lauantai 20. toukokuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 4.

Jatkuu...

Oskarin sisar, Miina Juvonen (1880-1967) 1900 luvun alussa.


MP: Eikö ne piikit katkennu tiälä? 
OJ:  Ka, minkäs tähe ne ei katkee. Sittähä se kiännettii alassuin (‘ylösalaisin’) ja tasattii, jotta seol tasane joka paikka. Monta harrooha sitä miekii tein, tuota. 
MP: Millaset siinä ol ne ojat? 
OJ:  Ahjot (‘pannat’) tehttii vihasta, tuota. Taappäin saverikot (aisan päissä olevat kiinnikkeet) ja sittä etupuolella harasta tuas pistettiin lautoin läp pystyy, jotta se ei kiänny muassa sen enempee ku tavallisesti...Uuvvesta ne ol kaikki, koivusta tehty. Ja koivuset ahjot. 
MP: Luajittiinko sitä semmosta harroo tuola kaskimuala? 
OJ:   Kaskimualahan niitä käyettiin ja pellola kansa siihen aikaa. Ja vielä nykyjäännii on puuharoja, vielä peltojjaan harovaat tuota, viimessii turpeita ja heinäjjuurii. Van nykyjjään näkkyyt piikilä tekevän. Eivät kehtoo nijjuu (=nijoa). 
MP: Onko sitä harroo käytetty siihennii jotta (sillä) ois sotkettu ne jyvät muahan? 
OJ:  Kyllä. Van tällä puuharala se männöö (siemen) vähä liijjan matalaa. Sitä pittää olla rautavehkeet. 
MP: Onko tiälä kivisillä maila tehty semmosta jotta ois lampaila sotketettu (vilja maahan), ajettu sinne lammaslauma kaskimuale kun on kylyvetty? 
OJ:  Eee, en mie sitä semmosta nähny, ei meilä ollut ainakkaa lampaita. 
MP: Oliko se kaskiruis ihan tavallista ruista? 
OJ:  Tavallista ruista, tavallista vuosruista (kylvetään edellisenä kesänä). 
MP: Siitä yks sato vuan otettiin? 
OJ:  Yks suur sato, yks ruista, toinen kauroo, sillä ei ollu lupa enempee muata ruakata. 
MP: Se ol tavallista kauroo? 
OJ:  Tavallista kauroo. Se toisinnaan ku sattukkii hyvä kauravuos, se antokkii kauroo kovasti. Se anto jyvvee. 
MP: Sitten ku se sato ol otettu, mitä sillä muala tehtiin? 
OJ:  Ka, ei muuta ku (se) jäi sittä, sanottaan, karjanmuaks ja sittä se otti puuntaimet. Siinä kum mehtee ol ympärillä, voi kun se tasasee ottaa taimet. Ne karjanmuat, ku huhtii ruajettiin , ne ol aika hyvät. Lehmä lypsi hyvästi. 
MP: Minkähän tautta ne ei antana enempee ottoo? 
OJ:  Ka, ne kahtoot, jotta ne muan ruakkovvaa (=raaistaa). Sitä jos vuan rupes usseempii viljoja ottammaa - jos ne sen tokahtivat (‘huomasivat’) - siitä sakon sai. Se ol semmosta. 
MP: Ei siitä peltoo tehty koskaan? 
OJ:  Ka, eihän se, jos eij ollut pihaseuvussa. Se kun pelloks tehtiin, sittä ei poltettu. Ohan sitä meillää tehty uuvvispeltoja aika paljo. Ei sitä poltettu. Näinnikkää ku kevväälä otettiip paksummat puut poikkee ja syksylä risut kerättii ja kynnettii tulevaks kesäks valamiiks. MP: Onko tiälä naurista kynnetty kaskimuahan?
 OJ:  Kylyvettiihäs sitä ennen, ja viljeltii. Sitä ol melekeen eläjä ku eläjä (‘jokaisella’). Seol lehmäle hyvvee. 
MP: Eikö ne o pienii ne nauriin siemenet? 
OJ:  Ka, pieniihän ne. 
MP: Miten ne kylyvettiin? 
OJ:  Ne panttii sylykemällä. Ei niitä kylyvetty, sylykemällä ne panttiin. Tehtiin tuohilippi ja siitä aina kielellään otti tuota sanotaaj, ja sylyki, tuota. Minnää tein jo, tuota veikkonen, keskenkasvusena ollessa. Nauriit muuten kasvaa aika hyvästi. 
MP: Siitä pittää tulla niin harvoo? 
OJ:  Harvoo, ja ei sitä hyvin tihhiiks ossoo kylyveekkää. Männööhä siinä toisinnaa jotta tulloo tihhii(kii), van ei läppeesä (‘kauttaaltaan’). Sillon siitä pienempee (nauriita) tulloo. On niitä meiläkkii tuola opotassa nauriskuoppii. Kun niitä nauriita läjjää luotiin, sinne kuoppa kaivettiin. Talavela sittä veittiin poikkeen. Ei niitä kesälä veitty pihhaan.——
MP: Otettiinko niistä naurishuuhista usseempii sattoi? 
OJ:  Usseempiiko satoja? Ei yheltä alalta. Aina ol veres (‘uusi’) ala. Kyllä siitä kauroo otettiin. 
MP: Nauris ol yksvuotinen? 
OJ:  Yksvuotinen. Van kaura otettiin. Ja kauroo ottihan ne tuota, pätevämmiltä (‘paremmilta’) alolta kaks - kolomekkii sattoo miun muistin aikaa. Ja sittä aho kasvoha se heinee. Miunnii muistin aikaa sitä ol hyviv vähä niitä nurmiloita (‘nurmia’). Ja niitä ku ensinkää ei ruajjettu. Heinä ol heikkoo sillo, miun pentuna ollessa. 
MP: Pitikö se joka vuos sillon uus kaski (tehä)? 
OJ:  Ka, joka vuos, mittee sitä ois syöty? Pellot ol pienet, ja perunanviljelys ol miun pienenä ollessa heikonpuoleista. Ja sittä kun (perunanviljelys laajeni) luajen, sittä luajen isoks. Sitä nelin viisinsaan hehon (=hehtolitroin) talloin tul sitä perunoo. Siihen aikaan ennen vanhaan jos 30 korvoo tul perunoo talloonnii, seol olevinnaa jo paljo. Eihän ne nykysir riitä ies (‘edes’) siemenperunoiks. 
MP: Sitä män ennen tuota mehtee paljo? 
OJ:  Ka, mänhäs sitä, van ei sillä puula mittää suatu. Ei korkeintaan (‘kerrassaan’) mittää. 
MP: Kauanko se kesti ennen ku siihem muahan kasvo uus mehtä? 
OJ:  Ka, se nyt on sanottaa, eihän se taimisto pitkääv viipynä, van sanottaaj jotta se seihtemänkymmentä vuotta se viep, kus siinä oj jo tukkimehtä hyvvee. Se verestyy (‘uudistuu’) hyvin. 
MP: Ja hyvä ruakata (?) pitemmälle. 
OJ:  Ka, en tiijjä, van mie oon kahtona, jotta ne ruajannin jälet parraiten puuta kasvaa. Tää ruatamaton...meilä on kummastakkii, jotta mie tiijjän. 
MP: Onko teilä semmossii kaskii vielä olluna, jotta työ ootta polttana kaskii ja nyt om mehtee? 
OJ:  Onha niitä tuossa pihaopotassa....Siinä ol lepikko sejassa (‘seassa’)...

