tiistai 30. joulukuuta 2008

Ja maapallo pelastuu...


Kuva Google: Maailmankartta.

Ihan viime aikoina on maailmanmenoa katsellessa tullut sellainen tunne ja ajatus, että ihmiskunta ei ole mitään oppinut kokemistaan kohtaloista ja tapahtumista. Ihminen on yhtä tyhmä kuin ennenkin, ja sellaisena se myös pysyy, älyltään ja tunteeltaan yksinkertaisena. Ihmisillä on loputon ahneus ja vallanhalu, joka ei periksi anna, vaikka koko maailma loppuisi. Ja loppuuhan se jonakin päivänä...

Pommitukset jatkuvat Lähi-Idässä. Pyhä valtio, Israel, on päättänyt murskata naapurinsa. Miten kauan USA:n tuki riittää tällaiselle hyökkääjävaltakunnalle, joka vahtii amerikkalaisten aseiden voimalla usalaisten ja muun rikkaan maailman etuja? Olisi totisesti Martti Ahtisaarelle ja presidentti Obamalle töitä ihan urakkapalkalla. Mistä löytyvät ne ihmiset, jotka saavat Lähi-Itään pysyvän rauhan, kysyn vaan? Mikä on YK:n rooli rauhantyössä, vai onko sillä enää mitään roolia?

Puhutaan maapallon pelastamisesta luonnonmullistuksilta. Mutta kuka pelastaa maapallon ihmiseltä? Ihminen tuhoaa ja tappaa, myös omaa rotuaan ja ennen muuta heitä. Ihmiseltä ei maapalloa kukaan pelasta, eikä ihmisen loputtomalta ahneudelta. Valitettavasti se on faktaa, ei fiktiota.

****
Ylihuomenna alkaa taas uusi vuosi. Meillä pitäisi olla optimismia ja toivoa elää rauhassa toistemme kanssa. Ainakin yrittää. Lasten takia ellei muuten. Heille toivon hyvää elämää, rauhaa ja rakkautta. Toivoa paremmasta huomisesta, ihmisestä huolimatta.

" Elämä on halveksua itseään/ ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta/
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko/ ja ilmassa lentävät kultaiset linnut/
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi./ Elämä on viitata lyhyet hyvästit/
ja mennä kotiin ja nukkua.../ Elämä on olla muukalainen itselleen/
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee./ Elämä on laiminlyödä oma onnensa/
ja työntää luotansa ainoa hetki,/ elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.//"

Edith Södergran (Dikter, 1916), suom. Uuno Kailas. Runoja 1942.
****
Huomenna olen taas kaksosten kaverina, saan leikkiä ja olla lapsi - jos vain osaan.

"Lapsellista" uutta vuotta kaikille teille, hyvät ystävät toivoo Aili-mummo

lauantai 27. joulukuuta 2008

Joulumakkarat ja muut entisajan jouluruuat


Katettu pöytä Nymanin talomuseossa Tohmajärvellä.

Muistelen tässä entisajan jouluruokia. Tarjoilu erosi hieman nykyisestä.

Lapsuudenkodissani Perivaarassa ei tarjottu jouluruuaksi kinkkua, vaan hyvissä ajoin ennen joulua äiti valmisti sian teurastuksen jälkeen ryynimakkaroita. Muistaakseni sika teurastettiin jo marraskuussa, jolloin sen lihat suolattiin aittaan lihatynnyriin. Sian suolet äiti siivosi ja kalttasi puhtaaksi, sen jälkeen ne täytettiin keitetyllä ohraryynipuurolla. Puuron seassa oli runsaasti sian rasvaa. Täyttämisen ja makkaroiden päiden sitomisen jälkeen makkaratikuilla, makkarat keitettiin suolavedessä ja vietiin kylmään odottamaan uunissa paistamista. Makkarat saivat jäätyä, ne säilyivät hyvin näin "pakastettuina". Kun talon tuvan uuni lämmitettiin, voitiin makkaroita panna uuniin paistinpannulle kypsymään, ja talonväki söi ne hyvällä ruokahalulla.

Toinen jouluruoka oli karjalanpaisti, sitä syötiin myös aina sunnuntaisin, kun tuvan uuni oli lämmitetty. Karjalanpaistin lisäkkeenä saattoi olla lanttulaatikkoa ja uuniperunoita, nehän kypsyivät hyvin samassa uuninlämmössä.

Niin, ja tietysti karjalanpiirakat olivat se ainainen välttämättömyys joka pyhänseutu, siitä ei passannut livetä, muutoin olisi talon isäntä suuttunut pahanpäiväisesti. Ainakin minun isäni, varmaan kaikki muutkin vanhan kansan miehet.

Riisi- tai ohraryynipuuro rusinasopan kanssa oli joulupöydän jälkiruoka. Luumuja en muista olleen sota-ajan jälkeen, mutta "väskynäsoppaa" sain maistella, se oli muistaakseni sekahedelmäkeittoa, mahdollisesti mukana oli myös rusinoita.

Maalla syötiin rehtiä maalaisruokaa, vain säätyläisemännillä lienee ollut tarjolla kokonaista joulukinkkua. Sianliha paistettiin uunissa pieninä, korkeintaan kilon tai puolentoista kilon, paloina. Vasta 1957 tai niillä seuduin meillä lienee ollut ensimmäinen joulukinkku. Opiskelin sen paistamisen keittokirjasta, muistaakseni keitin sen ennen paistamista. Kinkku muuten paistettiin entisaikaan taikinakuoren sisässä, ei näet ollut silloin saatavilla paistokelmuja.

Myös mämmit ja muut erikoisruuat jouduin opettelemaan itse kirjasta opiskellen, ja hyvin ne hommat opinkin. Elämä ja talouskoulu on opettanut sen jälkeen lisää.

Oikein hyvää ja herkullista vuoden loppua kaikille toivoo Aili-mummo!

lauantai 20. joulukuuta 2008

Toisinajattelijan joulu




Ystävällinen lanttulaatikko
sianpotkan seurassa lievittää
synttärijuhlien hautajaistunnelmaa.

Mistellinoksan alla Jeesus uusi
juhlamaihari yllään jakaa
lahjuksia hyväosaisille.

Hoosianna!
Hoosianna!
Hoosianna!

Kokoelmasta Elämänpelto (1991)
Siitä joulusta kun kirjoitin tuon runon, on kulunut jo 19 vuotta. Monta vuotta on virrannut elämäni joessa. Hyvin monta raskasta vuotta, jotka olisin voinut käyttää paremminkin kuin käytin. Mutta surut on surtava ajallaan, ja ilot iloittava taas omalla ajallaan. Paljon enemmän olisin muuten varmaan tehnyt kuin tein, mutta suru ja loppuunpalaminen veivät voimani niin tarkkaan, että hyvä kun selvisin taas siitä elettävätä päivästä. Töistäkin tein vain välttämättömän leipätyön eli karjanhoidon ja kotihommat, nekin ehkä miten kuten. Paras lääke ylivoimaiseen suruun tuntui olevan nukkuminen, sitten jaksoi tehdä taas seuraavan työvuoron navetassa. Monesti tuntui etten jaksa enää kantaa vastuuta talosta ja karjasta.

Onneksi kuitenkin sielunvoimat kestivät enkä joutunut pilleripurkkien orjaksi niin kuin monelle vastaavassa tapauksessa on käynyt. Lääkkeitä kyllä tuputetaankin, ehkä ne ovat avuksi pahimmassa shokissa, mutta pitkän päälle ne tekevät ihmisen niiden orjaksi.

Kolmen kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi 18 vuotta vanhemman poikani kuolemasta. Se on pitkä aika. Mitä silloin menetin ei tule enää koskaan takaisin. Ei myöskään elämänilo ja optimismi. Mutta hyvä kun edes näin: jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

Melkoisen hienot kuvakirjat tulivat eilen painosta, viipyivät vain viikon.

Oikein hyvää lauantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

maanantai 15. joulukuuta 2008

Kansanperinnettä ja historiaa


Kuva: Akseli Gallen-Kallela teoksesta Juhla-Kalevala.

Tilasin viime torstai-iltana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kuusi teosta pääasiassa kansanperinteestä. Paketti tuli jo tänään ennen puoltapäivää, joten toimitus oli nopea.
Näin tuli joulukirjat tilatuiksi ja lukemista riittää pitkäksi aikaa. Muuan teoksista oli Jukka Sarjalan Poeettinen elämä. Jyväskylä 2005. SKS.
Kirjan takakannessa sanotaan: "Miten ihminen tekee itsestään taiteilijan? Miten hänen onnistuu elää poeettinen elämä, jonka tarkoituksena on etsiä uusia toiminnan ja luomisen muotoja yhteisön tapoja ja moraalia uhmaamalla?". Teoksen päähenkilö on Axel Ingelius (1822-1868), säveltäjä, kirjailija, konsertoija ja kriitikko.
Jukka Sarjala on meille tikkalalaisille tuttu henkilö, kävihän hän 1989 koulumme 100v. juhlissa, missä piti juhlapuheen. Hän oli muistini mukaan silloin opetusministeriön osastopäällikkö, virkansa loppuaikoina hän taisi olla korkein viskaali samassa virastossa.
Nähtävästi nyt eläkevuosinaan hän ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan on jatkanut tutkimuksiaan. Muistelen Sarjalan saaneen professorin arvonimen.

Sarjala puhui juhlapuheessaan koulutuksen haasteellisuudesta, ja siitä että olimme tuolloin suurten muutosten edessä. Sarjalan puhe samoin kuin Antti Huttusen pitämä historiikki on Erkki Lehikoisen tekemällä videonauhalla, mistä sen voi tarkistaa. Myös paikallislehden lehtileike samasta tilaisuudesta on minulla tallessa.

En ymmärtänyt silloin kaikkea Sarjalan sanomaa, mutta jälkeen päin ajattelin hänen jo silloin tienneen sen, että tietotekniikka ja sen kehitys tulee mullistamaan yhteiskunnan. Niin kuin tekikin. Itsekin kävin 1980-luvun lopulla kansalaiopistossa atk-kurssin ensimmäisillä kunnan hankkimilla tietokoneilla, jotka tallensivat "lerpulle" työn tulokset. Sen jälkeen en ole käynyt atk-kursseja, vaikka syytä ehkä olisi. Olen opetellut käytännössä omalla koneella vuodesta 1991 lähtien, paras opettajani on ollut pojan vaimo.

Mutta miten ihminen tekee itsestään taiteilijan?

Mielestäni siihen tarvitaan suurta intohimoa omaa taidelajia kohtaan, on tehtävä uhrauksia, puurrettava ja aherrettava, opiskeltava päämäärätietoisesti. Taitelija on monesti itsekeskeinen ihminen, keskittyy omaan taiteeseensa eikä välitä ympäristön mielipiteestä tai sovinnaisuussäännöistä; taiteilija on kokeilija, elää polttaen kynttiläänsä molemmista päistä. Ilman luovaa intohimoa ja ahkeruutta mitään kestävää ei voi saavuttaa. Ellei ole valmis uhraamaan lähes kaikkea taiteelleen, jää ikuiseksi keskinkertaisuudeksi kadehtimaan toisten taiteilijoiden menestystä.

Lahjat ovat vain pieni osa taitelijan ominaisuuksista, se loppu, raaka työ, muodostaa suurimman osan taitelijan menestykseen johtavista syistä.

Oikein hyvää maanantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

tiistai 9. joulukuuta 2008

Pirkko Toivasen muistelukirja Hälläpyörä



Hälläpyörä- teoksen takakansi.
Pirkko Toivanen, entinen tohmajärveläinen, on kirjoittanut Hälläpyörä nimisen muisteluteoksen omakustanteena. Toivanen on ollut Kansansivistysliiton (KSL) kirjakurssilla vuonna 1995. Teos on omistettu kirjoittajan vanhempien, Helmi ja Erkki Toivasen, muistolle.


Teoksessa käsitellään aikaa 1945-1970 Tohmajärven Aseman seudulla. Piirroskuvitus on Sirkka Erolan, sivuja on yhteensä 120.


En ole koskaan tuntenut Pirkko Toivasta, hän lienee omaa ikäluokkaani. Uskoisin, että Tohmajärven kirjastosta tämä kirja löytyy, onhan se kotiseututeos. Vuosia sitten siitä kerrottiin myös paikallislehden sivuilla.


Ostin Hälläpyörän paikallisen kirjakaupan loppuunmyynnistä; luin sen nyt toiseen kertaan.

Tohmajärven Asemanseutu oli sotien jälkeen vilkas kylä, sijaitsihan siellä ainakin kolme teollisuuslaitosta: tiilitehdas, saha ja turvepehkutehdas. Viimeisenä niistä lakkasi muistini mukaan tiilitehdas, jolla oli niin hyvänlaatuiset tuotteet, että kilpailija (Lohja Oy) osti sen pois kilpailemasta, ja lakkautti koko tehtaan. Muistaakseni se oli joskus vuoden 1980 jälkeen.


Entisaikaan oli Tohmajärvellä melko paljon teollisuutta. Nykyään toimii MFG Components Oy. Netissä olevassa tiedotteessa sanotaan, että Kesla Component Oy fuusioidaan MGF Components Oy:n vuoden 2008 aikana. Kehitysjohtaja Petri Turusen toimipaikka on Tohmajärvellä.


Tohmajärven kunnan vahvuus on Venäjän matkailu, raja-asema on Niiralassa. Tohmajärven kauppiaat ovat palkanneet kiitettävästi venäjänkielisiä myyjiä liikkeisiinsä, joten palvelutaso lienee venäläisille asiakkaille riittävä. Joensuussa tuskin on yhtä hyvää palvelua tarjolla itäturisteille; miten lienee Kiteellä?

Ja siunatuksi lopuksi tohmajärveläisiä kaskuja Okran teoksesta Omilla mailla ja mualiman kuppiloissa, toimittanut Helena Nieminen (2006):

Piirilääkäri Ruuskanen määräsi eräälle mummolle lääkkeet ja vuodelepoa. Mummo tiedusteli, saisiko kuitenkin mennä saunaan. "Ka mikäs siinä, jos tahot keuhkokuumeen. Lauantaina saunaan, pyhänä keuhkokuume ja ei kun henki pellolle".


Lääkäri Kalle Ruuskanen kävi tutkimassa erään kurkkumätäisen tyttären, ja arvioi tuskaisen äidin kyselyyn: "Voiphan se tyttö paratakkii, vuan voiphan se kuollakupsahtoohhiik".


Eräs mummo oli kotonaan istahtanut vahingossa hellalle, joka olikin tulikuuma. Mummon ei auttanut muu kuin mennä Ruuskasen vastaanotolle valittamaan takamustaan. Ruuskanen nosti helmaa ja totesi: "Höh, vanha Högforssi".


Hälläpyörän etukansi.
Oikein hyvää lauantai-iltaa kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo!

maanantai 1. joulukuuta 2008

Operetti nimeltä Rauhankyyhky

Leila Hurmalaisen kuva kokoelmassa Hullun lehmän tanssi (1999).

Ja paskanmarjat. Tämän operetin sinä varmaan haluaisit kuulla.
Se oli Brahmsia tai Mozarttia. Joku taiteilija kuitenkin
joka sen lurituksen sävelsi. Pari kimeä-äänistä sopraanoa 
kiljui kurkku suorana. Ja Caruso lauloi Jennistä, 
josta hän haaveili. Ja taas soi viulu. 
Sen soittaja lensi kohti uneksivaa kuuta.

Työläiset ja taiteilijat, liimautukaa yhteen sekä 

pajatsot ja rahakoneet. Paksut sikarit hampaissa 
      rahamaailman miehillä. 
Sikariporras maalaa rauhankyyhkyjä Eiffeltornissa. 
     Heil Hitler, puhu paskaa. 
Taas alkoivat pommitukset. Sotilaskypärä päässä 
rauhankyyhkyillä. Sota oli muka loppunut.

Pojat tappelevat muruista. Kerjäläisellä on nälkä 

vaikka hän soittaa viulua. Ja kuningas veisasi: 
    God save the king! Sota oli muka loppunut. 
Sitten matkustettiin Skotlantiin. Bobby käveli kadulla 
kädet selän takana ja 
Bobbylla oli päässään pulun paskaa. 
Sikariporras maalaa rauhankyyhkyjä Eiffeltornissa.

Oli viulukin seinällä ja kubistinen taulu jota 

rakastaja esitti. Kuului olevan ihan Picasso, 
    mies makuulla munasillaan. 
Lopulta Picasso pakeni luonnon rauhaan. 
Akka pakeni. Rakastaja parkui sydäntäsärkevästi. 
Picasso piti esityksen ateljeessaan: tosi loistava kokoelma. 
    Runsasraamiset taulut ja naiset. Ja taas soi viulu. 


Picasso sai kyllikseen Lontoosta. Hän halusi rakkaaseen Pariisiin.
Siellä tanssivat can-can tytöt.
Suomalainen Sirkka lauloi. Ei muistanut kaimaansa.


Picassoa janotti. Hän kävi ostamassa pullon shampanjaa ja skoolasi suomalaisen Sirkan kanssa. Ja Sirkan tissit tanssivat balettia.

Kokoelmasta Hullun lehmän tanssi. Kitee 1999.


Oikein hyvää maanantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

perjantai 28. marraskuuta 2008

Kirsi Härkönen, Rauha Kejonen ja muut



Tässähän näitä intialaisia jumalolentoja. Kuvannut keväällä 1992 AN.
Intian pyhä

katsot minuun
lempeä Intian pyhä
luterilainen ylituontoyksikkö

kielenkäyttösi karkeaa:
samassa parressa ollaan
sinun riimusi kultaa
velkaa ja velvollisuutta
mutta eipä tätä häntää
jolla loiskauttaa kuset
lypsäjän silmille!

tuumaan joo,
kun olis edes pihatto

puret märepalloa
rupsautat silmää
mikähän olisi minusta
vientikustannusmaksu
Intiaan?
~~~~


Saanko luvan


kyllähän lehmät kysyvät
tanssitaitoasi
opettavat jos et osaa
potku eteen
potku taakse
sitten kiertäen sivulle
hännän huiskaus
tahdissa vasen, oikea
lypsäjän silmiin
ruhon ravistus
ja taas potku eteen
potku taakse
jalan vaihto
lypsimet seinään
kyllä se siitä kun oppii
rumbaa turvasaappaissa
tykytinten tahtiin


Kirsi Härkönen teoksessa Runo kasvaa maasta. Toim. Liisa Salo. Jyväskylä 1992


Lahden Runomaraton järjesti 1991 kirjoituskilpalun nimellä Runo kasvaa maasta, johon myös minä osallistuin. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 995 nimimerkkiä, joilla oli yhteensä 5000 arkkia runoja. Parhaista kirjoituksista julkaistiin samanniminen, lähes 300 sivuinen antogia, kustantajana Gummerus. Pääsin mukaan kahdella runolla, Akan elämää ja Joutavat kaupunkeihin ja kirkonkyliin.


Nurmekselainen emäntä Kirsi Härkönen osallistui antologiaan hauskoilla, maatalousaiheisilla runoillaan. Koko potin voitti toinen nurmekselainen kirjailija, Rauha Kejonen 10 proosarunon sikermällään. Kaikki edellä mainitut kirjoittajat ovat Ukrilaisia.


Antologiasta löytyy runoja moniin eri tilanteisiin, myös esitettäviksi. Valitettavasti Tohmajärven kirjasto ei hankkinut tätä teosta kokoelmiinsa.

Jouni Kytöahon sanoin:


Olen mies joka kulkee omia polkujaan.
Kun alan mummoutua ostan huopatossut
ja muutan maalle.
Kesytän kulkukoiran Sertillä
ja jos poliisi kulkee ikkunani alta
tarjoan hänelle teetä.

- Eipä taida olla sitä "vaaraa", että poliisi kulkisi ikkunan alta...


Oikein hyvää perjantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo!



keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Juttuja Perivaarasta



Miina Juvonen (1880-1967), kuvattuna 30 ikävuoden  aikoina.

Perivaaran Juvolan kyyttökarjaa hakemassa laitumelta 1960-luvulla. Kuvasi  Ailin mies, Mauri Nupponen.


Tädiltäni Miina Juvoselta (1880-1967) kuulin sanonnan: "Hyvältäkkii pittää silimä puhkasta, pahalta kaks". Lause tarkoitti sitä, että paikkakunnan taloissa oli tapana petkuttaa liian saitaa talon isäntää raha-asioissa. Ennen ei annettu rahaa talon muulle väelle, etenkään naisille. Niinpä talon naisväki ja aikuiset pojat tekivät vilppiä: joko varastivat tai myivät jopa omia tavaroita talon isännälle. Jossakin talossa oli tapana - jopa tulitikutkin - pitää lukkojen takana.

Eeva Stiina ja Heikki Hakkaraisella oli mökki Aholammin takana Liipin salolle mentäessä. Heikki oli toiminut muun muassa Juvolan työmiehenä. Kun Heikki kuoli 13.9.1948, pani hänen tyttärensä Hilda Kitunen lehteen kuolinilmoituksen, joka alkoi sanoilla: "Ilolla ilmoitamme..."

Nupposen Janne (1888-1967) rupesi 1900-luvun alkupuoella hankkimaan itselleen emäntää. Tolvasen kaupassa Tikkalan pysäkillä oli näpsäkkä kauppakoulun käynyt myyjätär, Iida Paajanen, Parikkalasta. Janne ei osannut silloin lukea eikä kirjoittaa, sillä hän ei ollut käynyt kansakoulua. Jannella oli kauppakoulun käynyt veli, Mikko Nupponen, joka kirjoitteli kirjeitä Jannen puolesta. Lokakuussa 1910 vihittiin Iida ja Janne kristilliseen avioliittoon. Myöhemmin Iida, ollessaan jo Jannen vaimo, opetti miehensä lukemaan ja kirjoittamaan. Aina pakkasiltoina käydessään asioilla pihan perällä tähtien tuikkiessa taivaalla, Janne lausahti tyttärenpojalleen Maurille: "Nyt on tuas Tolovasen nappikauppa auki".

Viljo Immonen oli jonkin sortin taivaanrannan maalari. Hän asui perheineen Tikkalassa kuutostien varressa pienessä talossaan, jossa aikaisemmin asuivat Ilona ja Toivo Myller, talon rakentajat. Aikaisemmin Immoset asuivat vuokralaisina 1950-luvun alkupuolella Perivaarassa Tahvo Kurosen talossa. Villellä oli mieleenjäävä käheä ääni ja hihittävä nauru.
Perivaaran Juvolaan rakennettiin kesällä 1962 uutta asuinrakennusta. Ville oli tekemässä sisämaalauksia maalaten silloin uuden talon ikkunanpieliä. Työmiehellä oli niin paljon selittämistä, että maali valui pitkin käsivarsia. Kaikki ikkunanpielet olivat täynnä valumia. Ville oli ollut kieltolain aikana 1930-luvulla pontikan salakuljettajana, ja näistä sankariajoista riitti tarinoita. Poliisit olivat ampuneet Viljoa jalkaan pakomatkan aikana, josta syystä hän ontui. Hänellä oli muistini mukaan puujalka.

Syksyllä ennen Mikkelin päivää 1944, sodan päättyessä, kävi Juvosen Oskari (1883-1969) pienen tyttärensä Ailin kanssa teurastamassa Nuppolassa lampaan, koska Janne-isäntä ei sitä tehnyt. Miehet lähtivät lampaan teurastukseen tytön jäädessä Iida-emännän seuraksi tuvalle. Silloin 2,5v. pikkutyttö laukaisi: "Panehan Iita kattila tulele ja lammaskual kiehummaan". Kaali tietysti keitettiin, sitä en kuitenkaan muista, syötiinkö sitä sinä päivänä. Olin pienenä hyvin ehtiväistä lajia. Ehkä siitä syystä talon emäntä pani minut "tiskaamaan" astioita. Iida laittoi tulevan emännän seisomaan jakkaralle tiskipöydän ääreen, ja tiskaaminen alkoi. Muistini mukaan astioita ei särkynyt.

Teoksesta Aili Nupponen: Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004.

Oikein hyvää sunnuntai-iltaa kaikille lukijoille toivottaa Aili-mummo


tiistai 25. marraskuuta 2008

Potsipäivien isä (1868-1918)



Kirjailija, Maiju Lassila (1868-1918).
Tällä viikolla juhlitaan Tohmajärvellä, kotikunnassani, kirjailija Maiju Lassilaa. Alkuaan hänen nimensä oli Algot Tietäväinen, myöhemmin Untola. Hän käytti myös salanimiä J.I.Vatanen ja Irmari Rantamala.

Kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta, ja kuolemasta 90 vuotta. Algot Tietäväinen syntyi kansan keskuudessa, hän oli maalaispoika. Jo nuorena poikana hän oli renkinä sukulaistalossa. Oppikouluun hän ei päässyt, köyhä kun oli. Sitten aikuisena hän hakeutui Sortavalan seminaariin ja valmistui kansakoulun opettajaksi. Opettajana hän toimikin alkuaikoina, mutta sitten myöhemmin hän siirtyi sanomalehtimieheksi.
Lassilan elämänvaiheet olivat hyvin vaihtelevat, hän toimi jopa liikemiehenä Venäjällä.

Maiju Lassilan nimellä on julkaistu kansanhumoristiset teokset: Tulitikkuja lainaamassa (1910), Manasse Jäppinen (1912), Kilpakosijat (1913), Liikaviisas (1915), Kuolleista herännyt (1916), Pirttipohjalaisia (1911), ja näytelmät Nuori mylläri(1912), Purasen häät (1897), Kun lesket lempivät (1911), Luonnon lapsia (1912), Kun ruusut kukkivat (1912), Mimmi Paavalinna (1916), Ikiliikkuja (1962, postuumisti).

Romaaneista on myöhemmin tehty näytelmiä, joilla on ollut hyvä kansansuosio. Tulitikkuja lainaamassa näytelmää on esitetty vuosikymmeniä Tohmajärvellä, mutta ainakin 10 viimeisen vuoden aikana sitä ei meillä ole esitetty. Itse olen ollut mukana Manasse Jäppisessä (1986-87) ja Pirttipohjalaisissa (2000). Täytyy sanoa, että viimeksi mainittu ei ollut menestys. Teos on kirjoitettu romaaniksi, sen tekeminen näytelmäksi on ollut fiasko. Näytelmässä on ehdottomasti liian paljon ihmisiä, ja juoni kehittyy liian hitaasti; sen "hauskuus" perustuu riitelyyn ja eripuraan.

Maiju Lassilan teokset ovat jääneet elämään syvän ja ymmärtävän huumorinsa ansio
sta. Se mitä Tietäväinen-Untola kirjoitti nimillä J.I.Vatanen ja Irmari Rantamala, ei ole kestänyt aikojen saatossa.

Lassilalla on ollut valtaisa luomisvimma, joita me sata vuotta myöhemmin syntyneet ihmiset voimme ihailla ja kadehtia.

Tuon otsikon nimi, Potsipäivät, ovat tulleet Tulitikkuja- teoksessa olleesta sianporsaasta, jota kansa sanoi "potsiksi". Näitä Tohmajärveläisten pitäjäjuhlia alettiin viettää Maiju Lassilan muistoksi, ja tekemään hänen syntymäpitäjäänsä Tohmajärveä tunnetuksi siinä siivellä.

Toivotan kaikille hauskoja Maiju Lassila-juhlia 2008!

Oikein hyvää tiistaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo




Tohmajärven keväinen keskustanäkymä, takana vesitorni.
Ps. Maiju Lassilaa ja Potsipäiviä juhlittiin viikko sitten 1-3. heinäkuuta 2011, juttu on kirjoitettu kolme vuotta sitten. Tänä vuonna olimme Kontkasten sukujuhlissa, joten emme juhliin osallistuneet.


 - Oikein kaunista viikonvaihdetta kaikille lukijoille!
                                                              Aili-mummo

torstai 20. marraskuuta 2008

Tupakkalakko



Mv. Oskari Juvonen (1883-1969)
Isäni, maanviljelijä Oskari Juvonen Tikkalasta, oli jo vanha mies (58v ja risat) kun synnyin. Hän oli myös kova tupakkamies, poltteli itse tekemiään "sätkiä" kotona kasvatetusta kessusta, myös Sikarinlehdistä ja Jymystä. Paperi oli tietysti sanomalehdestä saatua.

Olin kolmevuotias, kun minuun iski tupakanhimo. Tiedämme kaikki, että pikkulapset ovat kovia matkimaan isoja ihmisiä. Oikeastaan pikkulasten oppiminen perustuu aikuisten matkimiseen.

Polttelin joitakin isän tekemiä sätkiä. Mutta sitten isä saikin päähänsä pistää pieneen suuhuni ison ja mahtavan sikarin. Minä poltin sikaria, mutta en muista poltinko sen kokonaan vai jäikö homma kesken. Minua oksetti ja huimasi ja sain oikein hirvittävän päänsäryn sikarinpolton seurauksena. Se oli viimeinen tuntumani tupakointiin enkä ole tätä tupakkalakkoani koskaan katunut.

Jäljellä on vain jonkinlainen allergia tupakansavua kohtaan, punaiset silmät ja kova päänsärky.


Meidän huushollissamme ei ole kukaan tupakoinut vuosikymmeniin. Menneinä aikoina vieraat saattoivat sauhutella toisten kodeissa piittaamatta talonväestä. Ja joskus 1970-80 luvuilla miesväki poltteli surutta kokouksissa, ilma oli sakeana savusta. Siinä oli vaikeaa istua ja olla mukana. Mutta kertaakaan en lähtenyt kesken pois.

Sanotaan että tupakasta on vaikea irtautua. Uskon sen. Onneksi minun kohdaltani asia loppui jo ennen kuin pääsi edes alkuun. Nykyään on lisäksi apuneuvoja tupakasta irtautumiseen, nikotiinipurkkaa ja -laastaria. Meille monille terveytensä menettäneille tupakanpolton lopettaminen on niitä tärkeimpiä ja ratkaisevimpia päätöksiä elämämme tiellä.

Savutonta ja hyvää loppuelämää kaikille toivoo Aili-mummo

torstai 13. marraskuuta 2008

Kiärmeenlummooja




Niän itkevän petkelleen nousevan
pystyyn, heiluttavan piätään
kun pyyttonin.
Mie oun kiärmeenlummooja.
Tippa silimässä myö hypnotisoijjaan
toinen toistammu.
Toivon ja pelon vallassa kuulostelen
voisko hiän löytee
miun toivomuslähteen silimän
mikä on
ahas portti taivaaseen.


****

Ei, ei kiitos miule
härkätaistelijoita
viitanliehuttajjii
palopuhujii
eikä myöskään
sovinistisikoja
tahi pullistelijamiehii!

Mie tarvihen yksinommaan
lämpimän sylissäpitäjän,
ystävän, veljen, puolustajan
ja mualiman parraan rakastajan.

Mikä lienöönnii hänen nykyosotteesa?
Tuntuu myötääsä muuttavan majjoosa
paikasta toiseen.
Koskaa, millonkaa en
häntä sua hännästä kiini.
Aina hiän vettää minnuu
katalasti huulesta.

Teoksesta Ruistähkähumppa. Joensuu 2008

Oikein hyvvee torstai-illan jatkoo kaikile toivoo Aili-mummo!



tiistai 11. marraskuuta 2008

Pontikkajuttuja Tikkalasta



Kyläpoliisi Teuvo Hietala.
Eeva Latvala kertoo isästään Teuvo Hietalasta: Isäni toimi Tikkalassa maanviljelyksen ja mylly- ja sahatoiminna ohessa kyläpoliisina. Sotien jälkeen ja niiden aikana oli monia hämäräperäisiä juttuja, joihin isä joutui sekaantumaan viranomaisena. Isä ei aina lähtenyt virka-asioihin ennen kuin oli saanut ylemmältä taholta eli nimismies Ruuthilta komennuksen.

Kerran tuli komentokäsky mennä Atte Erosen taloon Riihiahossa. Aten näet tiedettiin keittävän pontikkaa. Isä kurkisti sisään saunan ovesta ja sanoi: "Tyhjiihän nuo näkkyy olevan". Lasipurkit olivat niin täynnä, piripinnassa, että niitä olisi voinut luulla vaikka tyhjiksi.

Eräillä oli vain yksi lehmä, ja isä joutui tekemään ulosmittauksia. Hänestä tämä tehtävä tuntui vaikealta, hän kirjoitti siitä kerran jopa lehteen: "Siäl huttuu, siäl mahhoo". Hyvin tiukassa paikassa isä maksoi jopa omasta kukkarostaankin näitä, koska tuntui aivan mahdottomalta ulosmitata köyhiltä näiden ainoaa lehmää.

Kerran nimismies Ruuth käski isän luokseen, jotta hän voisi tunnistaa pontikankeitosta epäiltyjä henkilöitä kyläläisiä. Isä pyysi nähdäkseen pontikkapullon, maistoi sitä, ja sanoi: "Ei oo Tikkalan miesten keitoksia, tämä on kiteeläistä".

Kerran taas isä yritti saada putkaan humalassa ollutta seppää, mutta se ei onnistunut, koska isä oli pieni mies ja talutettava oli suuri. Isä sanoi: "Ei onnistu kun livettää". Tästä lähti puheenparsi: "Livetti kun Tikkalan poliisia".

Kerrotaan jopa kyläpoliisin varoituksista: "Pankeepa vehkeet piiloon, myö tullaan ehtimmään niitä".

Eräs säkäniemeläinen kertoi: "Kun muutimme asumaan Säkäniemelle, piti talon emäntä meille tulokestit, ja me nautimme talon tarjoiluista. Talon rappusille ilmestyi reppuselkämies, joka meni tapaamaan talon isäntää kamarin puolelle. Talonemäntä tunsi miehen viinakauppiaaksi. Meidän lapset kertoivat omalle isälleen viinakauppiasta, mutta isä ei ostanut. Illalla tuli naapuri kylään, ja sanoi ettei viinakauppiasta tarvinnut pelätä. Sehän on siisti, tuohtaalainen mies Kiteeltä, joka keittää ja tuo viinoja sitä mukaa kuin viinaa tarvitaan".

Teoksesta Aili Nupponen, Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004
Oikein hyvää päivän jatkoa toivoo Aili-mummo

lauantai 1. marraskuuta 2008

Pyhäinmiesten päivä



Luolakirkon Madonna Budapestissä. Kuva: Helena Nieminen.
Alkuaan, jo vuodesta 835, kristillisessä kirkossa vietettiin marttyyrien muistopäivää. Meillä luterilaisessa kirkossa tämä päivä on omistettu myös edesmenneille pyhille, sukulaisille ja läheisille, joita tänään saamme kiitollisuudella muistella.

Kansanperinteessä pyhäin(miesten)päivä merkitsi sitä, että haluttiin kestitä ja palkita henkiä: he saivat olla juhlavieraina entisen sukutalonsa saunassa ja juhlapöydässä. Pyhäinpäivän aattona ei saanut meluta eikä tehdä meluisia töitä, sillä aattoyönä pyhät olivat joukolla liikkeellä. Sauna valmistettiin huolella pyhille, savusaunan tuli olla hyvin siintynyt, heille haudottiin vastat ja valmistettiin pesuvedet. Sitten odotettiin tuvassa hiljaa kun pyhät kylpivät, emäntä kattoi pyhille juhlapöydän. Tämän jälkeen siirtyi talonväki itse saunaan, ja pyhät saivat ruokailla rauhassa ennen talonväkeä.

Kustaa Vilkuna kertoo, että parhaiten tämä tapa oli säilynyt pohjoiskarjalais-savolaisella alueella. Myöhemmin näitä pyhiä oli alettu kutsua keyrittäriksi, joka nimi taas viittaa kekriin. Kekrihän oli entisaikaan merkittävimpiä vuotuisjuhlia, päättyihän satovuosi silloin, ja ruokaa oli laareissa yllinkyllin.
Teoksesta Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. Keuruu 1998

~~~~

Perinteet muuttuvat ajan mukana. Tulee myös uusia perinteitä, kuten nykyään kynttilöiden vieminen haudoille pyhäinpäivänä. Amerikasta on tullut myös riehakas karnevaali- ja kummitusperinne. Nämä perinteet ovat nähtävästi eri pohjalta lähteneitä. Mielestäni meidän oma perinteemme on kauniimpi ja kunnioittaa edesmenneitä sukupolvia, eikä pilkkaa ketään. Kuolema on jokaisen kerran kohdattava omalla kohdallaan, läheisen kuolema on monelle myös kova ja ahdistava kokemus. Kuolema vapauttaa kovista kärsimyksistä ihmisen tuonpuoleiseen, missä kaikilla on hyvä olla.

Oikein rauhaisaa pyhäinpäivän iltaa toivottaa Aili-mummo

~~~~
Ps. Anteeksi, että tämä teksti tuli viikon etuajassa!


Oikein hyvää lokakuista viikonloppua kaikille lukijoilleni!

torstai 30. lokakuuta 2008

Tarinoita Tikkalasta



Antti Mannisen pihapiiri entisaikaan. Kuva Esa Manninen.
Herätellessään aamulla hyvin aikaisin poikiaan työntekoon lauleskeli isä-Antti Manninen alkuviikolla poikakatraalleen: "Nouskoo, pojat, nouskoo, on sitä pyhhee lojjuu" ja loppuviikolla: "Nouskoo, pojat, nouskoo, tulloo pyhhee lojjuu".


Kerran oli Mannisen talosta hävinnyt lehmä, jota oli etsitty useita päiviä. Lopulta Antti läksi etsimään yksin kirves mukanaan ja istuutui kivelle lepäämään. Hän naputteli kirveen kasalla eli hamarapuolella sammalta pois kivestä palaten tyhjin toimin kotiin. Laihalammin Mikki Nupponen oli kertonut kyselijälle, että hän pystyy sen taian purkamaan, jos eläin on metsän peittoon taiottu. Oletetun alueen ympäri kierretään rihma ja rihman päät yhdistetään pujottamalla muurahainen lankaan. Tämän jälkeen etsittiin langan ympäröimä alue ja todettiin, että se sama kivi, jolla Antti istui, oli se kadonnut lehmä. Sen kupeessa oli kirveen tekemät jäljet, joita Antti oli ajatuksissaan naputellut.
Tämän kertoja oli lankoni Arvo Manninen, joka on Antti Mannisen pojan poika.

Kummitusjutun kertoi Kerttu Hartikainen:
Kukkakummun tilalla oli kaivontekijöinä kaksi miestä. Nuoriso päätti lähteä iltamiin sunnuntai-iltana Hammaslahteen. Toinen miehistä lähti mukaan, mutta toinen taas ei, sillä hänellä oli lähtö Joensuuhun seuraavana aamuna. Muitten lähdettyä tansseihin mies näki naisen tulevan valkoisissa vaatteissa. Hän luuli, että tätini Hilja Hartikainen oli tullut pelottelemaan, ja sanonut naiselle: "Minä en sinua pelkää". Yht'äkkiä hän huomasi, että haamun jalat olivat kuin viikatteet. Samassa haamu lähti menemään joelle päin. Naisen päästyä Särkijoen sillalle, haamu katosi. Miehen mentyä nukkumaan kuului talon yläkerrasta musiikkia.
Kun toiset tulivat yöllä tansseista, mies kertoi heille tämän tarinan. Toiset luulivat miehen nähneen unta. Seuraavana aamuna miehen matkustettua Joensuuhun kaksi miestä tappoi hänet.


Teoksesta Aili Nupponen, Havutar, hyvä emäntä. Joensuu 2004


Antti Manninen vanhoilla päivillään. Kuva Esa Manninen
Oikein hyvää päivän jatkoa kaikille toivottaa Aili-mummo

tiistai 21. lokakuuta 2008

Itse Tehty Elämä

Veli Granö: Veijo Rönkkösen todellinen elämä. Maahenki 2007.
Parikkalainen Veijo Rönkkönen on ehdottomasti tämän hetken kuuluisin suomalainen kansantaiteilija. Rönkkösen n. 450 patsaan patsaspuisto sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdella kuutostien varrella. Olen vuosia sitten käynyt siellä ohikulkumatkalla.

Rönkkösen taiteeseen tutustuminen ei maksa kävijälle mitään, näyttelyn saa katsoa ilmaiseksi. Kävijöitä riittääkin kuulemma vuodessa n. 30 000. Se on suuri määrä.

Noin vuosi sitten ilmestyi hieno Maahengen kustantama kuvateos nimeltä Veijo Rönkkösen todellinen elämä. Sen on kuvannut ja tekstittänyt toinen taiteilija, valokuvaaja Veli Granö; tekstit on käännetty myös englanniksi. Hieno kirja vaikka lahjaksi, hintakin vain muistakseni 35 euroa tai niillä main. Minä lainasin teoksen kirjastosta.


Veijo Rönkkösen taiteesta löytyy paljonkin netistä. Nykykansantaiteen tutkija Minna Haveri on tehnyt hienot internetsivut, joilla voi tutustua 13 nykykansantaiteilijaan kuvagallerioineen. Veijo Rönkkösen sivut löytyvät osoitteesta: http://80.75.96.68./sptkul/userfiles/kansantaide/tmp/veijo_ronkkonen_18.html

Veijo Rönkkönen sai joku vuosi sitten taiteen Suomi-palkinnon, joka on merkittävä tunnustus taiteilijalle. Myös muita kansantaiteilijoita on nostettu yleisön tietoisuuteen. Maahenki on kustantanut ainakin 10 ITE-taiteijoita esittelevää teosta. Maaseudun Sivistysliitto on ollut ahkerasti hankkeessa mukana. Kesällä 2007 Tohmajärven Potsipäivillä kyseli MSL:n aluetoimiston sihteeri Markku Sivonen tällaisia keskuudessamme olevia taiteilijoita. Minäkin ilmoitin siihen yhden sukulaismiehen, joa asuu Rääkkylässä. En tiedä miten hän on asiaan suhtautunut.

Koulutetut taiteilijat suhtautuvat ehkä väheksyen näihin itseoppineihin ihmisiin, samoin olen huomannut myös monet koulutetut ihmiset suhtautuvat vähätellen itseoppineisiin kirjailijoihin. Eihän meillä ole koulun antamaa todistusta siitä, mitä osaamme. Minullakin vain kirjeopiston todistuksia, jotka eivät paljon merkitse. Mutta niin se on: ei kaikkea missään koulussa tai yliopistossa opita eikä opeteta. Monen oppineen luomistyö päättyy väkisin väännettyyn graduun, jota tuskin kukaan lukee, kaikki eivät saa aikaiseksi sitäkään. Jotenkin mielestäni nämä arvostusjutut ovat poskellaan.

Mutta onneksi meillä on näitä kansantaiteilijoita, jotka asuvat keskuudessamme. Myös meillä Keski-Karjalan alueella, joista toiste lisää...

Oikein hyvää tiistai-iltapäivää kaikille toivoo Aili-mummo!



Ja lisäksi toivotan teille, rakkaat lukijat, oikein hyvää ja antoisaa vuotta 2012!

maanantai 13. lokakuuta 2008

Lemmen loihtu

Mustikoita löytyy kesällä 2011 runsaasti, ja vielä syksylläkin...
Joen alku on seitsemässä lähteessä,
tiedän ne, olen juonut niistä.
Jos kerron sinulle, kuuletko,
tunnetko miten vesi on kylmää ja polttaa,
näetkö vihreyden?
Tule kanssani,
sinne ei ole polkua, ja vielä kauemmaksi,
saat juoda kirkkautta ja maistaa
väinönputken makeaa vihreyttä;
poikasiaan vartioiva piekana kaartaa ylitsemme,
pilvet erottavat meidät taivaan korkeudesta.

- Helinä Siikala -


Leila Hurmalaisen piirros Karjataikoja.
Otak kuppi kuun kylestä/ kauha päivän kainalosta/ jolla vettä kannetaan/ jolla vettä, jolla mettä/ kupilla kuparisella/ maljalla hoppeisella/ josta neitonen pesekse/ kylän kukka kuurohokse/ suluhasten sovittaviksi/ miesten mieliteltäviksi.// Pala tul, pala takla/ tämän neijon nuoren piäle/ tämäl lapsel lanteille/ tämän sikijön silimille.// Heitäp pois herjapaita/ luo pois riisripakko.// Panep piälles parasta/ helleitä helemolles/ kulleita kulumilles/ piältäs pahat pakinat/ pahat suastat sammuttele.// Nouse neiti lähtiistä/ hienohelema hettiistä/ tuop pullo puhasta vettä/ kannu kullan karvallista/ jolla neitonem pesekse/ kylän kukka kuurohokse.//

Lähde: SKS:n Kansanrunousarkisto. Kerääjä J.H. Hakulinen, tiedot antoi Anna Kaisa Vastapuu 1891 Tohmajärven Onkamosta.
Teoksesta Aili Nupponen, Havutar hyvä emäntä. Joensuu 2004.

Meillä Keski-Karjalassa kunnallisvaalien kuumin puheenaihe on Helli-liikelaitos, joka yhdistää alueemme neljä kuntaa, Kiteen, Kesälahden, Rääkkylän ja Tohmajärven. On sanottu, että Helli vie kuntien tuloista 70 %. Uusille kunnanvaltuustoille jää siis päätettäväksi enää 30 % menoerä, joka kuluu koulu- ja sivistystoimen osalle. Mitä merkitsee kuntamme ns. itsenäisyys tästä eteen päin, sitä voi vain arvailla. Onko kaikki ala-asteet lakkautettava, jos jatkuvasti on leikattava menoja? Onko kunnissa turhia virkoja, joita lakkauttamlla säästäisi rahaa? Johtajan paikkoja on ainakin Hellissä luvattu runsaasti, miten käy työntekijöiden ja meidän, jotka nautimme näistä terveyspalveluista? Sikariporras ainakin pitää huolen omista eduistaan, se on ihan saletti.

Vai pitäisikö palata ajassa yli 100 vuotta taaksepäin, ja mennä apua tarvitessaan loitsijan luokse? Jos ja kun ei ole kuin velkaa jälellä, miten sitten suu pannaan?

Rahakriisi on paha kriisi. Silloin katoaa luottamus johtajiin, pankkeihin ja tulevaisuuteen. Suuret johtajat osaavat aina keittää mahtavan sopan, joka on tavallisen kansalaisen nieltävä. 
Mihin me äänestäjät voimme uskoa ja luottaa? Variksen valoja vannotaan, mutta varis syö aina sanansa.
Oikein toivorikasta viikon alkua kaikille toivoo Aili-mummo

Ps. Nyt vuonna 2011 Helli on päätetty lakkauttaa, mutta sijalle aiotaan kiireesti kyhätä taas uusi sos-terveyslaitos, vaikka hallitus ei ole antanut vielä ohjeita. Vasta vuoden lopussa - ehkä - voi tulla lisää uusia ohjeita.

torstai 25. syyskuuta 2008

Laulu nukkumatista



Even piirustus Keijukainen, teoksesta Mummo ja muusat (2010).


Joka ilta kun lamppu sammuu
ja saapuu oikea yö,
niin nukkumatti nousee
ja ovehen nyrkillä lyö.
On sillä uniset tossut,
ja niillä se sipsuttaa
ja hiipii ovesta sisään
ja hyppää kaapin taa....

Teoksesta Pikku Pegasos, Keuruu 2005. Sanat Martti Haavio, sävel Tapio Rautavaara.



Olin taas eilen pikkuisten, Pippurin ja Even, kanssa. Tunnin verran viivyimme heidän kodissaan, sitten puin pikkuprinsessat, ja kävelimme meille, mummolaan. Paistoin taas pannareita Even toivomuksesta.

Syönnin jälkeen yritin johdatella pikkuneitejä kirjallisuuden pariin. Esitin edellä mainittua Pikku Pegasosta luettavaksi. Siinä on paljon vanhoja suomalaisia kansanrunoja ja myös muuta vanhempaa kotimaista lastenrunoutta lähemmäs 300 sivua sidottuna samoihin kansiin. Piirroskuviakin kirjasta löytyy. Pippuri valitsi luettavat runot aina kuvan mukaan, eihän hän kirjoitettua tekstiä osaa lukea, vasta kolme ja puolivuotias pikkutyttö. Eveä nämä jutut eivät enemmälti kiinnostaneet, mutta kyllä hänkin kuunteli sujuvasti.

Kun tuli esille kuva ja runo Laulu nukkumatista, muistin että siihen on olemassa kaunis sävel, jota olen ennen laulanut. Ääneni on päässyt huonoon kuntoon, sillä en ole laulanut moneen vuoteen; hävettää kun ääni rahisee ja särkyy.

Lauloin siis nukkumattilaulun kertaalleen, Pippuri kuunteli ihan hiljaa ja pää mummon kainalossa. Kun pääsin loppuun tyttö sanoi: "Laula mummo vielä". Ja eihän siinä muu auttanut kuin laulaa tämä hieno laulu uudelleen. Pippuri oli oikein liikuttunut ja mennyt syvälle nukkumatti satuun.

Olen yrittänyt saada lapsia kiinnostumaan runoista, saduista ja kirjallisuudesta, merkitseväthän ne minulle paljon. Sen rakkauden haluaisin antaa perinnöksi lapsenlapsilleni, rakkauden kulttuuriin ja omiin juuriin. Se on ollut elämäni suurin rikkaus ja rakkaus, jota ei ruoste raiskaa eikä kukaan ota minulta pois. Se on ja pysyy niin kauan kuin elän.

Pippuri on myös mainio kuvataiteilijan alku Ellun tavoin. Erinomaisen värikkäitä ja esittäviä piirroksia syntyy mummolle annettavaksi ja tallennettavaksi. Olen mapittanut niitä kansioihin suuret määrät, jotta lapset voisivat katsella niitä sitten isompana ja aikuisena.
Niin, ja käytän niitä myös omien lapsirunojeni raaka-aineena.

Lapset ja lapsenlapset ovat elämäni rikkaus kirjallisuuden ja kulttuurin ohella.

Nyt on päästävä reippaalle lenkille luontoon, sää on hieno ja luonto parhaimmillaan.

Oikein hyvää päivän jatkoa kaikille toivoo Aili-mummo

lauantai 20. syyskuuta 2008

Melamiinimaitoa - terveydeksi!

Kiinassa on paljastunut maitoskandaali, johon ruotsalainen Arla-yhtiö on osallinen. Pikkulapsia on sairastunut ja kuollut munuaiskiviin ja munuaisten tuhoutumiseen. Tämä johtuu siitä, että roistoliikemiehet ovat sekoittaneet maitoon vettä saadakseen enemmän myytävää. Jotta veden lisäystä ei huomattaisi on vesimaitoon lisätty melamiinia "maidon" valkuaismäärän lisäämiseksi. Tämä on enemmän kuin moraalitonta, se on hirvittävä rikos!

Tästä "maidosta" on tehty imeväisille maitojauhetta, jolla äidit ruokkivat lapsiaan. Melamiinia on tavattu myös tuoremaidosta, jugurtista ja muistaakseni myös juustoista. Myös muun väestön munuaiset ovat siis vaarassa, sillä kuuleman mukaan maidon käyttö on Kiinassa lisääntynyt paljon.

Tiedän että Kiinassa samoin kuin monessa muussa maassa myös viranomaiset ovat lahjottavissa. Siis mitään kontrollia ei ole! Rikolliset voivat puuhailla mitä tahtovat eikä koira perään hauku.

On sentään hyvä ettei suomalainen Valio ole ollut tässä puuhassa mukana. Toivottavasti meillä on kotimaista jalostettavaa omissa meijereissä, ainakin suomalaisten tarpeiksi. Hirveää, jos joudumme tälläisten rikollisliikemiesten armoille; toivottavasti niin ei koskaan käy.

Sen olen nähnyt ettei liikemiesmoraalia ole, kunhan vain rahaa tulee ja paljon. Ja paljon sitä on tultava, että liikemies ja tehtailija olisi tyytyväinen. Ahneus on vallan kukkulalla, sitä ei voita mikään, paitsi tietysti vielä suurempi ahneus.
****
Kävimme miehen kanssa eilen Joensuussa. Huomasin että Tokmannin asiakasmäärä oli hirveän pieni entiseen verrattuna. Perjantaisin kello 16. aikoihin yleensä kaupoissa käy kova kuhina, kun kansa on tekemässä viikonlopun ostoksia, mutta nyt oli hiljaista ja autiota. Sen sijaan Lidlissä oli piha täynnä autoja, ja kansaa kaupassa että seinät pullisteli. Nähtävästi monet ovat tehneet saman liikkeen kuin mekin eli siirtyneet tekemään pääosan ruokaostoksista Lidliin. Ostin Tokmannilta ulkoilupuvun alemyynnistä, entinen on niin rähjäinen ettei sillä ainakaan kehtaa lähteä kylillä näyttäytymään.
****
Sain sentään niin paljon omenia omista puista että saatoin keittää niistä omenahilloa. Pakastin sen tänään. Nyt on pakastimet niin täynnä ettei niihin voi panna enää mitään.
Päivä on mennyt taloustöiden parissa oikein lennokkaasti.

Aloitin myös sukkien neulomisen pikkuisille, ja ostin lisää villalankaa. Ellulla on pian syntymäpäivä, ja myös jollain toisellakin...

Oikein hyvää ja kaunista lauantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Prinsessaelämää

Even piirustus teoksessa Mummo ja muusat (2010).

Kaksi pikkuprinsessaa tanssii matolla tuvan lattialla. Eve-prinsessa laukaisee: "Laula mummo!" Ja mummo yrittää laulaa rahisevalla äänellään prinsessalaulua, jonka tahdissa pienet, pulleat jalat tepsuttavat. Välillä pienempi, Pippuri-niminen, käy voimistelemassa riipuntakapulassa, sitten taas on tanssin vuoro. Pippuri sanoo: "Minusta tulee jumppari". Saattaa vaikka tullakin, mummo tuumii itsekseen. Pikkuprinsessa on riski ja nopealiikkeinen, ehtii joka paikkaan. Välillä käy kiskaisemassa juhlamekon niskaan, eiväthän prinsessat tanssi muuten kuin juhlavaatteissa. Ja hauskaa on.

Eve peilaa kuvaansa vitriinikaapin peilistä, josta näkyy iloinen ja punapukuinen pikkutyttö. Prinsessoja laulattaa samassa tahdissa mummon mukana. Jos mummo laulaa jotain muuta laulua, Eve ojentaa heti: "Ei sitä, mummo!" Ja tietysti mummon on toteltava.

Mummo yrittää saada tyttöjä lähtemään mummolaan, se ei näytä paljon kiinnostavan. Tällä viikolla on oltu joka päivä mummolassa, mutta äiti sanoi, että Ellukin tulee koulusta mummolaan. Mummo keksii sitten
sanoa, että mummolla on keitettyjä munia. Sekös naula vihdoin vetää, Eve on perso munille.

Puetaan ulkovaatteet päälle, ja lähdetään matkaan. Matkalla syödään punaherukoita villipensaasta, mutta Pippurilla on kiire päästä perille, ja hän juoksee. Ukki on onneksi kotona, ja ottaa tytön vastaan.

Eve ja minä tulemme jäljessä, Eve haluaa kiikkua pihakeinussa. Ukki jää lapsen kanssa ulos, Pippuri tulee sisään mummon kanssa. Riisutaan haalarit ja liiat vaatteet. Ruokapöytään on kiire, syödään munia ja kaurahuttua. Evekin ehtii eineelle, samat syöntijutut. Lopuksi mummo ottaa rikkalapion ja harjan ja siivoaa pöydän alukset munan paloista.

Myös Ellu tulee koulusta, ja syö kaurahuttua. Ellu käy keräämässä kaikki tomaatit ulkoa ja tuo ne mummolle keittiöön. Mummo on sillä välin tiskannut likaiset astiat, nyt on vihdoin kaikki siistiä. Tytöt leikkivät ukin ja mummon makuuhuoneessa keskenään. Sopu säilyy siihen asti, kunnes mummo löytää rojukaapista puisen
avaimen perän, tullut kuka ties mistä. Se on niin arvokas kiistakapula, että siitä kannattaa kaksosten nahistella ja riidellä, kunnes mummo ottaa sen pois.

Kello on lähes kolme, kun prinsessojen äiti tulee matkaltaan ja vie pienet naisenalut omaan kotiin. Mummo on helpottunut kun pääsee vihdoin lehden lukuun.

Näin ne päivät kuluvat, tämä Ailinpäiväkin. Kaksi puhelinsoittoa on tullut ystäviltä. Kiitos niistä heille.

Oikein hyvää Ailinpäivän iltaa toivoo Aili-mummo

lauantai 13. syyskuuta 2008

Syksyn tuntua



Syksy on tullut myös Ailinkalliolle...
Kuka heitti kultaa
koivujen oksille?
Kuka kiskoi veneet hiekalle
nukkumaan?
Kuka unohti jälkeensä
aution rannan ja
vihlovan ikävän?
Kaislikko vapisee ja huutaa
- tule takaisin,
tule takaisin kesä!



Aili-mummo Kokoelmasta Elämänpelto (1991)


Syksy on saapunut pitkin askelin, puissa ovat syksyn värit, kulta ja punainen. Hallitseva väri on yhä vihreä. Syyskukat eivät ehtineet tänä vuotena kunnolla kukkia. Hallaa on odotettu vierailulle jo jonkin aikaa, mutta se ei vielä ole lakastuttanut kasveja. Peruna on meillä nostamatta, se on miesväen töitä. Minun syystöihini kuuluu ikkunoiden pesu, sekin on tekemättä.
****
Tämän päivän Karjalaisessa päästeli alakertakirjoituksessaan Helena Tahvanainen "poliitikon ketkuista", jotka taas vaalien alla ovat köyhän ja pienen ihmisen asialla. Olen samaa mieltä poliitikoista, vaalikarjaksihan me kelpaamme, emme muuhun. Saapas nähdä millaiset Tohmajärven ehdokaslistat tulevat olemaan? Tuntuu että olemme koko ajan menossa huonompaa suuntaan, eihän kuntapäättäjillä ole paljonkaan enää päättämistä. Vaalien yhteydessä tehdään vielä kuulemma kysely halutaanko kunta yhdistää, mihin suuntaan vai halutaanko peräti säilyä itsenäisenä. Siinä sitä onkin pohdiskelemista...


