes kaikkea taiteelleen, jää ikuiseksi keskinkertaisuudeksi kadehtimaan toisten taiteilijoiden menestystä.

Lahjat ovat vain pieni osa taitelijan ominaisuuksista, se loppu, raaka työ, muodostaa suurimman osan taitelijan menestykseen johtavista syistä.

Oikein hyvää maanantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

tiistai 9. joulukuuta 2008

Pirkko Toivasen muistelukirja Hälläpyörä



Hälläpyörä- teoksen takakansi.
Pirkko Toivanen, entinen tohmajärveläinen, on kirjoittanut Hälläpyörä nimisen muisteluteoksen omakustanteena. Toivanen on ollut Kansansivistysliiton (KSL) kirjakurssilla vuonna 1995. Teos on omistettu kirjoittajan vanhempien, Helmi ja Erkki Toivasen, muistolle.


Teoksessa käsitellään aikaa 1945-1970 Tohmajärven Aseman seudulla. Piirroskuvitus on Sirkka Erolan, sivuja on yhteensä 120.


En ole koskaan tuntenut Pirkko Toivasta, hän lienee omaa ikäluokkaani. Uskoisin, että Tohmajärven kirjastosta tämä kirja löytyy, onhan se kotiseututeos. Vuosia sitten siitä kerrottiin myös paikallislehden sivuilla.


Ostin Hälläpyörän paikallisen kirjakaupan loppuunmyynnistä; luin sen nyt toiseen kertaan.

Tohmajärven Asemanseutu oli sotien jälkeen vilkas kylä, sijaitsihan siellä ainakin kolme teollisuuslaitosta: tiilitehdas, saha ja turvepehkutehdas. Viimeisenä niistä lakkasi muistini mukaan tiilitehdas, jolla oli niin hyvänlaatuiset tuotteet, että kilpailija (Lohja Oy) osti sen pois kilpailemasta, ja lakkautti koko tehtaan. Muistaakseni se oli joskus vuoden 1980 jälkeen.


Entisaikaan oli Tohmajärvellä melko paljon teollisuutta. Nykyään toimii MFG Components Oy. Netissä olevassa tiedotteessa sanotaan, että Kesla Component Oy fuusioidaan MGF Components Oy:n vuoden 2008 aikana. Kehitysjohtaja Petri Turusen toimipaikka on Tohmajärvellä.


Tohmajärven kunnan vahvuus on Venäjän matkailu, raja-asema on Niiralassa. Tohmajärven kauppiaat ovat palkanneet kiitettävästi venäjänkielisiä myyjiä liikkeisiinsä, joten palvelutaso lienee venäläisille asiakkaille riittävä. Joensuussa tuskin on yhtä hyvää palvelua tarjolla itäturisteille; miten lienee Kiteellä?

Ja siunatuksi lopuksi tohmajärveläisiä kaskuja Okran teoksesta Omilla mailla ja mualiman kuppiloissa, toimittanut Helena Nieminen (2006):

Piirilääkäri Ruuskanen määräsi eräälle mummolle lääkkeet ja vuodelepoa. Mummo tiedusteli, saisiko kuitenkin mennä saunaan. "Ka mikäs siinä, jos tahot keuhkokuumeen. Lauantaina saunaan, pyhänä keuhkokuume ja ei kun henki pellolle".


Lääkäri Kalle Ruuskanen kävi tutkimassa erään kurkkumätäisen tyttären, ja arvioi tuskaisen äidin kyselyyn: "Voiphan se tyttö paratakkii, vuan voiphan se kuollakupsahtoohhiik".


Eräs mummo oli kotonaan istahtanut vahingossa hellalle, joka olikin tulikuuma. Mummon ei auttanut muu kuin mennä Ruuskasen vastaanotolle valittamaan takamustaan. Ruuskanen nosti helmaa ja totesi: "Höh, vanha Högforssi".


Hälläpyörän etukansi.
Oikein hyvää lauantai-iltaa kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo!

maanantai 1. joulukuuta 2008

Operetti nimeltä Rauhankyyhky

Leila Hurmalaisen kuva kokoelmassa Hullun lehmän tanssi (1999).

Ja paskanmarjat. Tämän operetin sinä varmaan haluaisit kuulla.
Se oli Brahmsia tai Mozarttia. Joku taiteilija kuitenkin
joka sen lurituksen sävelsi. Pari kimeä-äänistä sopraanoa 
kiljui kurkku suorana. Ja Caruso lauloi Jennistä, 
josta hän haaveili. Ja taas soi viulu. 
Sen soittaja lensi kohti uneksivaa kuuta.

Työläiset ja taiteilijat, liimautukaa yhteen sekä 

pajatsot ja rahakoneet. Paksut sikarit hampaissa 
      rahamaailman miehillä. 
Sikariporras maalaa rauhankyyhkyjä Eiffeltornissa. 
     Heil Hitler, puhu paskaa. 
Taas alkoivat pommitukset. Sotilaskypärä päässä 
rauhankyyhkyillä. Sota oli muka loppunut.

Pojat tappelevat muruista. Kerjäläisellä on nälkä 

vaikka hän soittaa viulua. Ja kuningas veisasi: 
    God save the king! Sota oli muka loppunut. 
Sitten matkustettiin Skotlantiin. Bobby käveli kadulla 
kädet selän takana ja 
Bobbylla oli päässään pulun paskaa. 
Sikariporras maalaa rauhankyyhkyjä Eiffeltornissa.

Oli viulukin seinällä ja kubistinen taulu jota 

rakastaja esitti. Kuului olevan ihan Picasso, 
    mies makuulla munasillaan. 
Lopulta Picasso pakeni luonnon rauhaan. 
Akka pakeni. Rakastaja parkui sydäntäsärkevästi. 
Picasso piti esityksen ateljeessaan: tosi loistava kokoelma. 
    Runsasraamiset taulut ja naiset. Ja taas soi viulu. 


Picasso sai kyllikseen Lontoosta. Hän halusi rakkaaseen Pariisiin.
Siellä tanssivat can-can tytöt.
Suomalainen Sirkka lauloi. Ei muistanut kaimaansa.


Picassoa janotti. Hän kävi ostamassa pullon shampanjaa ja skoolasi suomalaisen Sirkan kanssa. Ja Sirkan tissit tanssivat balettia.

Kokoelmasta Hullun lehmän tanssi. Kitee 1999.


Oikein hyvää maanantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo