perjantai 26. elokuuta 2016

Anja Tuunanen muistelee koulunkäyntiään Tikkalan koulussa 3.

Jatkuu...


Tikkalan koulun laajennustyöt ovat alkamassa, se valmistui v.1924.


Kolme Tikkalan koulun opettajaa: vas.
Elsa Vuojolainen, Nils Reiterä ja Jenny Siitonen.


Tikkalan koulun 100-vuotisjuhlissa muistettuja: vas. op. M-L Jääskeläinen,
 op. Reiterä, mv. Väinö Lötjönen,  op. Antti Huttunen, op. Kaarina Jaatinen,
keittäjä Hilja Takkunen ja op. Matti Luostarinen.

Minun kotitalostani oli op. Reiterälle ja Vuojolaiselle maitotinki, jonka toimme kouluun tullessamme.

Opettajat kannustivat meitä opiskelemaan elämää varten. Ennen muita op. Reiterä kehotti tyttöoppilaita etsimään kunnon ammattia, koska pojat jäivät useimmiten kotitilalleen. Op. Eevi Lampio kehotti minua hakemaan emäntäkouluun, koska olin erittäin hyvä kotitaloudessa ja minulla oli hyvät arvosanat.

Muistelen tässä Suomen Suurkisoja kesällä 1947. Osallistuimme niihin 30 oppilaan joukolla.

Me Tikkalan reippaat koululaiset opettajamme Niilo Reiterän johdolla matkustimme Helsinkiin kesäkuun 10. päivän tienoilla. Olimme sillä matkalla 10 päivää. Me esitimme talven aikana harjoiteltuja voimistelunumeroita ja kansantansseja eli tanhuja.

Me majoituimme Helsingissä Kallion Aleksis Kiven kansakoulussa, jossa tytöt ja pojat olivat eri luokissa. Esityksessä me marssimme sulkeisissa voimistelupuku yllämme Mannerheimintietä stadionille. Aah – se oli niin juhlallista ja mieliin painuvaa…

Lippuparaatissa oli Tikkalan Veikot Suomen lippu ensimmäisenä, sitä kantoi op. Niilo Reiterä. Siinä oli myös urheiluseuramme lippu, jonka olimme ennen kisaan lähtöä naulanneet ja vihkineet käyttöön. Mukana oli TiVen johtaja Veikko Kuronen ja hänen tyttärensä Liisa Kuronen.

Vielä muistoja opettaja Jenny Siitosesta. Hän asui eläkevuotensa Joensuussa, varmaankin yli kaksi vuosikymmentä. Hän oli mieleltään virkeä. Hän pyöräili mm. Anni Massisen kanssa. Voimien vähennyttyä hän joutui sairaskoti Kuntohoviin, missä kävin sisareni Raili kanssa häntä katsomassa useita kertoja. Olin myös Jenny Siitosen siunaustilaisuudessa Joensuun Rauhankappelissa sekä sen jälkeen muistotilaisuudessa Noljakassa perheen huvilalla.

Jenny Siitonen kävi anoppini Hanna Tuunasen 80v päivillä ja piti kauniin puheen, jossa hän sanoi olleensa perheen 10 lapsen opettajana. Hän toi upeita keltaisia ruusuja kauniin kimpun. Mieheni Pentti Tuunanen toimi kyydinantajana entiselle opettajalle.

Teksti: Anja Tuunanen (o.s. Eronen)


Lähde: Tikkala(n) koulumuistelmat. Toim. Sari Tuuva-Hongisto. Painokanava 2009    

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Anja Tuunanen muistelee koulunkäyntiään Tikkalan koulussa 2.

Jatkuu...
Vuonna 2004 palanut Tikkalan vanha koulutalo. Kuva: Jouko Mielonen.

Juhlat olivat keväisin, kun pääsimme kesälomalle. Silloin suvivirsi kaikui lasten suista hartaana. Myös vanhemmat olivat mukana kevätjuhlassa katsomassa omien lastensa ohjelmaesityksiä. Suurenmoisin koulun juhla oli kuitenkin äitienpäivä. Me oppilaat ja opettajat yhdessä kiitimme silloin äitiä ja mummia heidän kasvatustyöstään.

Juhliin saimme jouluksi ja kevääksi uudet juhlapuvut. Mummin sisar, Iida Holopainen, oli perheemme ompelija. Laihalammin Iida Eronen oli myöskin ompelija, joka teki juhla- ja käyttövaatteita kylän lapsille ja aikuisille.

Mieleeni on jäänyt sota-ajan vaatepula, sillä emme saaneet kankaita. Siitä syystä johtuen tädin, mummin ja äidin takit ja ulsterit ratkottiin, pestiin ja silitettiin ja nurin käännettynä niistä tuli meille uusia ja käytännöllisiä pitovaatteita.

Yläluokalla oli tytöille kotitaloutta, jota meille opetti Eevi Lampio. Pojat tekivät puutöitä.

Sodan alkaessa vuonna 1939 marraskuun 30. päivänä koulu päättyi talvisodan ajaksi, noin 3,5 kuukaudeksi kunnes tuli välirauha.

Sodan aikana Tikkalan koulu oli armeijan käytössä. Meillä kokoontui Tikkalan martat ja lotat sekä pikkulotat, joihin minäkin kuuluin. Teimme tallukkaita, ratkoimme paksuja ulstereita, tikkasimme 3 – 4 kerrosta päällekkäin kaavojen mukaan ja tallukkaat syntyivät. 10 - 15 naista ahkeroivat eri taloissa.

Sairasjuna seisoi Tikkalan aseman Santamäen raiteella, sinne tarvittiin sidetarvikkeita, kun kylää pommitettiin. Ikkunat oli oltava peitettynä pommikoneiden varalta.

Meidän perheemme muutti Riikolan tilalta vuonna 1939 niin sanotulle Inarin paikalle, jolloin koulumatkamme piteni kahteen kilometriin. ’Hämälän’ tila oli äidin ja isän mielestä hyvä, koska siellä oli hyvät karjanlaitumet. Maatalous oli silloin ainoa elinehto. Koulun ohella olimme auttamassa äitiä navettatöissä, puutarhassa ja peltotöissä. Kun isä oli sodassa yli viisi vuotta, äidillä oli apulainen karjanhoitotöissä,. Meillä oli silloin 10 lypsylehmää ja sen lisäksi pientä karjaa.

Koulunkäynti oli mielenkiintoista. Perheessämme oli neljä kouluikäistä lasta. Kilpaluentaa ja laulua harrastimme karbidi- ja öljylampun valossa. Sähköt saatiin Tikkalaan vuonna 1946.

Henkiset harrastukset ja koululiikunta kuuluivat opetusohjelmaan jo silloin. Osallistuin koulujen välisiin henkisiin harrastuskilpailuihin, joita olivat mm. laulu, runonlausunta, Tohmajärvellä veljeni Veli Juhon kanssa. Myös koulujenväliset hiihtokilpailut pidettiin Tohmajärven Kemiessä.

Tikkalan koululla kokoontui laulukuoro, joka oli yhdistetty Tohmajärven kirkkokuoroon. Sen johtajina toimivat koulun opettajat.

Muistiini on jäänyt tapahtuma, kun opettaja Kalle Massinen täytti 90 vuotta. Me kuorolaiset olimme onnittelukäynnillä hänen syntymäpäivillään. Kalle Massinen oli myös äitini opettaja.

Sodan aikana kotonamme oli armeijan esikunnan toimisto tuvan toisessa päässä. Toimiston henkilökuntaan kuului n. 20 upseeria. Kapteeni Riitasuo oli johtajana; heillä oli myös ratsuhevosia. Armeijan tiukkaa kuria ja heidän asemaansa saimme seurata sivusta. Armeijan maastoon pystyttämiä telttoja oli useita kotimme ympärillä.

Meille Erosen lapsille oli omistettu eräs runo, joka kuvasi asioita osuvasti:

”Erosella lapsilla on neljä karvapäätä. Kaikilla kouluikä on. Ei valitella säätä. Kouluun mennä reuhaavat he aina ajallaan, vaikka päänsä kampaavat, ovat harjat hajallaan”. Runon kirjoittaja oli meillä asuva siirtolainen John Mecklin, muuan veturinkuljettaja Sortavalasta, hänen vaimonsa oli tyttökoulun opettaja.

Oman elämänkumppanin löysin n. 10 vuotta sen jälkeen, kun koulu loppui. Hän on saman Tikkalan kansakoulun oppilaita, nimeltään Pentti Armas Tuunanen.

Oman ammattini löysin liike-elämästä, olinhan luonteeltani reipas ja avulias, opettajienkin mielestä palvelualalle sovelias. Kävin myymäläemäntäkoulutuksen Helsingissä, konsulenttikurssin ja kauppateknikkokurssin                  myös Helsingin Markkinointi-instituutissa. Minulla on takana yli 40 vuotta tavarataloemäntänä, muotitoimittajana, kodinkonemyyjänä ja Joensuun kaupungin matkaoppaana, yms.

Mieheni oli Valtion Rautateiden palveluksessa 45 vuotta. Sain sellaiset elämäneväät kotoani ja Tikkalan koulusta, jossa opettajani kannustivat käymään koulua hyvin elämää varten.

Sisarussarjani toinen lapsi oli Lilja, s. 07.01.1933, veljeni Veli, s. 08.03.1934 ja nuorin sisareni Raili, s. 24.03.1936.

Kansakoulumme juhlat keväisin sekä joulujuhlat olivat hyvin mielenkiintoisia, sillä me saimme olla ohjelmansuorittajia. Joulujuhlissa esitin runonlausuntaa yksin ja yhdessä toisten kanssa, esim. ”Yhdessä kymmenen kynttilää loistaa, tuikkaa ja lämmittää” sekä monessa muussa. Monet runot sopivat jouluevankeliumeiksi, kuten Kaarlo Sarkian Lapsuuden joulu. Kevätjuhlassa lausuin Einari Vuorelan Kaivotiellä. Olen esittänyt myös Anna Maija Raittilan runoja sekä Lauri Viidan runon Alfhild, joka on kuin esirukous: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät”. Olin ohjelmassa mukana jokaisella luokalla.

Kesäloman lisäksi  meillä oli perunannostoloma ja joululoma, jonka kesto oli n. yksi viikko.

Yläluokalla ollessani muistan Suomi-Ruotsi maaottelumarssin, jonka muistini mukaan Suomi voitti. Matka oli viisi kilometriä.

Harrastustoiminnasta muistan opettaja Reiterän johtaman opintokerhon, laulukuoron, urheiluharrastukset koulun kentällä ja voimistelusalissa.

Johtokunnassa oli minun tietääkseni Kosti Lehikoinen, Väinö Lötjönen, Tauno Simonen ja ehkä Antti Manninen. Koulun joulujuhlaan toi Väinö Lötjönen usein joulukuusen.

Opettaja Niilo Reiterä antoi minulle koulutehtäväksi, että lausuisin runon Tikkalan hautausmaan kesäjuhlassa. Kävin runoa harjoittelemassa koululla kesäkuun alussa, kun koulu oli jo loppunut. Olin omasta mielestäni aika ujo ollessani opettajan kanssa kahdestaan luokassa. Runo oli Aleksis Kiven Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto. Siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan”.  Opettaja Reiterän arvio oli minusta, että olin reipas ja avulias samoin myös op. Vuojolaisen lausunto päästötodistuksessani.

Jatkuu...

Teksti: Anja Tuunanen (os. Eronen)

Lähde: Tikkalan koulumuistelmat. Toim. Sari Tuuva-Hongisto. Painokanava (2009)

torstai 4. elokuuta 2016

Anja Tuunanen muistelee koulunkäyntiään Tikkalan koulussa 1.

Kirjailija Ville Kuronen armeijan harmaissa, viisi vuotta rintamalla.
Liipin Tauno Simonen, paikallispoliitikko ja lahjakas mies.

Tikkalan Veikkojen tytöt Suomen Suurkisoissa Helsingissä 1947.

ANJA ANNIKKI TUUNANEN os. Eronen, s. 10.12.1931. Vanhemmat: Martta ja Eino Eronen. Asuimme koulun lähellä sijaitsevalla Riikolan tilalla, josta muutimme Hämälän tilalle. Koulumatka 1-2 km.

Tikkalan kansakoulu, opinahjomme, oli kylän sydän. Kävin Tikkalan koulua 1938-1945 sisarusteni ja veljeni kanssa läheisestä Riikolan maalaistalosta tilalta numero 41. Mummoni oli Anna-Kaisa Riikonen ja hänen puolisonsa oli Antti Riikonen, joka myöhemmin kuoli tapaturmaisesti. Anna-Kaisa-mummi avioitui Antin veljen, Juhon kanssa myöhemmin.

Äitini Martta Riikonen avioitui Kiihtelysvaarasta kotoisin olleen Eino Herman Erosen kanssa vuonna 1929. Me kaikki Erosen lapset kävimme Tikkalan kansakoulua alaluokilta aina jatkoluokille saakka. Koulu kesti 8 vuotta jatkoluokat mukaan lukien. Koulumatkamme oli vajaa kilometri.

Alakoulun opettaja oli Jenny Siitonen, keskiluokkia opetti Elsa Vuojolainen sekä Katri Nylund ja johtajaopettajana toimi Niilo Reiterä. Hän joutui sota-aikana armeijan tehtäviin, jolloin koulussa oli sijaisopettajia. Joskus sijaisena toimi rouva Katri Siivola.

Koulu alkoi aamulla klo 9.00.  Aamuhartaudet olivat kaikkien luokkien yhteisiä, ja ne pidettiin keskiluokassa. Alakoulussa opettelimme aakkoset, harjoittelimme kirjoittamista ja lukemista, tavaamista ja lauseiden rakentelua. Myöskin taululle pääsimme tekemään tekstejä, vähän samaan tapaan kuin nykyajan eskarilaiset. Kirjat ja tarvikkeet olivat ilmaisia. Läksyjä annettiin kotiinkin ja op. Siitonen kuulusteli ne seuraavana päivänä.

Käsityötunnilla hän neuvoi meitä, miten virkataan pannulappu tai kirjaillaan ristipistoilla ruokaliina. Myös puolukanvarsista ja ruisoljista teimme liinoja, palmusunnuntaiksi  valmistettiin virpomavitsoja koululla. Äiti, isä ja mummo saivat meidän tekemämme, kauniit virpomavitsat. Me värjäsimme kananhöyheniä ja jostakin saimme kreppipaperia. Joulu- ja äitienpäiväkortit teimme pahvista askarrellen.

Tikkalan koululla oli avara pihamaa, joka sopi monenlaiseen liikuntaan  ja leikkeihin välitunnilla. Jo alakoulussa meillä oli ulkosalla urheilua, pallopelejä, leikimme kuurupiiloa, hyppäsimme ruutua pihalla. Kun välitunti päättyi, soitettiin kelloa ja siirryimme hyviin jonoihin, mistä opettaja päästi meidät luokkiin.

Joka viikko vaihtui järjestäjä ja jokainen sai olla vuorollaan siinä tehtävässä. Järjestäjä tuuletti luokan, ja pyyhki taulun puhtaaksi. Se oli suuri luottamustehtävä.

Luokassa käyttäydyttiin korrektisti. Kun opettaja kuulusteli läksyjä, meidän oli viitattava, jos halusimme vastata. Pulpetin viereen oli noustava seisomaan, kun opettajalle vastattiin tai häneltä kysyttiin jotakin. Jokainen meistä oppilaista yritti parastaan.

Tunnilla häirinnästä jätettiin jälki-istuntoon koulupäivän päätyttyä. Alaluokan häpeäpaalu oli se, jos joutui nurkkaan seisomaan.

Jos myöhästyi koulusta, joutui antamaan selityksen ja pyytämään opettajalta anteeksi.  Näin selvisi ilman jälki-istuntoa.

Opettajia puhuteltiin kunnioittavasti ’teitittelemällä’. Opettajan arvostus oli suurempi kuin nykyään, silloin ei saanut ainakaan opettajaa sinutella. Myös omia vanhempia ’teititelttin’.

Koulumatkalla saattoi tapahtua pientä koulukiusaamista, tönimistä ja pientä ilkeilyä, esimerkiksi hatun tai lapasten viskomista, työntämistä lumihankeen piikkilanka-aidan yli. Siitä ei yleensä tehty numeroa.

Opettajille annettiin pieniä lahjoja, jotka olivat omatekoisia sekä joulukortteja. Keväisin oli tapana muistaa opettajia vanhempien kanssa.

Kouluruokailu oli mielestäni hyvin hoidettu, koska lasten vanhempien varallisuus oli otettu huomioon. Kaikille ei annettu kouluateriaa. Silloin meidän oli syötävä omia eväitä ja tuotava oma maitopullo kotoa. Ruokaliina oli oltava jokaisella, usein se oli oma tekemä. Ruokarukous luettiin aina ennen ateriaa.

Jokainen oppilas toi syksyllä marjoja  5litraa/oppilas. Juureksia saimme omalta 4H-kerhon palstalta.

Jatkuu...

Teksti: Anja Tuunanen o.s. Eronen

Lähde: Tikkala - koulumuistelmat. Toim. Sari Tuuva-Hongisto. Painokanava 2009

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Vanhan kansan merkkipäivistä ja sääennustuksista 4.

Jatkuu...

Tikkalan tunnetuimpia lottia sotien aikan: Vas. Tyyne Kuronen, Jenny Siitonen ja Anni Massinen.
Erkki Lampio Kostamosta tauolla rintamalla.

“Joulu juhlista jaloin”

Eläimistä oli jouluna huolehdittava hyvin, niille vietiin erikoisannoksia, mm. leipää. Joulusaunaan mentiin mahdollisimman aikaisin. Jouluna tehtiin myös taikoja, muistettiin tonttuja ja haltijoita. Antti Laiho kertoo (2000), että “jouluaattona vietiin haltijalle riihen nurkkaan jouluryyppy ja olutta”. Monet entiset kekritavat ovat siirtyneet jouluun. Jouluna ei saanut raivata ruokia pois pöydästä, vaan ne olivat tarjolla koko jouluyön. Joululeivän lisäksi tarjottiin meillä karjalanpiirakoita, sianlihaa, ohraryyni- tai riisipuuroa, ryynimakkaroita, karjalanpaistia ja laatikkoruokia sekä juomia talon tavan mukaan (Simonen 1985). Joulukirkkoon mentiin joukolla, kylässä sopi käydä vasta Tapanina. Joulukuusi on melko uusi perinne, se yleistyi vasta 1800-luvun lopulla (Vilkuna 1998). Joulutonttu yleistyi Jenny Nyströmin piirtämistä postikorteista (Vuolio 1981). Taustalla on kuitenkin kansanperinteen tarina kotitontusta. Oljista valmistettu jouluhimmeli on monien mielestä kaunein joulukoriste. Perivaaran Kurolassa piti Liisa Kuronen askartelukurssit 1960-luvun vaihteessa, jolloin valmistettiin mm. olkihimmeleitä. Olkihimmeliin liittyy uskomus olkien kattoon heittämisestä, jotta tulevana vuotena varmistettaisiin hyvä ruissato (Vuolio 1981). Nykyisin sen tilalla on usein katossa kynttiläkruunu. Vanhan ajan koriste on puusta vuoltu Tuomaanristi. Uutena tapana on yleistynyt kynttilöiden vieminen jouluaattona hautausmaalle samoin kuin pyhäinpäivänä. Lapsuuteni joulukuusi oli sidottu narulla tuvan laipioon. Kuusenkoristeet olivat hyvin vaatimattomat, steariinikynttilöiden lisäksi oli mm. suomenlippuja sekä olkikoristeita ja pahvisia kuusenkaramelleja. Tapaninpäivään liittyvät hevoset: pyhästä Stefanuksesta tuli Talli-Tapani. Kustaa Vilkunan mukaan Tapanin tavat liittyvät jo pakanuuden aikuisiin sydän talven juhliin. Kantelettaressa kerrotaan mm. tallirenki Tahvanuksesta runossa Neitsyt Marian virsi.
Loppu.

Koonnut Aili Nupponen

Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Vanhan kansan merkkipäivistä ja sääennustuksista 3.

Jatkuu...
Vas. Simolan torppa 1960-luvulla. Takana Perivaaran talot.
Anja ja Pekka Myllynen heinällä sukulaisten kanssa.

Syksystä jouluun

Mikkeliä eli Mikonpäivää on vietetty 29.9., jolloin saatiin vuoden sato korjattua. “Mikkelinä nauriit kuoppaan ja akat tuppaan”. Reino Manninen kertoi: “Jos syksylä sattaa vettä ‘pyörittämällä’, niin yheksän viikon perästä tulloo lunta”, ja “jos häränpaska syyskuula jiätyy, niin on pitkälti kyntöilimoja”. Mikkeliksi teurastettiin mikkelpässi ja keitettiin maukas kaalikeitto makkaroineen. Tohmajärvellä “Mikonpäivän uamuna tapettiin lammas ja kualista vietiin ensimmäinen tilikka liävään” (Vanhat merkkipäivät 1986). Mikkelistä alkoi palvelusväen “riiviikko” eli vapaaviikko. Se oli heidän ainoa pitempi lomansa työvuoden aikana. “Riiviikolla” käytiin sukulaisissa tai mentiin naimisiin. Reino Manninen ennusti, että “miten monta viikkoo ennen mikkellii lehti lähtöö pois, siitä on 200 päivee sullaan muahan”. “Syksynen yö ajjaa yheksälä hevosela” kuulin Miina Juvoselta. Lehtien puusta lähtemistä ja vesien jäätymistä on ennen seurattu tarkkaan. Tohmajärvellä sanotaan: “Pihjala ei kahta kanna, lunta ja marjoja, yhtä aikoo” ja “minä päivänä mehtä on kuurassa lokakuussa, sinä päivä toukokuussa vihottaa lehti puussa”. 28.10. on Simon päivä. Tohmajärvellä on sananparsi: “Simo siltoja tekköö, Martti maita vahvistaa”. Reino Mannisen mukaan “jos syksylä jiät paukkaa kovasti, on ens kesänä paljo ukkosta”. Simon päivän perinteeseen on kuulunut sian tappaminen. Sian pernasta on taas voitu ennustaa tulevan talven säätä. Kustaa Vilkuna kertoo, että ennen muinoin kalenterisauvojen aikaan uusi vuosi alkoi lokakuusta ja vanha vuosi päättyi mikkeliin. Isältäni, Oskari Juvoselta kuulin: “Kahotaan kuollutta vetäneen hevosen länkiin läpi. Jos joku näyttää sillon olevan iliman piätä, se kuoloo sitten vuuven kulluissa”. Myös Rääkkylässä tämä ennustus on tunnettu. Simon päivästä Marttiin ja Kaisaan asti on ennen ollut ns. jakoaika, joka on tasannut kalenteri- ja kuuvuoden. Kummituksetkin olivat jakoaikana ahkerasti liikkeessä. Pyhäinmiesten päivän aikoihin on ennen vietetty vuodenalkajaisia. Silloin on talosta tapettu lammas ja tehty paljon ruokia ja juomia. Tätä juhlaa on vietetty eri taloissa eri aikaan. Pyhille miehille tuli talonväen olla vieraanvaraisia; heille lämmitettiin sauna, jossa pyhät miehet saivat kylpeä ennen talonväkeä. Myös juhlapöytään “pyhät” kutsuttiin vieraiksi (Vilkuna 1998). Keyriä, kekriä tai köyriä on juhlittu monien vuosisatojen ajan. 1800-luvulle tultaessa keyri sai vainajainjuhlan merkityksen. Toivo Vuorela kertoo (1975), että “kekrin perinne säilyi aidoimpana lähes meidän päiviimme savolais-karjalaisella alueella”. Tohmajärvellä sanotaan: “Keyrinä kellää, jouluna jollaa”, jolla tarkoitettiin ruuan paljoutta ja että keyri on köyhän joulu. Tehtiin myös taikoja. Kekri oli maaseudun juhlapäivä. Kekrijuhlia vietetään yhä edelleen maakunnissa. Marraskuu on kuolleiden kuu, sillä maa on mahona eli martaana. Martin päivänä syötiin makkaroita 10-11. päivä marraskuuta. Pyhä Martti oli anteliaisuuden esikuva. “Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat” ovat myös marraskuun loppupuolella. Miina Juvonen muisti aina puhua niistä, sillä hänen äitinsä oli Kaisa Liisa. Katariinaa eli Kaisaa pidettiin karjan suojelijana, ja karjataikoja tehtiin liävissä. Talon ‘pereväk’ kokoontui syömään navettaan huttua. Hutun jäännökset annettiin karjan kellokkaalle ja sitten rukoiltiin karjaonnea yhdessä. Kaisan päivänä kuului keritä lampaat (Vilkuna 1998). Marraskuun viimeinen päivä on Antin päivä. Meillä tunnetaan sananparsi: “Antti aisola ajjaa, Martti maita vahvistaa”.
     Joulukuun sijasta on entisaikaan ollut talvikuu. Sana joulu, jól, on lainasana. Lumituiskun ennustajina ovat linnut. Tikkalan Reino Mannisen mukaan: “Kun auringonlaskussa tulloo pitkii ‘kaulaliinoja’, joila on koukku piässä, niin kahen päivän piästä ilimat leutonnoo”. Adventti on neljä sunnuntaita ennen joulua. “Hoosiannan” laulaminen kirkoissa on vanha ja kaunis tapa, joka virittää mielet joulun odotukseen. Lucian päivän vietto on 13. joulukuuta, tämä on ruotsalainen kansantapa ja se perustuu Pyhän Lucia-neitsyen kulttiin. “Pyhä Lucia oli sisilialainen neito, joka kohtasi marttyyrikuoleman oletettavasti 13.12. 304”, kertoo fil. tohtori Kaisu Vuolio 1981 ilmestyneessä teoksessaan Suomalainen joulu. Tapa levisi Porvoosta 1860-luvulla. Nykyisin Lucian päivä on uusimpia vuotuisia juhliamme. “Lutun yö, Annan uatto” on vuoden pisin yö, ja Annan päivä on vuoden lyhin päivä. Anna on neitsyt Marian äiti, Anna. Ennen vietettiin Annan päivää Lucian jälkeen 15.12., nykyisin ennen Luciaa, 9.12. Vanhaa talvipäivän seisausta vietettiin Annan päivänä. Tuomaan päivä on 21.12. Sanotaan, että “hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”. Tuomas aloitti joulurauhan. Silloin entisaikaan kävivät seurakunnan pappi ja lukkari perimässä saataviaan, olihan jouluksi varattu runsaasti syötävää ja juotavaa sekä kynttilöitä. Lutikoille annettiin lähtökäsky, samoin torppien vuokrasopimukset irtisanottiin, jos oli aihetta. 

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar hyvä emäntä, perinnettä ja historiaa Tohmajärven Tikkalasta ja Onkamosta; koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.



tiistai 12. heinäkuuta 2016

Vanhan kansan merkkipäivistä ja sääennustuksista 2.

Jatkuu...
Juhannusvieraita Aholammilla. Kuva voi olla ennen sotia otettu.
Heinäntekoa Perivaaran Kurolassa sotien aikana. Kuvassa vanha talo, joka purettiin pois 1950-luvun alussa.

Tipurtti on 14. päivä huhtikuuta. “Jos Tipurttina kylymää, kylymää vielä 40 yötä”, sanottiin Tohmajärvellä. Suvea eli suojasäätä pidettiin hyvänä enteenä. Yrjön eli Jyrin päivänä 23.4 huudettiin metsässä: “Hyvä Jyrki, pyhä Jyrki, pane hurttas kiinni (Vilkuna 1998)!” Tällä huudolla oli tarkoitus pelotella sudet pois metsästä, jotta ne eivät vahingoittaisi kotieläimiä. Yrjön päivää on pidetty karjan uloslaskupäivänä. Tohmajärvellä on tunnettu sananparsi: “Jyrkinä jyrähtää kalamiehen kattilassa”, sillä silloin alkaa kalojen kevätkutu. Vappua ei maalla ole juhlittu, vaan silloin aloitettiin toukotyöt. Ensimmäisiä tehtäviä oli siemenperunoiden valinta ja itämään ottaminen. Vapun otti juhlittavakseen ylioppilaiden lisäksi työväki. Se on laulanut taistelulauluja ja tehnyt vappumarsseja pitkin katuja. Vappuna pidetään paljon poliittisia puheita. Erkin päivä on 18. päivä toukokuuta. Meillä Tikkalassa hoetaan: “Erkki lerkki, leivän merkki” tahi “Ierikka, juarikka, pellon piässä kyntää”. Puhutaan myös Ierikan viluista, ne olivat satovuotta ajatellen hyvä merkki. Monet talot veivät lehmänsä karjamökeille kesäksi. Onkamossa oli useilla taloilla karjamökki, koska talojen laitumet olivat talosta kovin kaukana. Urpon päivästä 25.5. ennustettiin koko tulevan kesän säätila. Jos Urpona oli kylmää, oli koko koko kesä kylmä. Suotuisana keväänä kylvettiin Urpona uusilla vastoilla.

Helluntaista syksyyn

Helluntai on 50 päivän perästä pääsiäisestä laskettuna. Monia enteitä on liittynyt helluntaihin. Helluntaisaunassa on loitsittu ja nostatettu lempeä ja naimaonnea. Anna Kaisa Vastapuu Onkamosta luki lemmen loihun kesällä 1891 kerääjä J. H. Hakuliselle, joka tallensi sen SKS:n Kansanrunousarkistoon. Tohmajärvellä on tunnettu sananparsi: “Jolla ei oo heiloo helluntaina, sillä ei oo koko kesänä”. Vanha juhannus oli 24.6. Sitä pidettiin lehtimajanjuhlana. Huoneet ja tupa oli tapana koristaa tuoreilla pihlajan ja koivun lehdillä, tuvan rapun pieliin tuotiin koivuja, jotka saivat seistä siinä juhannuspyhien yli. Juhannuksena juhlittiin luonnon kukkaloistoa ja rehevyyttä. Kokon polttaminen kokosi kylän ihmiset yhteen. Soitto ja tanssi kuuluivat kokkokallion ohjelmaan. Lemmentaikoihin juhannus oli sopiva. Taikoja tehtiin saunassa tai kerättiin seitsemän tai yhdeksän erilaista kukkivaa kukkaa kimpuksi, jotka pantiin yöksi tyynyn alle. Unessa ilmestyi tytölle sulho (Vilkuna 1998). Kerrottiin myös tarinoita aarnivalkeista, jotka paloivat juhannusyönä. Särkijärven Pyhäsaaressa on upotettuna rahaa täynnä oleva vene. Sananjalan kukkimisen väitettiin myös tapahtuvan juhannusyönä; sen siemenestä tai kukasta oli mahdollista saada itselleen mahtava taikavoima (Talve 1979, Vilkuna 1998). Säistä ja tulevasta sadosta ennustettiin: “Jos on tähätön Jussi, niin on jyvätön Jaakko”. Pietarin ja Pekan päivänä 29.6. oli kalamiesten päivä. Paikallinen sananparsi pyytää: “Anna Antti ahvennii, Pekka pienii kaloja”. Käelle “meni vihne kurkkuun”, sillä käki ei juhannuksen jälkeen kukkunut. Hermannilta mentiin ennen heinään. Se tapahtui vasta heinäkuun 12. päivä. Perivaaran Oskari Juvonen noudatti tätä ohjetta, niinpä Juvolassa tehtiin heinää aina elokuun loppuun asti. Ensiksi tehtiin kivisimmät viikatealat, ja vasta sen jälkeen ruvettiin tekemään parempia heinikoita. Siihen mennessä heinät korsiintuivat pahasti niin että “kukkaroheinä helisi”. Yleensä Tikkalassa heinään mentiin kuitenkin jo aikaisemmin, jo heinäkuun alkupäivinä. Eliaan eli Iljanpäivä on heinäkuun loppupuolella, 20.7. Ortodoksisessa Raja-Karjalassa sitä on pidetty huomattavana merkkipäivänä. Ilomantsissa vietetään yhä Iljan praasniekkaa profeetta Eliaan muistoksi, joka nousi tulisilla vaunuilla taivaaseen. Jaakko 25.7. on heittänyt kansanperinteessä kylmän kiven järveen. “Juakon päivänä tul tuppaan ja kuhilas pellole” on meilläkin tunnettu sananparsi. Mätäkuu alkaa heinäkuussa 23. päivä, sen kesto on kuukausi. Mätäkuuhun liittyy monia uskomuksia. Meillä Tikkalassa uskotaan, että jos metsästä hakkaa mätäkuussa vesat pois, se ei kasva uusia vesoja. Sanotaan myös, että mätäkuussa solmittu avioliittokaan ei ole kestävä.