Loppu.


Mikko Maurinpoika Nupponen Juvolan pihamaalla kesällä 1965.

Tekstin kirj. Aili Nupponen O.J:n haastattelunauhoilta.
Lähde: Havutar hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.

Toivotan lukijoilleni hyvää viikonloppua! Tulkoon pian kesä...♥
                              Terveisin Aili-mummo






torstai 6. huhtikuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 3.

Jatkuu...

Juvolan vanhan talon etelänpuolipäässä asuttiin vielä kesällä 1962.

MP: Että oo pihlajasta tehny nuita ojjii?
OJ:  Eee. 
MP: Se on hijasta hommoo se palon kyntäminen. 
OJ:  Kyllä se tuola salola männöö kivettömällä muala. Van tiälä pellossa ei tahok kymmentä aarii päivään suahak kivikkomuala ja kannokossa. 
MP: Männöökö se sinne juuriin alle? 
OJ:  Männööhäs se. Palonkynnössä uatra pietääh hyvij jyrkkään, peltokynnössä luiskaan (‘viistoon’). Jos on luiska uatra, palossa et piäse minnekkää, se on kiven ja kannon alla myötääsä... Niisson omat kontisa tuota, kaikki. 
MP: Sitä kylyvettii se ruis siihen? 
OJ:  Niin tehtiin. Rukkiinpanoaika kun tul tuota, niin kylyvettiin ruista ja kynnettiin, se vaule heitettiin kasvammaan, ei sitä harattu ennee. Ja ruis kun leikattiin sitten se (maa) silustettiin tuas kaurale syksylä valamiiks, ja tulevana kevväänä tuas kaurale kynnettiin. Kyntämällä sillon pantiin kaikki, harala ei (mitään). 
MP: Saiko siitä hyvännii saun (=sadon) siitä semmosesta kaskesta?
OJ:  Toisinnaan sai aika hyvännii saun van toisinnaan tul aika huono. Seun mitenkä sattu. 
MP: Se ol vahvoo muata? 
OJ:  Pittäähän sen ollakkii. Van usseimmij jos vuos ol hyvä ja kevät ol hyvä ja se (vilja) hyvästi talavehti tuota, niin se anto tuota, viljoo. Van jotta se tulenmua - tääkii ruis - kasvaa tuota, sanotaa se leipä ei tule niin valakiita kun peltoviljasta. Mikä kumma siinä lienöö? 
MP: Käsinkö se ruis kylyvettiin? 
OJ:  Käsin. 
MP: Yheläkö vai kahela käilä? 
OJ:  Seun kuka millää. Eihän ne kahela käilä (kylvä) kun nuo muanviljelyskoulun käyneet, niit on vähä, jotka kylyväät kahela (kädellä). Van suap sen yhellää. Miekii kylyvän yhelä. Tuo Yrjö Nousiinen, se näkkyy kahela käilä kylyvävän, tuo joka on Kostamossa. 
MP: Oliko niitä ennen vanhaan niitä semmossii merkkejä joista tiijjettiin, jotta onko nyt kylyvöaika? OJ:  No, kyllähän ne vanhat miehet merkkissii, ja toiset miehet merkkissii päivälleen. Matkalammin Karvonen, Ukko-Karvonen, kevväälä se on yllään noussu ja virkkana: “Hei, pojat! Ylös töihi, tänäpänä on otrankylyvö!” - Niilä ol merkit. 
MP: Mitähän niilä lie ollut (merkkejä)? 
OJ:  Mie en tiijjä, mitä lie ollut. Van sillon ol aina kasvana, ei se ollu pommiin (‘hukkaan’) männyt. MP: Kahtokohan ne mittää nuista kuunajosta? 
OJ:  En mie tiijjä niitä. Mie en ymmärrä sen piäle. 
MP: Millanen se ol se astii mistä kylyvettiin? 
OJ:  Vakka. Se kaulaan pantiin kannatin ja sen kannattimen piäle vakka. Niihän ne miullaa on, ihas samat vehkeet. 
MP: Olko se puusta (se vakka)? 
OJ:  Eee. Tuohesta on vakka. Se kannatin, sanotaan, olko vinnarremmi (‘nahkaremmi’) tähe mikä lankanen. Lankanen on pehmeempi olokapäile ja kaikile. Sillä sitä kylyvettiin. 
MP: Millä sitä suatiin eteinen, jotta jyvät ei tulleet kahesti sammaan paikkaan? 
OJ:  Näkkööhän sen immeinen. Sehän tulloo veikkonen, nii tasanen kylyvämine oppinneela. Ja siihev vällee oppii. Meillää nyt tuo poika - kolomatta vuotta on aikoo kun mie opin annon. Mie tuossa pihasuola kauroo kylyvin, yhen kapaleen (‘saran’) heitin kylyvämätä, sanon jotta männöö ne jyvät muahan siulakkii. Se sano jotta ei miula tule niin hyvä. Sanon jotta otahan tuo vakka. Ja niin hyvän kylyvön tek. Ens kertoja ku viskas se  ei männy ku haran keskele. Mie sanon jotta suap sen tasasennii. Siitä lähtein se on kylyvänä... 
MP: Mitä siinä tuota, pittää olla? 
OJ:  Siinäkö? Ei siinä ku jyvvee otetaak kopra (‘käsi’) täyteen ja sittä viskattaan jotta ne ei mäne yhteel läjjää, ne pittää hajotak kaikki (jyvät). Siitä männöö sormiil lomitekkii tok osa. Siitä kolomelta viskuukerralta suap sikkaimen. Siinä suap olla aika levvee sikkain. Kahelta viskuukerralta on liijjan kappee, se hijastaa. 
MP: Mikä se sikkain on? 
OJ:  Sikkain on, sanotaan, siinä 3,5 , sanotaan tuossa 4 metrii levvee (‘kylvöala’). Sitä sanotaan sikkaimeks. Se kylyvettään niil levveks. Kolomelta viskuukerralta suapha (=saahan) sen neljää metrii levveen. Nää, jotka kahela käilä kylyvää, niilä pittää olla kappee sikkain: Ne kylyvää niät toisen puolen toisela käilä, toisen toisela. Ei se eisty sen enempee sillääk keinon (‘tavalla’). MP: Ei siinä mittää merkkilöitä käytetty, semmossii keppilöitä? 
OJ:  Siinä kylyväissä? Pittäähän se tuossa rukkiissa ja otrassa (olla). Ennen pellossa ajettiin uatrala sikkaimet hevosela jären. Sittä siihen vako jäi, seol hyvih heleppo. Ja sittä tuola huhtimuala pistivät juuren ja vesan pystyyn pitkän matkan piähän. Se vuan sitä kohti kylyvettiin. Tään kauran nökköö melekein iliman mittää, se on niil loistava jyvä. Ja heinässiemenen mie oon kylyvänä iliman sikkainta, sen arvovvaa. 
MP: Onko tiälä semmosta kakkuharroo käytetty?
OJ:  Olhas se närrestä tehty (risuhara), ei muuta. 
MP: Millanen se ol? 
OJ:  No, se otettiis semmonen oksikas kuus. Se kuus valittii jotta pit olla vähä niin kun rivissää siinä (ne oksat), ja se kuajettii. Ja siitä se poikki panttiin ne haral lauvat. Siitä sittä se halastii (=halkaistiin) ja siitä suatiin kaks lautoo. Siitä tehtiis se hara...ja sel latjattii (‘asetettiin’). Se kahottii latjatessa jotta ne mänis niin ku yhtä sakkiiks ne piit tuota, jotta ei yhtä autijjoo kohtoo jiä mihinkää. Ja sittä otettiij ja nijottii, sanotaan, alle pantiin toista tuumoo paksu näre (‘kuusi’) tähe koivu. Ja siihe pantura (‘paksunnos’) piähä heitettii niin ku juur muasta, ja se kahtapuolta alle pantii. Mie en kehannu pannoja (‘pantoja’) panna, toiset joka toise lauvan taakse tekivät. Van mie otin pitkä koivu ja sen alle panin ja sillä kierrin. Ja seul joutusampi tehä, ja se kesti. 
MP: Mites semmonen kesti? 
OJ:  Jos se ei kuivana vua, niis sillä sai ajjoo useemma vuuvven. Se pit lijottoo aina tuota, välilä:  (se pit) viijjä lampiil likkoo tähe mutahautaa vetteen panna jotta ei piikit katkii. Jos (risuhara) hyvä onnii, kylläs se pienet turpeet seuloo hyväks. Iha tosissaa, kyllä siitä heinäjjuuret lähtöö, tuota. ---.

Jatkuu...

Teksti: Nauhalta kirjoittanut Aili Nupponen.

Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 2.

Jatkuu...

Takana Perivaaran Juvolan ja Kurosen talot, edessä Simolan torppa.

MP: Se ol nokista hommoo.
OJ:  Se ollii nokista hommoo. Eikä se kevyttä ookkaa. Siinä tulenpuahtiissa sitä varistu (‘kuumentui’) ja nuo virsut pit ollaj jalassa, ei siinä nahkakengälä kärsi ollak - eikä millää. 
MP: Eikö ne (virsut) palaneet sielä? 
OJ:  Ainahan ne suatto palloo, va sittä tehtii uuvvet. Äiti se aina illalla otti tuohii käsilleen niiv välleen niitä synty. 
MP: Millaset ne ol vuattiit piälä? 
OJ:  Vuattiit huonot piälä, ei niitä tavallissii, ne pittää ollaj jo niinku hylyssä olevat. Eihäs sinne nokkee ja tullee mittääh hyvistä - eihän ne kestä. Nykyimmeiset ei ennee ruppee niihen töihe. Ja enne ku nuoj joutillaat (=joutomiehet) ne ruato paljo. Se ol sillo se leipä ehittäväs sieltäj juuren alta. Se ol melekeen joutilas ku joutilas, se hakkas kasken. Siitä kun muan omistaja siemenet pan, niin sillon män viljat ja kaurat kahtii (=puoliksi). Van siemenet pit panna muan omistajan. Sitä pellii pitivät, tuota.
MP: Tehtiinkö sitä kasken ympärille tuota aitoo?
OJ:  Ei sunkaa...aitahan se panttiin. Se pantiin niistä omista puista. Eihän se miten aijjata säily. 
MP: Miten semmonen aita tehtii niistä puista? 
OJ:  Puistako? Siihen kelepas puu kun puu, sanotaan. Se tehtiij jotta ei elukka piäse läp siitä
mänemää pistaijan tappaan. Van riehot ol pitkät, ne ol syltä pitkät riehot ja kun toisinnaa paha paikka sattu, ne män yl... Van se kesti sen kaks ja kolome vuotta. Sittä otettiij ja veittiin ne aijat polttopuiks. Ne ol kuivoo puuta. 
MP: Eikö sitä käytetty palanutta puuta siinä aijassa?
OJ:  Minkätähe ei - silleij jollu välliim mittää. Ja siihen aikaak kelepas pihassa (‘kotona’) polttoo nokinen puu, eis sillon niis siisteyttä pietty.
MP: Poltettiinko tuvassa? 
OJ:  Tuvassa. Ja sittä ku hauvetta keitettiij (karjalle) kansak ja sittä saunassa, ne kun ol kaikki vanhanaikaset. Paloranka ku kuiva on, nih sehäh hyvästi pallaa ja lämmintä antaa. 
MP: Ne on nokisia kantoo. 
OJ:  Ka, onhan ne nokisii van lähtööhäs se nok, veshän sen pessöö. Ja iltasilla aina sauna lämmitettii kuv viertämästä tultiij ja kylyvettii, ja vielä pessyvyttii. Eihäs sitä muute ois puhtaaks piässykkää. MP: Onko sitä tiälä tehty semmosta aitoo, jotta on kuajettu vuan puita piälekkäin - semmosii karsimattommi puita? 
OJ:  Ka, se on, sanotaan, vanhan aijjan korjuuta se, kus se vanha aita laskeutuu muaha niis siihe ne piäle kuato elävän puun. En mie muutev van semmosta näin. 
MP: Olko sillä aijala mittään nimmee? 
OJ:  Ka, en mie sitä tiijjä, sitä voip jo risuaijjaks sannoo. Eihäs se pahhoo elukkoo piek siinä ennee. Ennen sitä aitoo sai panna paljo - sitä sai aitakampsuu (=aitatarvikkeita) varata talavela paljo. Sitä sai viikkaustolokula (=viikkokaupalla) työntee sitä aijjaspuuta. 
MP: Onko tiälä puhuttu sortoaijjasta? 
OJ:  Sortoaijjasta? No, se sortoaita on semmosta, jotta se tehhään niinku alle vaikka oksanen puu vuan kuajettaa ja sittä sijansorpile (‘ristiin kahtapuolta’) seipäät ja seipäihen piäle pannan toinen puu. Sitä sitä miun mielestä sortoaijjaks sanottaan. Olhas sitä niitää, kyl on nähtynä kaikki. 
MP: Missä sitä semmosta aitoo käytettää? 
OJ:  Ka, siinä jotka eivät oo jären (=ihan) niinku pitämyksiin (‘viljelysten’) ympärillä, jotka ovat vähä käytännössä, niissä ne sitä käyttäät. Tuola Ilomantsissa on aijjan sortti (‘laji’) vähä toista, näkkyy. Tiällää kokkeilivat sitä sorttii (‘lajia’), van kyllä siihes seivästä mänöö paljo. Van kyllä se pitkääv voip kesteekiik. Ku se pistaita latjattaa ja kuvotaan, ku se riehto (‘seiväsväli’) sanottaa on viis - kuus korttellii (kämmenen pituutta) pitkä, ne panivat vielä sen piäle vaun. Siihen riehon välliin panttiin seipäät ristiin ku varakkaat (‘tukipuut kahtapuolta’). Siihe ku puu pantii serniekkoiv (‘siansorppien’) välliin vielä vihaksilla kiini, se seisoo ku pukki vaikka seipäät sai hapata siitä alta pois muan sisästä. No, ruostemua, sieltähä se ensih happannoo, seo semmone. 
MP: Kertokeepa tuo aijjan teko. Minkälaista aitoo tiälä on käytetty? 
OJ:  Pistaitoo, tavallaan, käytettiin. Sanotaan niin seivästellään ja kun pohja-aijat männööt suoraan, se seivästellään. Sittä pannaan alavihas tuohon nuin korkiile, toinen vihas nuin korkiile, ja sittähä se tulloo, ku se om miestä korkii, ylävihas. Ja varokas pittää panna eriksee. Se pit olla melekeen kolmkyynäräinen (kolme kyynärää pitkä eli 180 sm). Se pohjapuol latjattii eriksee ja sittä selekä kuletettiij jälestä, jotta ne yhtä luiskat tulloo. Heleppuu se on tehä. Mie paljo oon sitä tehny, kyllä mie sen ossoon. 
MP: Mitä puita siinä käytettään? 
OJ:  Jos on missä närettä, niin näreaijjasta ja -seivästä siinä pietää. Van meilä ol petäjee seipäättii. Mie ostinnii näreseipäitä monta tuhatta, van kun nyt ei tarvihe, ne jäi hylykyyn (=hylyksi). Sitä kun nuita aitoja on monta kilometrii. Ei ne oo poltettukkaa kaikki nuo aijjat. 
MP: Mites se pist’aijan teko alotettiin? 
OJ:  No, se lähtökolokasta (=lähtönurkasta) alotettaan. Lähtöpuolella aijjakset niät pannaan tasan... 
MP: Mikä se on tiälä päin se aukko, mistä peltoon männään? 
OJ:  Veräjä tähe portti.
MP: Miten se veräjä tehhään? 
OJ:  Ka, veräjässä on, sanotaan, siinä on puut. Ne auvvastaan ne puut ja sittä ne tuota, pannaan kiini. Onko juoksupuut tähe onko vihaksiin kansa veräjä tehty. Van nykyjään on portti, ja se on saranoila tehty. 
MP: Eihän sitä ennen ollut muuta kun pisteaitoo tiälä? 
OJ:  Ka, onhas sitä lap’aitoo, ku se tul vuan kesän olemaa. Ne panivat aijaksen pittuuven ja sittä vuan seipäät piähän lyötiin. Sitä lap’aijjaks sanottiin. Seol tasalleen lauttu (=ladottu).
 MP: Se ol helepompoo. 
OJ:  Ka, helepompoohas seol tehä. Ja huonompooha seol muutennii, tykkännännii. MP: Olko se joutusampoo tehhä? 
OJ:  Ka, enhäm mie sitä tiijjä. Onhan se vähä joutusampoo, va sitä enemmänhä siihep pittää seivästä lyyvvä. MP: Onko tiälä vielä mittää muita aitoja? 
OJ:  Ka, en mie häntä tiijjä. Van toisila taisha sitä ollas semmostakkii aitoo, jotta ne vuan löivät seipäät pystyyn rivviisä ja siinä ei muuta olluk kun ne seipäät. Van ei se elukka niistä männy huhtiin. 
MP: Jos puhuttas siitä, kun se kaski oli poltettu, mitä sille sen jäläkeen ihan ensimmäiseks tehtiin? Pitikö sitä puhistoo, sitä muata? 
OJ: Puhistooko? Ka, kekäleet kerätiin pois ja sittä risut vierron jäliltä, ne sittä poltettiin läjässä. Sittä otettiij ja kynnettiij ja sittä harattiin. Ja sittä ruis kun kylyvettii syyskesälä, tuas kynnettii. Haroja ei tunnettu. Nääkii toukoviljat, kaurat ja otrat, kaikki kynnettiin. Se ol uatrakylyvö, ei muuta. 
MP: Millanen se ol, se (uatra)? 
OJ:  Se ol samallainen kahvel’uatra ku muuttii. Suarapuut ja rauvat on sittä, sanotaan, pannat ja ojat. Ne on tuola laussa (=ladossa). 
MP: Onko siinä muita semmossii ossii? 
OJ:  Ossiiko? Vähä siinä on niitä ossii. Sarvikko, sanotaan, tehhään koivusta ja siihen ojat istutetaan, sanotaan, ja lapa on valamis. Suarapuut meilä on omatekoset, mie oon niitä myönyt. Tässä yhtenä kevväänä mie tein niitä kahet. Nyt eij joo muuta ku par näkkyy, ei ossoo ennee antoo. 
MP: Mistä puusta ne ojat ol? 
OJ:  Närreestä ne pittää olla. Se on sitkein puu. 
MP: Eikö koivu oo vahvempoo? OJ:  Ei koivusta oo, se mähhii (‘lahoaa’). Se eij joo mihinkää sorttiin niin käypänen kun näre. Ne pittää painoo (‘taivuttaa’), ne ojapuut. Niistä lyhheistä ojista mie en perusta (‘tykkää’). Jos on pitkät ojat ja hyvä hevonen, siinä on miehelä heleppo kulukii, varsinnii peltokynnössä. Siinä eijjooku piep pystyssäja astu ('kävele') jälestä.

