perjantai 28. marraskuuta 2008

Kirsi Härkönen, Rauha Kejonen ja muut



Tässähän näitä intialaisia jumalolentoja. Kuvannut keväällä 1992 AN.
Intian pyhä

katsot minuun
lempeä Intian pyhä
luterilainen ylituontoyksikkö

kielenkäyttösi karkeaa:
samassa parressa ollaan
sinun riimusi kultaa
velkaa ja velvollisuutta
mutta eipä tätä häntää
jolla loiskauttaa kuset
lypsäjän silmille!

tuumaan joo,
kun olis edes pihatto

puret märepalloa
rupsautat silmää
mikähän olisi minusta
vientikustannusmaksu
Intiaan?
~~~~


Saanko luvan


kyllähän lehmät kysyvät
tanssitaitoasi
opettavat jos et osaa
potku eteen
potku taakse
sitten kiertäen sivulle
hännän huiskaus
tahdissa vasen, oikea
lypsäjän silmiin
ruhon ravistus
ja taas potku eteen
potku taakse
jalan vaihto
lypsimet seinään
kyllä se siitä kun oppii
rumbaa turvasaappaissa
tykytinten tahtiin


Kirsi Härkönen teoksessa Runo kasvaa maasta. Toim. Liisa Salo. Jyväskylä 1992


Lahden Runomaraton järjesti 1991 kirjoituskilpalun nimellä Runo kasvaa maasta, johon myös minä osallistuin. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 995 nimimerkkiä, joilla oli yhteensä 5000 arkkia runoja. Parhaista kirjoituksista julkaistiin samanniminen, lähes 300 sivuinen antogia, kustantajana Gummerus. Pääsin mukaan kahdella runolla, Akan elämää ja Joutavat kaupunkeihin ja kirkonkyliin.


Nurmekselainen emäntä Kirsi Härkönen osallistui antologiaan hauskoilla, maatalousaiheisilla runoillaan. Koko potin voitti toinen nurmekselainen kirjailija, Rauha Kejonen 10 proosarunon sikermällään. Kaikki edellä mainitut kirjoittajat ovat Ukrilaisia.


Antologiasta löytyy runoja moniin eri tilanteisiin, myös esitettäviksi. Valitettavasti Tohmajärven kirjasto ei hankkinut tätä teosta kokoelmiinsa.

Jouni Kytöahon sanoin:


Olen mies joka kulkee omia polkujaan.
Kun alan mummoutua ostan huopatossut
ja muutan maalle.
Kesytän kulkukoiran Sertillä
ja jos poliisi kulkee ikkunani alta
tarjoan hänelle teetä.

- Eipä taida olla sitä "vaaraa", että poliisi kulkisi ikkunan alta...


Oikein hyvää perjantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo!



keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Juttuja Perivaarasta



Miina Juvonen (1880-1967), kuvattuna 30 ikävuoden  aikoina.

Perivaaran Juvolan kyyttökarjaa hakemassa laitumelta 1960-luvulla. Kuvasi  Ailin mies, Mauri Nupponen.


Tädiltäni Miina Juvoselta (1880-1967) kuulin sanonnan: "Hyvältäkkii pittää silimä puhkasta, pahalta kaks". Lause tarkoitti sitä, että paikkakunnan taloissa oli tapana petkuttaa liian saitaa talon isäntää raha-asioissa. Ennen ei annettu rahaa talon muulle väelle, etenkään naisille. Niinpä talon naisväki ja aikuiset pojat tekivät vilppiä: joko varastivat tai myivät jopa omia tavaroita talon isännälle. Jossakin talossa oli tapana - jopa tulitikutkin - pitää lukkojen takana.

Eeva Stiina ja Heikki Hakkaraisella oli mökki Aholammin takana Liipin salolle mentäessä. Heikki oli toiminut muun muassa Juvolan työmiehenä. Kun Heikki kuoli 13.9.1948, pani hänen tyttärensä Hilda Kitunen lehteen kuolinilmoituksen, joka alkoi sanoilla: "Ilolla ilmoitamme..."

Nupposen Janne (1888-1967) rupesi 1900-luvun alkupuoella hankkimaan itselleen emäntää. Tolvasen kaupassa Tikkalan pysäkillä oli näpsäkkä kauppakoulun käynyt myyjätär, Iida Paajanen, Parikkalasta. Janne ei osannut silloin lukea eikä kirjoittaa, sillä hän ei ollut käynyt kansakoulua. Jannella oli kauppakoulun käynyt veli, Mikko Nupponen, joka kirjoitteli kirjeitä Jannen puolesta. Lokakuussa 1910 vihittiin Iida ja Janne kristilliseen avioliittoon. Myöhemmin Iida, ollessaan jo Jannen vaimo, opetti miehensä lukemaan ja kirjoittamaan. Aina pakkasiltoina käydessään asioilla pihan perällä tähtien tuikkiessa taivaalla, Janne lausahti tyttärenpojalleen Maurille: "Nyt on tuas Tolovasen nappikauppa auki".

Viljo Immonen oli jonkin sortin taivaanrannan maalari. Hän asui perheineen Tikkalassa kuutostien varressa pienessä talossaan, jossa aikaisemmin asuivat Ilona ja Toivo Myller, talon rakentajat. Aikaisemmin Immoset asuivat vuokralaisina 1950-luvun alkupuolella Perivaarassa Tahvo Kurosen talossa. Villellä oli mieleenjäävä käheä ääni ja hihittävä nauru.
Perivaaran Juvolaan rakennettiin kesällä 1962 uutta asuinrakennusta. Ville oli tekemässä sisämaalauksia maalaten silloin uuden talon ikkunanpieliä. Työmiehellä oli niin paljon selittämistä, että maali valui pitkin käsivarsia. Kaikki ikkunanpielet olivat täynnä valumia. Ville oli ollut kieltolain aikana 1930-luvulla pontikan salakuljettajana, ja näistä sankariajoista riitti tarinoita. Poliisit olivat ampuneet Viljoa jalkaan pakomatkan aikana, josta syystä hän ontui. Hänellä oli muistini mukaan puujalka.

Syksyllä ennen Mikkelin päivää 1944, sodan päättyessä, kävi Juvosen Oskari (1883-1969) pienen tyttärensä Ailin kanssa teurastamassa Nuppolassa lampaan, koska Janne-isäntä ei sitä tehnyt. Miehet lähtivät lampaan teurastukseen tytön jäädessä Iida-emännän seuraksi tuvalle. Silloin 2,5v. pikkutyttö laukaisi: "Panehan Iita kattila tulele ja lammaskual kiehummaan". Kaali tietysti keitettiin, sitä en kuitenkaan muista, syötiinkö sitä sinä päivänä. Olin pienenä hyvin ehtiväistä lajia. Ehkä siitä syystä talon emäntä pani minut "tiskaamaan" astioita. Iida laittoi tulevan emännän seisomaan jakkaralle tiskipöydän ääreen, ja tiskaaminen alkoi. Muistini mukaan astioita ei särkynyt.

Teoksesta Aili Nupponen: Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo


tiistai 25. marraskuuta 2008

Potsipäivien isä (1868-1918)



Kirjailija, Maiju Lassila (1868-1918).
Tällä viikolla juhlitaan Tohmajärvellä, kotikunnassani, kirjailija Maiju Lassilaa. Alkuaan hänen nimensä oli Algot Tietäväinen, myöhemmin Untola. Hän käytti myös salanimiä J.I.Vatanen ja Irmari Rantamala.

Kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta, ja kuolemasta 90 vuotta. Algot Tietäväinen syntyi kansan keskuudessa, hän oli maalaispoika. Jo nuorena poikana hän oli renkinä sukulaistalossa. Oppikouluun hän ei päässyt, köyhä kun oli. Sitten aikuisena hän hakeutui Sortavalan seminaariin ja valmistui kansakoulun opettajaksi. Opettajana hän toimikin alkuaikoina, mutta sitten myöhemmin hän siirtyi sanomalehtimieheksi.
Lassilan elämänvaiheet olivat hyvin vaihtelevat, hän toimi jopa liikemiehenä Venäjällä.

Maiju Lassilan nimellä on julkaistu kansanhumoristiset teokset: Tulitikkuja lainaamassa (1910), Manasse Jäppinen (1912), Kilpakosijat (1913), Liikaviisas (1915), Kuolleista herännyt (1916), Pirttipohjalaisia (1911), ja näytelmät Nuori mylläri(1912), Purasen häät (1897), Kun lesket lempivät (1911), Luonnon lapsia (1912), Kun ruusut kukkivat (1912), Mimmi Paavalinna (1916), Ikiliikkuja (1962, postuumisti).

Romaaneista on myöhemmin tehty näytelmiä, joilla on ollut hyvä kansansuosio. Tulitikkuja lainaamassa näytelmää on esitetty vuosikymmeniä Tohmajärvellä, mutta ainakin 10 viimeisen vuoden aikana sitä ei meillä ole esitetty. Itse olen ollut mukana Manasse Jäppisessä (1986-87) ja Pirttipohjalaisissa (2000). Täytyy sanoa, että viimeksi mainittu ei ollut menestys. Teos on kirjoitettu romaaniksi, sen tekeminen näytelmäksi on ollut fiasko. Näytelmässä on ehdottomasti liian paljon ihmisiä, ja juoni kehittyy liian hitaasti; sen "hauskuus" perustuu riitelyyn ja eripuraan.

Maiju Lassilan teokset ovat jääneet elämään syvän ja ymmärtävän huumorinsa ansio
sta. Se mitä Tietäväinen-Untola kirjoitti nimillä J.I.Vatanen ja Irmari Rantamala, ei ole kestänyt aikojen saatossa.

Lassilalla on ollut valtaisa luomisvimma, joita me sata vuotta myöhemmin syntyneet ihmiset voimme ihailla ja kadehtia.

Tuon otsikon nimi, Potsipäivät, ovat tulleet Tulitikkuja- teoksessa olleesta sianporsaasta, jota kansa sanoi "potsiksi". Näitä Tohmajärveläisten pitäjäjuhlia alettiin viettää Maiju Lassilan muistoksi, ja tekemään hänen syntymäpitäjäänsä Tohmajärveä tunnetuksi siinä siivellä.

Toivotan kaikille hauskoja Maiju Lassila-juhlia 2008!

Oikein hyvää tiistaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo




Tohmajärven keväinen keskustanäkymä, takana vesitorni.
Ps. Maiju Lassilaa ja Potsipäiviä juhlittiin viikko sitten 1-3. heinäkuuta 2011, juttu on kirjoitettu kolme vuotta sitten. Tänä vuonna olimme Kontkasten sukujuhlissa, joten emme juhliin osallistuneet.


 - Oikein kaunista viikonvaihdetta kaikille lukijoille!
                                                              Aili-mummo

torstai 20. marraskuuta 2008

Tupakkalakko



Mv. Oskari Juvonen (1883-1969)
Isäni, maanviljelijä Oskari Juvonen Tikkalasta, oli jo vanha mies (58v ja risat) kun synnyin. Hän oli myös kova tupakkamies, poltteli itse tekemiään "sätkiä" kotona kasvatetusta kessusta, myös Sikarinlehdistä ja Jymystä. Paperi oli tietysti sanomalehdestä saatua.

Olin kolmevuotias, kun minuun iski tupakanhimo. Tiedämme kaikki, että pikkulapset ovat kovia matkimaan isoja ihmisiä. Oikeastaan pikkulasten oppiminen perustuu aikuisten matkimiseen.

Polttelin joitakin isän tekemiä sätkiä. Mutta sitten isä saikin päähänsä pistää pieneen suuhuni ison ja mahtavan sikarin. Minä poltin sikaria, mutta en muista poltinko sen kokonaan vai jäikö homma kesken. Minua oksetti ja huimasi ja sain oikein hirvittävän päänsäryn sikarinpolton seurauksena. Se oli viimeinen tuntumani tupakointiin enkä ole tätä tupakkalakkoani koskaan katunut.

Jäljellä on vain jonkinlainen allergia tupakansavua kohtaan, punaiset silmät ja kova päänsärky.


Meidän huushollissamme ei ole kukaan tupakoinut vuosikymmeniin. Menneinä aikoina vieraat saattoivat sauhutella toisten kodeissa piittaamatta talonväestä. Ja joskus 1970-80 luvuilla miesväki poltteli surutta kokouksissa, ilma oli sakeana savusta. Siinä oli vaikeaa istua ja olla mukana. Mutta kertaakaan en lähtenyt kesken pois.

Sanotaan että tupakasta on vaikea irtautua. Uskon sen. Onneksi minun kohdaltani asia loppui jo ennen kuin pääsi edes alkuun. Nykyään on lisäksi apuneuvoja tupakasta irtautumiseen, nikotiinipurkkaa ja -laastaria. Meille monille terveytensä menettäneille tupakanpolton lopettaminen on niitä tärkeimpiä ja ratkaisevimpia päätöksiä elämämme tiellä.

Savutonta ja hyvää loppuelämää kaikille toivoo Aili-mummo

torstai 13. marraskuuta 2008

Kiärmeenlummooja




Niän itkevän petkelleen nousevan
pystyyn, heiluttavan piätään
kun pyyttonin.
Mie oun kiärmeenlummooja.
Tippa silimässä myö hypnotisoijjaan
toinen toistammu.
Toivon ja pelon vallassa kuulostelen
voisko hiän löytee
miun toivomuslähteen silimän
mikä on
ahas portti taivaaseen.


****

Ei, ei kiitos miule
härkätaistelijoita
viitanliehuttajjii
palopuhujii
eikä myöskään
sovinistisikoja
tahi pullistelijamiehii!

Mie tarvihen yksinommaan
lämpimän sylissäpitäjän,
ystävän, veljen, puolustajan
ja mualiman parraan rakastajan.

Mikä lienöönnii hänen nykyosotteesa?
Tuntuu myötääsä muuttavan majjoosa
paikasta toiseen.
Koskaa, millonkaa en
häntä sua hännästä kiini.
Aina hiän vettää minnuu
katalasti huulesta.

Teoksesta Ruistähkähumppa. Joensuu 2008

Oikein hyvvee torstai-illan jatkoo kaikile toivoo Aili-mummo!



tiistai 11. marraskuuta 2008

Pontikkajuttuja Tikkalasta



Kyläpoliisi Teuvo Hietala.
Eeva Latvala kertoo isästään Teuvo Hietalasta: Isäni toimi Tikkalassa maanviljelyksen ja mylly- ja sahatoiminna ohessa kyläpoliisina. Sotien jälkeen ja niiden aikana oli monia hämäräperäisiä juttuja, joihin isä joutui sekaantumaan viranomaisena. Isä ei aina lähtenyt virka-asioihin ennen kuin oli saanut ylemmältä taholta eli nimismies Ruuthilta komennuksen.

Kerran tuli komentokäsky mennä Atte Erosen taloon Riihiahossa. Aten näet tiedettiin keittävän pontikkaa. Isä kurkisti sisään saunan ovesta ja sanoi: "Tyhjiihän nuo näkkyy olevan". Lasipurkit olivat niin täynnä, piripinnassa, että niitä olisi voinut luulla vaikka tyhjiksi.

Eräillä oli vain yksi lehmä, ja isä joutui tekemään ulosmittauksia. Hänestä tämä tehtävä tuntui vaikealta, hän kirjoitti siitä kerran jopa lehteen: "Siäl huttuu, siäl mahhoo". Hyvin tiukassa paikassa isä maksoi jopa omasta kukkarostaankin näitä, koska tuntui aivan mahdottomalta ulosmitata köyhiltä näiden ainoaa lehmää.

Kerran nimismies Ruuth käski isän luokseen, jotta hän voisi tunnistaa pontikankeitosta epäiltyjä henkilöitä kyläläisiä. Isä pyysi nähdäkseen pontikkapullon, maistoi sitä, ja sanoi: "Ei oo Tikkalan miesten keitoksia, tämä on kiteeläistä".

Kerran taas isä yritti saada putkaan humalassa ollutta seppää, mutta se ei onnistunut, koska isä oli pieni mies ja talutettava oli suuri. Isä sanoi: "Ei onnistu kun livettää". Tästä lähti puheenparsi: "Livetti kun Tikkalan poliisia".

Kerrotaan jopa kyläpoliisin varoituksista: "Pankeepa vehkeet piiloon, myö tullaan ehtimmään niitä".

Eräs säkäniemeläinen kertoi: "Kun muutimme asumaan Säkäniemelle, piti talon emäntä meille tulokestit, ja me nautimme talon tarjoiluista. Talon rappusille ilmestyi reppuselkämies, joka meni tapaamaan talon isäntää kamarin puolelle. Talonemäntä tunsi miehen viinakauppiaaksi. Meidän lapset kertoivat omalle isälleen viinakauppiasta, mutta isä ei ostanut. Illalla tuli naapuri kylään, ja sanoi ettei viinakauppiasta tarvinnut pelätä. Sehän on siisti, tuohtaalainen mies Kiteeltä, joka keittää ja tuo viinoja sitä mukaa kuin viinaa tarvitaan".

Teoksesta Aili Nupponen, Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004
Oikein hyvää päivän jatkoa toivoo Aili-mummo

lauantai 1. marraskuuta 2008

Pyhäinmiesten päivä



Luolakirkon Madonna Budapestissä. Kuva: Helena Nieminen.
Alkuaan, jo vuodesta 835, kristillisessä kirkossa vietettiin marttyyrien muistopäivää. Meillä luterilaisessa kirkossa tämä päivä on omistettu myös edesmenneille pyhille, sukulaisille ja läheisille, joita tänään saamme kiitollisuudella muistella.

Kansanperinteessä pyhäin(miesten)päivä merkitsi sitä, että haluttiin kestitä ja palkita henkiä: he saivat olla juhlavieraina entisen sukutalonsa saunassa ja juhlapöydässä. Pyhäinpäivän aattona ei saanut meluta eikä tehdä meluisia töitä, sillä aattoyönä pyhät olivat joukolla liikkeellä. Sauna valmistettiin huolella pyhille, savusaunan tuli olla hyvin siintynyt, heille haudottiin vastat ja valmistettiin pesuvedet. Sitten odotettiin tuvassa hiljaa kun pyhät kylpivät, emäntä kattoi pyhille juhlapöydän. Tämän jälkeen siirtyi talonväki itse saunaan, ja pyhät saivat ruokailla rauhassa ennen talonväkeä.

Kustaa Vilkuna kertoo, että parhaiten tämä tapa oli säilynyt pohjoiskarjalais-savolaisella alueella. Myöhemmin näitä pyhiä oli alettu kutsua keyrittäriksi, joka nimi taas viittaa kekriin. Kekrihän oli entisaikaan merkittävimpiä vuotuisjuhlia, päättyihän satovuosi silloin, ja ruokaa oli laareissa yllinkyllin.
Teoksesta Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. Keuruu 1998

~~~~

Perinteet muuttuvat ajan mukana. Tulee myös uusia perinteitä, kuten nykyään kynttilöiden vieminen haudoille pyhäinpäivänä. Amerikasta on tullut myös riehakas karnevaali- ja kummitusperinne. Nämä perinteet ovat nähtävästi eri pohjalta lähteneitä. Mielestäni meidän oma perinteemme on kauniimpi ja kunnioittaa edesmenneitä sukupolvia, eikä pilkkaa ketään. Kuolema on jokaisen kerran kohdattava omalla kohdallaan, läheisen kuolema on monelle myös kova ja ahdistava kokemus. Kuolema vapauttaa kovista kärsimyksistä ihmisen tuonpuoleiseen, missä kaikilla on hyvä olla.

Oikein rauhaisaa pyhäinpäivän iltaa toivottaa Aili-mummo

~~~~
Ps. Anteeksi, että tämä teksti tuli viikon etuajassa!


Oikein hyvää lokakuista viikonloppua kaikille lukijoilleni!