Laurin päivästä 10.8. alkavat syyshallat. “Syystä Laurista, kevättä kynttelistä”. Laurina nousivat kuhilaat pellolle. Vilkunan mukaan “jos Laurina on kaunis ilma, niin sitä piisaa Pärttyliin ja tulee hyvä syksy”. Pärttylin päivä 24.8 oli merkittävä: “Ei oo vuuven vuottamista päivän Pärttylin perästä”, sanoi Miina Juvonen. Tästä alkoi syksy.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar hyvä emäntä, koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.



tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vanhan kansan merkkipäivistä ja sääennustuksista 1.


Ale Tuunasen perhettä Tikkalasta. Kuvannut Yrjö Martikainen.
Hernevaaran Mikko Kurosen miehet kantavat viljasäkkejä aittaan ahoksen jälkeen.

Sääprofeetta ja sananparret

Ihminen on utelias. Kaikkina aikoina häntä on kiinnostanut oma ja läheistensä tulevaisuus sekä tietysti myös tuleva säätila. Riippuihan maanviljelys ja vuodentulo mitä suurimmassa määrin säistä. Lähes jokaisella kylällä lienee ollut entisaikaan oma sääprofeettansa. Aikojen kuluessa näitä saattoi olla useampiakin, joskus ne myös periytyivät isältä pojalle. Tikkalassa vaikutti mv. Salomo Manninen (1877-1962), joka Ville Kurosen sanoin: “Pyryt ennusti, pakkaset pahat, sadekuurot kuulutteli, hallanhuurut syksyn tullen”. Erään sukulaisen kertoman mukaan “tiedot ja taidot tähän Salomo oli saanut ollessaan kyyditsemässä Turkin sodassa olleita upseereita, kun oli tarkkaavaisesti kuunnellut heitä.” Salomon poika Reino Manninen (s.1924) on jatkanut isänsä perinnettä, sillä hän kertoi ennustuksia sananparsilla höystettynä. Monia säähän liittyviä sananparsia kuulin myös Miina Juvoselta (1880-1967), jolla oli iso määrä eri tilanteisiin liittyviä vanhoja sanontoja.

Uusi vuosi, tammikuu ja helmikuu

Vielä nykyäänkin monilla on tapana valaa uuden vuoden tinat, jotka ennustavat tulevan vuoden tapahtumat. Tätä rituaalia on harrastettu vuosisatojen ajan, oletettavasti se jatkuu kauas tuleviin aikoihin asti. Itä-Suomessa tinanvaluperinne on kuitenkin hyvin nuorta (Talve 1979). Entisaikaan seurattiin tarkkaan enteitä, joista kuulosteltiin, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan. Uudenvuoden aattosaunasta tultua saatettiin heittää saunan katolle vasta: mikäli tyvi osoitti kohti kirkkoa, tiesi se heittäjälle kuolemaa; jos latva osoitti kirkkoa kohti, pääsi naimaton henkilö naimisiin sinä vuonna. Aattona voitiin heittää myös tuvan kattoon olkia samalla kysyttiin: “Kasvaako tuvantauspelto hyvästi?” Jos olkia jäi kiinni tuvan orsille ja kattoon, silloin oli sato suotuisa. Uudesta vuodesta voitiin ennustaa koko tulevan vuoden säätila (Vilkuna 1998). Lehmät tuottivat hyvin voita, jos ne lypsi uuden vuoden aamuna mahdollisimman varhain ja silloin ne kesällä tulivat illalla hyvissä ajoin kotiin. Emäntä vei aamulla juhannuslehdet ja koivut karjalle syötäväksi ja toivotti karjalleen hyvää onnea (Vilkuna 1998). Toinen merkkipäivä tammikuussa oli Nuutin päivä, koska silloin päättyi ennen joulurauha. nuuttikiertueet kiersivät talosta toiseen vaatien itselleen kestitystä. Tavallisesti se oli olutta, josta asianosaiset juopuivat (Vilkuna 1998). Tohmajärveltä ja Tikkalasta vietetystä Nuutin päivästä ei ole muistitietoja. Jos tammikuussa suvesi, se oli hyvä merkki. Ruis oli valmista leikattavaksi 200 päivän perästä. Perivaaran Juvolassa nostettiin paukkupakkasilla Valkeasuosta karjalle kuivikesammalta. Talviaikaan taloissa ajettiin tunkioihin pelloille mutaa ja soille hiekkaa kerroksittain karjanlannan kanssa. Matikankutu oli keskitalven sydänkuilla. Mateen maku on parhaimmillaan pakkaskuukausien aikaan. Heikin päivänä oli karjaruoka kahtia (Vilkuna 1998). Paavalin päivänä 25.1. sanottiin meillä: “Jos ei pauka Puavalina eikä kylymä kynttelinä, ei oo helle heinäkuussa”.