Jatkuu.
Teksti kirj. nauhalta Aili Nupponen sekä selitykset suluissa.

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.





keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Oskari Juvosen haastatteluja paikallisella murteella 1.

Mv. Oskari Mikonpoika Juvonen (1883-1969).

Oskari Juvonen (OJ) syntyi 13.9.1883 Tikkalan Perivaarassa Juvolan talossa. Hänen vanhempansa olivat Mikko Pekanpoika Juvonen ja Kaisa Liisa Matintytär Kauppinen. Oskari ei ollut käynyt edes kansakoulua toisin kuin nuoremmat sisarensa. Isänsä Mikko Juvosen kuoltua vuonna 1901 hän kertoi jääneensä ’yksinhuoltajaksi’ perheelleen, koska oli perheen ainoa mies. Oskarilla oli kymmenkunta lypsylehmää, pari hevosta, sikoja, vasikoita, lampaita ja kanoja. Oskarin aikana raivattiin kivistä peltoa noin 12 hehtaaria käsipelillä. Välillä hän ajoi myös rahtia. “Tiukala se on leipä syöty, van leivän kansa on eletty”. Oskari kuoli 1.3.1969. Sisaren tyttären poika Risto Jääskeläinen kävi Oskarin siunaamassa Tikkalassa haudan lepoon. Nykyisin Jääskeläinen tunnetaan paremmin metropoliitta Ambrosiuksena. Matti Punttila (MP) teki haastattelunauhoja kuuden tunnin ajan 27-28. 5. 1963. Nauhoitteet ovat Helsingin Yliopiston suomenkielen nauhoitearkistossa. Joitakin näitä tarinoista on kerrottu Hannele Forsbergin kokoomateoksessa Pohjois-Karjalan Murrenäytteitä Joensuu 1988, julkaisija on Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö.