~~~~


Markku Pölönen oli kuulemma 11. päivä eli torstaina Tikkalan baarilla tekemässä elokuvaa. Katsoimme ohi kulkiessamme, miten paljon kaupan ympärillä oli autoja, niitä oli sekä taka- että etupuolella. Mauri huomauttikin minulle Ralliraidan kuvaamisesta.


Tänä iltana parhaillaan kuvataan Tuupovaarassa Ralliradalla loppukohtauksia. Siellä saattaa olla myös tikkalalaisia "yleisön" joukossa. Oletan että ainakin ne tavalliset linssiluteet ovat paikalla katsomossa.


Oikein hyvää lauantai-iltaa kaikille toivoo Aili-mummo!


Ps. Nyt syksyllä 2011 Kassan Baari Tikkalassa lopetti toimintansa.


Ralliraita elokuva esitettiin myös syksyllä 2011 Teeveessä.


Kevyet mullat Kassan baarin muistolle toivottaa Aili-mummo!

sunnuntai 31. elokuuta 2008

Nyt kesä mennyt on...

Viileä hiekkaranta
syksynkirkas
lämpimänpureva henkäys
veden yllä laineet.

Äiti-Aurinko, älä putoa!
Lahjoita lämpösi minulle.
Syksyni olisi kuin
tämä päivä
viiltävän kaunis, levollinen.

Kokoelmasta Elämänpelto (1991).

Perjantai-iltana kävivät tämän kesän ensimmäiset ja viimeiset saunavieraat.
Oikeastaan se kesä meni jo ennen tuloaan. Oli välillä yksi päivä viikossa vähän lämpimämpi kuin muut, parikymmentä astetta.

Marjastusta on riittänyt. Jos vielä jaksaisi kävellä pari kertaa metsässä, olisi koossa metsävadelmia viisikymmentä litraa. Raakileita on vieläkin, mutta ilmat ovat viilentyneet jo 7-9 asteeseen, joten sormet alkavat olla siinä lämpötilassa kohmeessa.
****
Osallistuin joitakin vuosia sitten Maaseudun Sivistysliiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämään kirjoituskilpailuun Ei auta sano nauta.
Siihen lähetti tekstejä lähes 3000 kirjoittajaa. Niistä teksteistä on tehty jo kaksi kirjaa: Meidän lehmät ja Ei auta sano nauta. Viimeksi mainitun ostin alemyynnistä kirjakaupasta, ensimmäisen tilasin. On sanottava, ettei minulle tullut menestystä. Ehkä aiheen käsittelyni oli liian laaja, se alkoi lapsuudesta ja päättyi 42 vuotta myöhemmin. Keskityin lähinnä lehmien sairauksiin, jota aihetta en usko kovin monen käsitelleen. Tarpeellinen tieto löytyi karjantarkkailukirjoista, joita meillä on noin 30 vuoden ajalta.

Viimeksi ilmestyneestä teoksesta löytyi myös Anna Dannenbergin kirjoitus Vasikkaa kyydissä, joka kuvaa tohmajärveläistä tapaa kuljettaa vasikkaa henkilöautossa.

Myös kirjailija Ville Kuronen kuljetti vasikkaa samalla tavalla pikkuautossa, joten se lienee ollut aika yleinen 1970-80 luvuilla, monellakaan ei ollut pakettiautoa tai muuta sopivaa kalustoa eläimen kuljettamiseen.

Anna D. on eläinlääkäri Hurmalaisen tytär, meille monille tuttu ihminen.

Myös emäntäaiheesta järjestettiin juuri äsken kirjoituskilpailu, mutta siihen en osallistunut. Ei ollut aikaa eikä voimia, piti pitää muun muassa sukukokous. Tiedän kuitenkin erään tuttava emännän osallistuneen, jännitän hänen puolestaan. Toivottavasti hänellä on onnea siinä kilpailussa.

Oikein kaunista sunnuntaipäivää kaikille toivoo Aili-mummo

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Luomakunnan kruunu

 
Kohtaus Maiju Lassilan näytelmästä Tulitikkuja lainaamassa.

Hänessä soip torvet ja sempalot,
kokonainen sinhvoniaorkester
paskapillin törräys kun
tuomijopassuunan iän
appeena kevätuamuna.

Kyläkauppijas sylttyy keittää.

***

Tuo arkajalaka rotta tuossa,
luulookohas se
nielasevasa kiärmeen?

Oikeutesa silläkkii
Luojan luomana olemassaolloosa.
Kiärmeen rakastajana ei minkäällaisela ehola.

Ja rottii on mualimassa paljo
pienii ja surkeita
suurii ja röyhkeitä.
Aina kiärme viisauvvessa rotan selättää
kaikenkokosen.


***

Voi voi, hiän sannoo,
seun tää ikä, tää ikä.
Nii-ih, ikähä se.
Eipäs virka
mitä muuta se suattas olla
- ijankaikkista pullonpohjiin tutkistelluu.
Ei, sitä hiän ei varmasti kerro.
Miehuus männy ik'ajoks
tottuuven huastamisen lahja mukanaan.
Tok hiän sen ihe tietää
- seun tää ikä.


- Aili Nupponen -
Kokoelmasta Ruistähkähumppa (2008).



Oikein hyvää viikon jatkoa toivoo Aili-mummo!