Helmikuun 2. päivä oli kynttilänpäivä, jolloin “taittui talvenselkä”. Tuolloin ennustettiin “harjanpuruista”. Reino Manninen tiesi kertoa, että “harjanpurusta” on yhdeksän viikkoa sulaan maahan ja seitsemän viikkoa suliin vesiin. Tässä tapauksessa harjanpurut olivat kuitenkin vasta maaliskuun yhdeksännen päivän tienoilla. Karkauspäivä on 24. päivä helmikuuta. Se on tunnettu jo keskiajalta lähtien. Perimätiedon mukaan tyttö joutui kyöpeliin, kun hän täytti 25 vuotta eikä ollut siihen mennessä vielä avioitunut. “Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viijjään, tuonne, tuonne, Kyöpelinvuoren taa, ettei niitä, ettei niitä, pojat nähdä saa”. Tätä piirileikkiä näin tanssittavan serkkuni Aimo Kurosen ja Perivaaran Helvi Simosen häissä Tikkalan Kassantalolla helmikuussa 1947.

Maaliskuulta kevääseen

Seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä on laskiainen. Laskiaissunnuntaina aloittavat ortodoksit suuren paaston ennen heidän kirkkovuotensa suurinta juhlaa, pääsiäistä. Laskiaisena on ollut tapana syödä rasvaista sian päästä ja sorkista valmistettua hernerokkaa. Iltapäivällä siirryttiin ulos mäenrinteeseen laskemaan vesikelkalla “pitkiä pellavia”, jolla varmistettiin seuraavan vuoden hyvä pellavan kasvu. Tapana oli käydä myös hevosajelulla kulkusten kanssa. Maaliskuussa sanottiin Tohmajärvellä: “Jos ei maalis muata näytä, eikä huhti humahuta, niin ei touko tomahuta”. Marian päivä oli maaliskuun tärkeimpiä merkkipäiviä. Tikkalan kylällä on sanonta: “Mitä Muariina katola, sitä Vappuna vaula”. Luterilaiset juhlivat vain keväällä olevaa Marian päivää, mutta ortodokseilla oli peräti neljä Marian päivää kalenterivuodessa (Vilkuna 1998). Pääsiäisen vietto perustuu kristilliseen perinteeseen Kristuksen ylösnousemisen muistoksi. “Kristus nousi kuolleista,/ kuolemalla kuoleman voitti,/ ja haudassa oleville elämän antoi/”, laulavat ortodoksit. Viikkoa ennen pääsiäistä vietetään palmusunnuntaita, jonka aamuna lapset kiertävät virpomassa ukkeja ja mummoja sanoen: “Virvon varvon tuoreeks terveeks/ tulevaks vuuvveks/. Sulle vitsa/ mulle palkka/” tahi “ isännälle ikä pitkä/ emännälle perä levvee/” (Simonen 1985). Virpomaperinnettä levitti kansakoululaitos. Ennen palmusunnuntaita koulussa tehtiin kaksihaaraisista pajunoksista kauniita virpomavitsoja koristelemalla oksat kreppipaperilla ja kreppipaperiruusuilla. Virpomisen jälkeen pantiin vitsat hyvin näkyvälle paikalle oven tai ikkunan yläpuolelle. Virpojille kuului antaa palkaksi kananmuna, suklaamuna tahi karamelli. Nykyisin lapset pukeutuvat noidiksi tai trulleiksi ennen kuin he lähtevät virpomaan sukulaisiaan tai kummejaan. Pääsiäisviikon päivillä oli jokaisella oma nimensä: malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai ja sulkasunnuntai. Palmusunnuntain jälkeinen viikko oli nimeltään piinaviikko. Kiiranajo kuului kiirastorstain tapoihin, kun paha ajettiin pois pihapiiristä. Myös varsinaisten karjataikojen tekoon aika oli otollinen (Vilkuna 1998). Pitkäperjantaita vietetään Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistoksi. Silloin käytiin kirkossa tai oltiin kotona mietiskellen Kristuksen kärsimystä. Sen muistoksi saatettiin myös piiskata talon kaikki lapset (Vilkuna 1998). Pääsiäisruokana on mämmi, perinneruoka kaukaisilta ajoilta, säilyttänyt paikkansa. Niiden lisäksi pääsiäisenä syödään värjättyjä munia. Karjalaisen kreikanuskoisen väestön herkkuja olivat pääsiäispasha ja kulitsa eli pääsiäisleipä. Nykyään niitä tarjotaan muidenkin kuin ortodoksien pöydissä. Lammaspaisti viattoman Jumalan Karitsan muistoksi on elossa oleva perinne. Ennen uskottiin, että aarnivalkeat palavat pääsiäisyönä. Pohjanmaalla on poltettu pääsiäiskokkoja pahan karkottamiseksi (Vilkuna 1998). Huhtikuun ensimmäistä päivää on kutsuttu aprillipäiväksi. Tuolloin on sopivaa pilailla erityisesti lasten kustannuksella. Lapsia lähetettiin naapuriin hakemaan saparoveistä lainaksi. Tällä tavoin juoksutettiin hönttiä ympäri kylää. Vielä nykyäänkin tehdään sanomalehtiin ja televisioon aprilliuutisia kansan huvittamiseksi.

Jatkuu...

Teksti: Aili Nupponen

Lähde: Havutar, hyvä emäntä. Koonnut Aili Nupponen. Joensuu 2004.