1.  KASKIVILJELYSTÄ, AIDOISTA, KYNNÖSTÄ JA KYLVÄMISESTÄ

     OJ: No, huhtimuat (‘kaskimaa’) joka vuos tuosta juhannuksesta lähtein hakattii. Kaskenhakkuu alako, kun lehti ol täysimmillää puussa. Ne (puut) kuajettii, kevväälä karsittii, sanotaaj, ja (kaski) vierrettiij ja kynnettii. Rukkiiks pantii ja naurista kasvatettii kansak. Ja nauriim perästä kauroo. Siitä ku ei tulek siitä tulemmuasta ku kaks viljoo, ruis ja kaura. Ja saloltaa (Liipistä) kylymi vielä tuosta rukkiin, sattu nii ohkaseks mänemää... 
     MP: Millanen mua se valittiin kaskimuaks? 
     OJ:  Ka, missä ne lehtipuut on tuota, ja olhan niissä petäjee meijännii salola. Ne ol hyvät, tuota, viertee, se palo melekee... Vähä pit kankii käyttee, van (piha-) opotassa tiälä pit olla...Joha miunnii pit palloo kyntee neljännellätoista (ikävuodella). 
     MP: Mitä sille kaskimuale tehtiin ensimmäiseks, kun se oli valittu se kaskimua?        OJ:  Ka, ei muuta kuha se otettii ja hakattii: Kassaravesat löi kassaramies poikkeen ja paksummat puut löi kirvesmies poikkeen. Ja siihen aikaan kerppuu taitettiin elukoile. Lehet, tuota, melekeen parraasta piästä otettiin talaveks vihkole ja, tuota, kuivattiin. Sillon ol heinee urkon (‘kauhean’) vähä. Sitä eij ollut kolomatta - neljättä ossoo mitä nykysi - meilä eikä muilaa kansak. 
     MP: Kevääläkö se (kaski) hakattii? 
     OJ:  Ka, se hakattii täyvessä lehessä. Siinä juhanuksesta piätty usseinnii se kasken hakkuu, sillohaj oj jo lehti täysimmillää kasvussa, ja nuorta.  Ja elukka ku se nuorena taitettuu on, syöp sen mielellää  ja ravintoarvo siinä onniih hyvä. Sehä peltoheinee vastovvaa syöttäissä. Ja lehtii riipivät raijjosta ja huavosta ja niitä kuivattiin tuas ja niistä hauvetta tehtii...Semmosta se ol sen ajan elämä, se ol isotöistä kaikinpuolin. Se ol talavela niin ku kesällää. 
     MP: Koska se sitten poltettii, se kaski? 
    OJ:  Tulevana kesänä, näinnikkää kevätpouvila. 
    MP: Se oli kuivoo? 
    OJ:  Nii, kuivoo. Paksummat puut otettii aitoin (=aitoihin) ja jäihän niitä aina, tuota, polttookkii. Ja sittä ne risula vierrettii ja poltettii, jotta mua mustu ja tuhka jäi. Tuhkaha on niät kalainetta (‘kalia’) muale.
     MP: Ei sitä muata ennen polttamista mitenkää ympäröity? 
    OJ:  Ympäröitykö? Ajo ne pahimmile paikole hevosela ja uatrala tulvakoja ympärriisee (=ympäriinsä). Siinä kaks ja kolome vakkuu ajovat jotta tuore (mua) kiänty - jotta tul ei siitä yl mäne. Ja pahossa paikossa, tuota, jotta havukossa tuulen alta sytytettii vastatul, ei sitä tuulen piältä pantu. Sitä ensin ympäryksii kahottii jotta ei mehtään tul karkoo... 
     MP: Ei sitä semmosta sattuna, jotta ois (männyt mehtään)?
    OJ:  Ei sitä tiälä männyt mehtään. 
    MP: Mitä niitä ol niitä asseita sielä mitkä polttivat kaskii? 
    OJ:  Ka, eihän niilä mitä asseita ollu. Tultikkulouta ja sittä, tuota, tuoreen koivun hakkasivat, jos tul missä rupes yl mänemää, sillä vastasivat, jotta se tul ei yl männyt. Ei sielä ollut ruiskuja. Lappii (=lapio) joskus ol, tuota. Kuokkii eij ollut, tuota, siihen aikaan, mie en nähnyt. Ne ilimesty vasta miun aikamiessä ollessan. Ja samoten nää vältit ja hankmot ja kaikki. Eihäm meilä ollut isän elosollessa ku sorppauatra. Sittä mie ostin vältin, yhehhevosev vältin ja sillä ajon. Ja sittä pit ostooj jo kympivvältti, silleimmii aloja niilä työnneltii. Ja hyvä on kyntee kansak. Ja hankmoloita mie ostin jo kaksii, on hankmot ja sampot ja kaikki. Nyt mua lähtöö, tuota, hienooks kuv vua kivvii vällii soppiit, tuota, kyllä ne lähtöö. Nyt on tää huusholli (‘talous’) helepottana - raktorpellii jos piäsöökii, tuota, sehä onniih hyvih heleppo, ja joutui(sa). Ja semmoseks pitäs suaha, muute ei kannata. Siinä työkulut tulloo nii isoks. 
     MP: Olko sielä kaskimuala vettä? 
     OJ:  Vettäkö? Eihäs sitä kaskimuala oo vettä. Ei se niim märkee oo millonkaa.            MP: Semmosta sammutusvettä? 
     OJ: Ka, meiläpä siinä ol, jotta lammit tuonnii salopalstan kahesta kohti katkoo, jotta oisha sitä suanu, van (=vaan, mutta) ei myö tarvittu millonkaa. Sitä kum Mässänlammin rannasta on, tuota, huhtaruateita, ei myö tarvittu millonkaa. Meil on enin osa - siinä on tuossaa Välkankaala 40 hehtaarin ala sitä kangasta. Siinä eij joo yhtää huhtimuata kuh hyvi pikkunen ala, jossa eij joo ruajettu. Ja siinä hyvä puusto on piälä, ja tukkimehtä onnii jo. Seo siinä 70 vuuven hujakoile jo ollu. Ruajannin perästä se hyvin ottaa siemenen, se ottaa hyväst ku jo on...Ei niitä siementee tarvihek kuj jo nousoo, ja se nousookiik sakkiina. Sittä ku se männöö jo vauraammaks (‘isommaksi’) sitä pittää harvennella. Lehtipuita lyyvvään vua muahan happanemmaa. Seo koivut niis sakkiina, jotta mies ei tahok piästä kulukemmaa läpi. On siitä ruajannista (‘kaskenpoltosta’) se etu.  Ja koivu sikijää, enemmän ruajealale ottaa. Seo paha muutes se puulaji etistee (=edistää)... 
     MP: Miten sitä vierrettää sitä kaskii? 
     OJ: Vierrettäänkö? Ka, ei muuta ku puut pantiir rovijooj ja sittä ne sytytettiij ja sittä kangila sitä työnnettii. Ku se alaltaan poltti, sitä tyrkättii vähä etemmäs. Sillä keinon. 
    MP: Miks niitä sanottii niitä palamattommii paikkoja? 
    OJ:  Tieroks. Va eihän niitä paljo niitä tieroja heitetty, kyllä ne melekeen tarkkaap poltettii.Sittä ku ol palana, niättii, ne pienet kalikat kerättiin niile tierole ja niilä sittä poltettii ne valakiit kohat. Sillä keinon (tavalla) tehtii.

Jatkuu...
Tekstin kirjoitti nauhalta: Aili Nupponen

Lähde: Havutar hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004.



sunnuntai 25. joulukuuta 2016

♥ Joulurauhaa! ♥

YouTube. Arja Koriseva ja Jouni Somero: Varpunen jouluaamuna.

Joulurauhaa kaikille lukijoilleni toivottaa Aili-mummo! 

♥ ♥ ♥

torstai 8. joulukuuta 2016

KARJALAISET LAUKKUKAUPPIAAT, KAUPPASAKSAT JA KARJAPARTSIKAT 2.

Jatkuu...

Kulkukauppias Aleksei Bogdanoffin perhe, joka asui Jouko Kannusmäen paikalla 1900-luvun alussa.

‘Lihassikat’ olivat teuraseläinten kauppiaita. Kesällä eläimet vietiin Joensuuhun, Sortavalaan tai muualle. Ostaja arvioi teuraan painon, jonka mukaan hän maksoi eläimestä. Tavallisesti tämä arvio oli myyjälle hyvin epäedullinen. Harvan talollisen silmä oli niin tarkka, että hän osasi päätellä oikein eläimen teuraspainon. Onkamolainen Janne Hirvonen vei kesällä teuraat elävinä Suojärvelle, talvella hän teurasti kotonaan ja kuljetti lihat rautateitse määränpäähän. Hirvonen osti myös eläinten nahkoja ja myi ne Joensuuhun (Lampio 1993). Jatkosodan jälkeen kiertelivät veljekset Erkki ja Veikko Korhonen Hernevaaralta ostamassa urakalla teuraita. He kuljettivat eläimet teurastamoon kuorma-autolla. Rääkkylän Elias Vartiainen osti myös vuosikymmeniä 1900-luvun loppupuolella teuraita. Kyläkauppiaat ovat välittäneet luonnontuotteita. He ostivat poimijoilta marjoja, lihaa ja voita. He myivät viljelijöille maatalouskoneita. Oli myös kierteleviä konemyyjiä. Myöhemmin rupesivat osuuskaupat toimittamaan kaikenlaisia maatalouskoneita ja tarvikkeita.  Ompelukoneitakin myytiin kiertävien kauppiaiden välityksellä (Kuronen 1978).

Loppu.

Koonnut: Aili Nupponen 

Lähteet: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuun Yo-paino 2004